”Minä rakastan sinoa”, opetti suomalaistyttö Zürichissä 20-vuotiasta sveitsiläistä poikaystäväänsä sanomaan, nimenomaan o-kirjaimella, joka oli tietysti tämän pojan omaa tulkintaa. En silloin tiennyt vielä mitään edes saunasta, suomalaisista, puhumattakaan partitiivista. Edellä mainittu lause on saksaksi ”ich liebe Dich” (Berliinin murteella kylläkin ”ich liebe Dir”), ja Dich on akkusatiivi. Miksi suomeksi rakastetaan partitiivilla tarkoittaen vain osaa rakkauden kohteesta? Minä rakastan sinut saattaa kuitenkin johtaa harhakuvitelmiin. Odotan sinua on toinen esimerkki merkillisestä suomen kielen tulkintatavasta: Kyllä kai se henkilö, jota odotetaan, tulee yhtenä kappaleena tapaamispaikalle!

Toisissa tapauksissa suomalainen ajattelee taas johdonmukaisemmin kuin muut eurooppalaiset: Juna saapuu Helsinkiinthe train arrives in Helsinki eikä ”to Helsinki”. Eihän juna ole vielä Helsingissä, vaan vasta tulossa. Mutta seuraava esimerkki taas ihmetytti pientä sveitsiläistä kulkijaa: Minä jään Helsinkiin (Ich bleibe in Helsinki / I stay in H. / Je reste à H.): Kaiken järjen mukaan illatiivi (-iin, -seen ym.) ilmaisee liikkumista tai liikuttamista johonkin, mutta kun jään, olen jossakin enkä johonkin! Kaikki nämä esimerkit ovat tietysti luonnollisia suomalaisille, mutta ulkomaalainen joutuu pureskelemaan niitä hampaat kirskuen, ennen kuin nielaisee.

Monikko ja yksikkö

Suomi on kai ainoa kieli maailmassa, jossa sanalla yksi on myös monikkomuoto yhdet: yritäpä, sinä rehti suomalainen, selittää tämä ihme vieraskieliselle! ”Theme on mahtottomuus – eins ist eins und damit basta!” toteaisi totinen saksalainen pontevasti. Tämän jälkeen hän sekoaa lopullisesti, kun hänelle yritetään syöttää sääntö, että lukujen jälkeen käytetään yksikön partitiivia: ”Kolme naista?! – Muka – eei voi olla thottha, Mensch, se thäythyy olla kolme naiset!!” Kun samalle Saksan pojalle tai tytölle kerrotaan vielä, että ”siellä oli presidentti Ahtisaari vaimoineen” hän saattaa raivostua, että eihän presidentillä ole kuin yksi vaimo! Vastauksessa saattaa olla selittämisen makua, ainakin hänen mielestään... Mikä kieli, Mensch!

Kaikki sanan perään

Ensimmäisiä suomenkielisiä sanoja, joita opettelin kieli solmussa, oli sana tutustumistilaisuuteen, jonka olin nähnyt eräässä kutsukortissa: ”zu einem Anlass, näher Bekanntschaft zu schliessen”, olisi saksankielinen kömpelö käännös, joka sisältää peräti seitsemän sanaa. ”Fantastista!” huudahdin, kunnes minulle selvisi, että suomen kieli pakkaa yhteen sanaan kaiken, mikä muissa Euroopan kielissä ilmaistaan prepositioilla, artikkeleilla ja erillisillä substantiiveilla. Saksalaiset, jotka ovat niin ylpeitä prepositiojärjestelmästään (an, auf, über, zwischen jne.), mutta myös ranskalaiset, italialaiset, englantilaiset ja kreikkalaiset ym. kokevat tietysti suomen kielen noin neljätoista sijamuotoa alussa toivottomaksi kynnykseksi ja väittävät, että heidän kielensä rakenne on paljon yksinkertaisempi: ”Meillä on vain neljä sijamuotoa – nominatiivi, genetiivi, datiivi ja akkusatiivi!” Silti säälin kaikkia suomalaisia, jotka joutuvat hiki hatussa opettelemaan prepositioiden viidakon periaatteita, etenkin saksan kielessä. Systeemi ei ole mielestäni erityisen johdonmukainen. Eipä silti – kuinka voit ensin selittää vieraskieliselle, että inessiivi ilmaisee, että jokin tai joku on jonkin sisällä, sisässä, ja samalla ilmoitat hänelle, että ”ruoka on pöydässä”? Tosikkosaksalainen tietysti heti tutkii, mitä pöydän sisällä mahtaa olla: ”Senhän kuuluisi olla pöydällä”, mutta silloin suomalainen ymmärtää, että pöydälle on levitetty ruokia, eikä välttämättä hänelle syötäväksi. Suomessa tuodaan ruoka pöytään, kun on tarkoitus ryhtyä syömään, eli saksalaisen mielestä pöydän sisään. Samoin käy hatun kanssa: hattu päässä voi saksalaisen mielestä ainoastaan olla henkilö, joka on syönyt hattunsa...

”Veätytätyttääköhän...”

Viimeksi mainittakoon ilmiömäinen suomalainen tapa venyttää sanoja loputtomiin: se on mielestäni syvällisimpiä suomen kielen luonteeseen kuuluvia ilmaisutapoja, vaikka otsikon esimerkki onkin murretta ja liioiteltu. Sarja tehdä, teettää ja teetättää on sen sijaan tavallinen. Viimeinen sana olisi saksaksi esimerkiksi veranlassen, dass etwas in Herstellung gegeben wird. Jälleen yksi sana, joka vastaa saksan kielessä seitsemää sanaa ja 44:ää kirjainta, kun teetättää sisältää vain 9 kirjainta!¹

Saksalaiset ja ranskalaiset väittävät vuoroin puhuvansa maailman johdonmukaisinta kieltä. Allekirjoittanut esittää vastaväitteenä, että mikään kieli ei voita suomea johdonmukaisuudessa, jo pelkästään lausumisessa: esimerkiksi ranskalaiset sanat Jean (= Janne tai Jussi) ja gens (= ’ihmiset, väki’) lausutaan täsmälleen samalla tavalla – mitä logiikkaa siinä on? Suomeksi kaikki kirjoitetaan niin kuin se lausutaan ja päinvastoin. Sanotaan, että saksan kieli on matemaattisen täsmällinen – ja kissan viikset! Minkään muun kielen verbien ja substantiivien taivutusjärjestelmä ei ole niin täsmällinen ja yksinkertainen kuin suomen kielen! Mutta enpä lähde taistelemaan tuulimyllyjä vastaan, sillä en ole kielitieteilijä vaan korkeintaan kielitaiteilija omassa sarjassani.

 

¹ Kielikellon toimitus huomauttaa, että muodon teetättää tilalla suositetaan yleensä käytettäväksi lyhyempää muotoa teettää.

Kirjoittaja on Kuusankosken kaupungin kaavoitusarkkitehti ja opettaa sivutoimenaan työväenopistossa italiaa, kreikkaa ja ranskaa. Suomeen hän tutustui ensimmäisen kerran 21-vuotiaana vuonna 1966.