Sanalla kielioppi on monen korvissa kunnioitusta herättävä, jopa pelottava kaiku. Kouluajoilta ovat mieleen iskostuneet kielioppisäännöt ja niiden hallitsemattomuudesta johtuvat kielioppivirheet. Toisenlaista näkökulmaa kielioppiin edustaa parhaillaan käynnissä oleva suomen kielen deskriptiivisen kieliopin tutkimushanke. Siinä nykyistä suomen kieltä kuvataan tieteellisesti ottamatta kantaa siihen, millaista kieltä on suositeltavaa tai ”luvallista” käyttää. Kielioppihankkeen toteuttavat Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsingin yliopiston suomen kielen laitos ja Suomen Akatemia yhteensä kuuden tutkijan voimin. Työn tulos julkaistaan vuosituhannen vaihteessa laajana käsikirjana.

Kieliopista ja -opeista

Kielioppi-sanan yleinen arkitulkinta on se, että kielioppi sisältää tarkat määräykset siitä, millaiset ilmaukset kielessä ovat sallittuja ja millaiset eivät. Kielen opetuksessa ja kielenhuollossa sovelletaankin paljolti normatiivista kielioppia. Se tarkoittaa ohjeita ja suosituksia siitä, mitä vaihtoehtoista muotoa on missäkin yhteydessä käytettävä ja mitä taas on mahdollisesti kartettava. Tutkijalle kielioppi sen sijaan merkitsee yleisemmin niitä periaatteita, joiden mukaan kielen ilmaukset rakentuvat. Nämä ”kielioppisäännöt” eivät ole ihmisen asettamia, vaan ne ovat seurausta ihmiskielen vuosituhansia kestäneestä luonnollisesta kehityksestä.

Jokainen puhuja osaa luonnostaan oman äidinkielensä kieliopin. Ilman tätä tietoa ei olisi mahdollista puhua ja ymmärtää kieltä. Pikkulapsi omaksuu äidinkielensä kieliopin ensi alkuun arkipuheesta, ja sellaiset pelkästään kirjoitettuun kieleen kuuluvat rakenteet kuin esimerkiksi monimutkaiset lauseenvastikkeet opitaan myöhemmin kirjallisuudesta tai jopa kirjoitetuista kieliopeista. Kieliopista puhuttaessa voidaan siis puhua hyvin erilaisista asioista: opetuskäyttöön laaditusta kielioppikirjasta, kielen teoreettisesta kuvauksesta tai siitä, miten puhujat todellisuudessa muodostavat ja ymmärtävät äidinkielensä ilmauksia. Tässä kirjoituksessa puhutaan kieliopista, joka kuvaa vallitsevaa kielenkäyttöä, mutta ei ota normittavaa kantaa.

Laajatkin kirjoitetut kieliopit ovat toisaalta aina puutteellisia: ne eivät voi sisältää kaikkia niitä yksityiskohtia, jotka puhuja omasta äidinkielestään hallitsee. Esimerkkinä tästä olkoon se vaikeus, johon kieliopin laatija törmää niin kutsutun monikon 2. genetiivin kohdalla.

Monikon genetiivissä on normatiivisestikin ajateltuna monia oikeita muotoja. On oikein sanoa omenoiden, mutta yhtä hyvin käyvät omenoitten tai omenien. Väärin eivät ole omenain tai omenojen -muodotkaan, mutta ne ovat harvinaisempia. (Ks. esim. Lue myös -osasta Kielikellon 4/97 kirjoitus Fileetä vai ”filettä” – ruoka-alan sanojen taivutuksesta ja Suomen kielen perussanakirjasta taivutustyypit.) Näistä vaihtoehdoista omenain edustaa puheena olevaa monikon 2. genetiiviä. Suurin osa tämän genetiivityypin nykyesiintymistä koskee nimiä tai vakiintuneita yhdyssanoja ja ilmauksia, kuten Yhdysvaltain, vanhempainilta, opettajainkokous, tapahtumain kulku, voimainsa tunnossa. Kattava kielioppi voisi ne jopa luetella suomen kieltä oppivien hyödyksi. Tätä genetiivityyppiä ovat kuitenkin myös seuraavat tuoreista lehtiteksteistä poimitut tapaukset:

1) TV1 tekstitti virret katsojainkin laulettaviksi.

2) Jalmaria tuppasikin sieppaamaan, kun kuuli Brysselin herrain puuhista Ladan päänmenoksi.

Äskettäinen mainos taas kehotti lukijaa tilaamaan pussilakanasarjan ja uinahtamaan

3) enkelsiipein havinaan.

Muodollisesti tämä genetiivityyppi suosii nykykielessä a, ä -loppuisia substantiiveja (esimerkit 1 ja 2). Tämä tieto ei kuitenkaan riitä, jos on tarkoitus selvittää sekin, missä tilanteessa kyseinen genetiivityyppi on sopiva. Se tuntuu tuovan tekstiin vaikeasti määriteltäviä lisävivahteita, esimerkiksi ironiaa (esimerkki 2), tai se voi viitata tarkoituksellisesti vanhempaan kielenkäyttöön (esimerkki 3). Vaikka kieliopin kirjoittajan on vaikea sanallistaa näitä vivahteita, äidinkieliset puhujat pystyvät tarkan kielikorvansa, sisäisen kielioppinsa, varassa hyödyntämään monikon genetiivin muotovariaatiota ja nauttimaan erikoisen vaihtoehdon osuvasta käytöstä.

Tekeillä oleva suomen kielioppi on luonteeltaan neutraalin kuvaileva, deskriptiivinen. Kuvataan suomen kieltä sellaisena kuin se tosielämässä, todellisissa kielenkäyttötilanteissa esiintyy. Pääasiassa käsitellään yleiskieltä, esimerkiksi sanomalehdissä käytettyä kieltä, mutta kuvaa täydennetään paikka paikoin puhekielen tarkastelulla. Monet kieliopilliset ilmiöt ovatkin vain puhekielelle tyypillisiä. Esimerkiksi dialogipartikkelit joo ja nii(n) ja niiden käyttöehdot ovat yleensä jääneet kielioppien ulkopuolelle. Toisaalta hyvin monet kieliopin kohdat voidaan kuvata ottamatta erikseen huomioon tekstilajia tai sitä, onko kieli kirjoitettua vai puhuttua. Tällainen kaikissa suomen kielimuodoissa yhtenäisellä tavalla edustuva ilmiö on esimerkiksi adjektiivimääritteen mukautuminen pääsanansa lukuun ja sijaan eli kongruenssi: punaisessa mökissä ~ punases mökis, mutta ehdottomasti ei ”punainen mökissä”.

Aineistojen avulla

Osa kielen periaatteista on niin ilmeisiä, että jokainen puhuja, siis myös kieliopin tekijä, tietää ne intuitiivisesti. Tällainen on mm. edellä mainittu adjektiivin kongruenssi. Pelkän intuition varassa ei kuitenkaan päästä kaikilta osin täsmälliseen kuvaukseen, vaan kieliopin teossa on käytettävä tukena myös teksti- ja puheaineistoja, korpuksia. Nykyisin aineistoja on saatavilla tietokonemuodossakin, mikä helpottaa kielioppityötä huomattavasti.

Jos kieliopissa halutaan sanoa jotakin esimerkiksi (olla) menemäisillään -tyyppisestä rakenteesta, kieliopintekijä voi paitsi tutustua aihetta koskeviin tutkimuksiin myös tarkistaa, millaista käyttöä muodolla on tietokonemuotoisissa teksteissä. Muotoa haetaan sananlopun (– maisilla|an, -mäisillä|än) perusteella ja mukaan otetaan halutun verran tekstiympäristöä. Aamulehden vuoden 1995 aineistosta (heinäkuu­joulukuu) löytyy 21 erilaista esiintymää. Esiintymistä näkee mm. sen, millaisista verbeistä menemäisillään-rakenne on tavallinen. Verbit näyttävät ilmaisevan äkillistä siirtymistä uuteen olotilaan (esimerkiksi kuolla, sortua, valmistua) tai jonkin asian saavuttamista (esimerkiksi saada, voittaa). Toisaalta muunlainen tulkinta ei rakenteeseen istukaan: jos verotuksen sanotaan olevan kevenemäisillään, kevenemistä ei silloin nähdä vähittäisenä prosessina, vaan dramaattisena muutoksena, jonka partaalla ollaan.

4) Tietokonehaun tulos -maisilla|an, -mäisillä|än -muodosta:

viime marraskuussa, kun alue oli kaatumaisillaan. Silloin Yhdysvallat vihelsi

, Kekkonen erehtymätön, verotus kevenemäisillään ja että vasta asuntolaina ta

Bihac oli kukistumaisillaan viime marraskuussa. Myös si

istoriallinen helmi ja idylli on kuolemaisillaan unohdettuna ja tuhoutuen lopu

vuotta sitten kun puolue oli kuolemaisillaan Zjuganov oli arvoasteikoll

uristuneena, hengityksen ollessa loppumaisillaan Satupäivi sai orgasmin! Sella

Calin kartellin toiminta on loppumaisillaan, uskalsi Kolumbian poliisipää

sen hyvänolon vaikka maailma oli luhistumaisillaan.

n kaivattu myönteinen kierre oli pääsemäisillään vauhtiin.

vilkkain grillikausikin on juuri päättymäisillään.

märtää, että isoja tarjouksia on ratkeamaisillaan.

i täydellinen, ellei se olisi jo romahtamaisillaan.

Vuoden 1874 hän oli jopa saamaisillaan Salongin kultamitalin kookkaall

in ollut sen verran monta kertaa saamaisillani ja sitten menettänyt sen, että Helsinki on saavuttamaisillaan vuoden 1969 ennätysväkiluv

htajille kerrottiin talon olevan sortumaisillaan, he pakenivat välittömästi ka

een silloin kun iloton ryhti oli taittumaisillaan, oli lepopäivä. Tehtailijat

min pois autosta. Kuljettaja oli tukehtumaisillaan hirven painon alle palokunn

stelema energiansäästöohjelma on valmistumaisillaan ja joutuu hallituksen käsi

iotekniikan sovellutusta. 240 on valmistumaisillaan. Alan maailmanlaajuinen li

Kun teoria on voittamaisillaan kertomisen ilon, Kundera kes

Kaikkia kieliopin ilmiöitä ei kuitenkaan hevin löydä eikä siis kannata hakea konekorpuksista sananlopun mukaan. Täysin mahdottomaksi tällainen haku käy, kun halutaan tietoa esimerkiksi substantiivisesti käytetyistä adjektiiveista ja partisiipeista. Suomessahan tällaiset sananmuodot ovat ulkonaisesti aivan tavallisia adjektiiveja ja partisiippeja, ja erityistä on vain se, että niillä ei ole pääsanaa.

5) Kieliä taitamattoman ei kuitenkaan tarvitse sen takia jäädä esityksestä paitsi.

6) Niiden taakse kurkistava ei voi olla varma siitä, kurkistaako hän yli tuhatvuotisen suohautalöytöjen. (vrt. Niiden taakse kurkistava lapsi / tutkija / matkailija ei voi olla varma .)

Sanojen ulkoisessa asussa näkymätöntä eroa ei tietenkään voi hakea merkkijonolla, vaan tarvitaan kieliopillisesti koodattuja tekstiaineistoja, jollaisesta edellisetkin esiintymät on poimittu. Toinen, hidas tapa on poimia esimerkkejä käsin sitä mukaa kuin niitä näkee tai kuulee. Tähän on ryhdyttävä, kun halutaan aitoja esimerkkejä sellaisista harvinaisista ja vaikeasti sananlopun tai kieliopillisen koodin perusteella haettavista tapauksista kuin vaikkapa monikon 2. genetiivi.

Normit ja kielioppi

Todellisessa kielenkäytössä esiintyy jatkuvasti sellaisia ilmauksia, jotka eivät ole yleisesti vallitsevien oikeakielisyysnormien perusteella suositeltavia. Deskriptiivinen kielioppi ottaa tällaisissa tapauksissa huomioon kaikki käytössä yleisesti esiintyvät ilmaustavat, niin normin mukaiset kuin normia rikkovatkin. Vaikka tekstilajikohtaisiin eroihin kiinnitetäänkin huomiota, deskriptiivinen kuvaus ei kuitenkaan anna ohjeita siitä, millaisia ilmauksia pitäisi käyttää missäkin tilanteessa.

Esimerkiksi pronominijärjestelmää kuvattaessa todetaan, että suuressa osassa Suomea viitataan arkipuheessa henkilöön pronominilla se eikä hän. Pronominia hän kuitenkin käytetään kohteliaan vaikutelman luomiseksi tai kun referoidaan toisen puhetta: se sano et hän tulee (missä se ja hän viittaavat samaan henkilöön eli siihen, jota referoidaan). Esimerkki puhelinkeskustelusta:

7) Anja muute kirjotti ni se vaa puhu et hän vois järjestää jotkut pikkujoulut heillä ku hää ei oo koskaa järjestäny mitää pileitä ja hänest ois niiku kivaa niiku sit nähä kaikkia.

Yhtä lailla deskriptiivinen kielioppi ottaa huomioon sen, että yleiskielessä henkilöön viitataan johdonmukaisesti pronominilla hän, ja vain kun ei tarkoiteta ketään tiettyä yksilöä, käytetään relatiivipronominin joka kanssa pronominia se: sopiva lahja sille, joka pitää jazzista. Kuvaus on neutraali, eikä siihen sisälly mitään sellaista, mikä jollain tavalla pyrkisi saati pystyisi muuttamaan hän ja se -pronominien nykyistä työnjakoa suomen eri kielimuodoissa.

Normatiivinen kielioppi ei myöskään hyväksy transitiiviverbille partitiivisubjektia (Kielikello 2/1997: Nykysuomen eksistentiaalilauseet ja 3/1997: Eksistentiaalilauseesta, ks. Lue myös). Silti partitiivisubjekteja esiintyy objektillisissakin lauseissa, joten niiden asemaa on tarkasteltava deskriptiivisessä kieliopissa. Seuraavat radio- ja lehtiesimerkit ovat tyypillisiä:

8) Uusia sadealueita lähestyy lounaasta maatamme.

9) Iranilaisia turvapaikanhakijoita kuluttaa aikaa televisiota katsomalla.

10) Monta erilaista työryhmää pohdiskeli jo ongelmaa.

Partitiivisubjekti on suosittu varsinkin määränilmausten (esimerkiksi monta, satoja, useita kymmeniä) yhteydessä sekä jos predikaattiverbi ja sen objekti muodostavat kiinteän liiton (esimerkiksi kuluttaa aikaa, menettää henkensä). Suhteellista paikkaa ilmaisevat predikaatit lähestyy, kiertää, seuraa, edeltää jtk näyttävät myös olevan otollisia partitiivisubjektin esiintymiselle. Perimmäinen syy partitiivisubjektin käyttöön ei kuitenkaan löydy lauseyhteydestä, vaan siitä, että partitiivi ilmaisee epämääräistä paljoutta, jota nominatiivisija ei onnistu välittämään.

Normi, jonka mukaan transitiivilauseen subjekti on aina nominatiivissa, on yleistys tai karkeistus monimuotoisemmasta lähtökohdasta. Tällaisessa tapauksessa, jossa elävä kielenkäyttö hankaa yleiskielen normia vastaan, voi deskriptiivinen kielioppi antaa ilmiöstä vivahteikkaamman kuvauksen kuin normatiivinen kielioppi, joka ottaa vaihtoehtoiset muodot huomioon lähinnä virhe-esimerkkeinä.

Kenelle uutta kielioppia kirjoitetaan?

Deskriptiivinen kielioppi ei neuvo sananvalinnoissa eikä ohjaa oikeinkirjoitusta. Se ei myöskään tarjoa valmista pakettia äidinkielen opetukseen. Sen sijaan se pyrkii toimimaan suomen kieltä koskevan tiedon monipuolisena lähteenä mahdollisimman laajalle kielen ammattilaisten ja harrastajien joukolle, erityisesti tutkijoille ja opettajille. Deskriptiivisen kieliopin laatiminen on kielen perustutkimusta, ja siksi sovellukset, mm. koulukieliopit, jäävät muiden kuin tämän kieliopin kirjoittajien toteutettavaksi. Yhtenä tärkeänä jatkotavoitteena on suomen kielen deskriptiivisen kieliopin julkaiseminen englanninkielisenä ulkomaisten kielentutkijoiden ja suomenopiskelijoiden käyttöön.

Täydellisen tai tyhjentävän kieliopin kirjoittaminen on mahdoton tehtävä. Uuden deskriptiivisen kieliopin tavoitteena onkin välittää 1900-luvun lopun suomen kielestä mahdollisimman todenmukainen ja monipuolinen ajankuva niin meille kuin jälkipolvillekin.

 

Kirjallisuutta

Maria Vilkuna 1996: Ken on luonut kieliopin. – Kielen kannoilla: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 20 vuotta, s. 15–29. Edita.

Vesa Koivisto 1997: Uusi suomen kielioppi tekeillä.
­ Virittäjä 101 s. 103–106.