Opetusministeriö määrää tutkimuskeskuksen johtokunnan esityksestä lautakunnan jäsenet kolmeksi vuodeksi kerrallaan sekä nimeää samalla puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan. Lautakuntaan kuuluu asetuksen mukaan ”kielitoimiston toimistopäällikön lisäksi kuusi muuta jäsentä, joista neljän tulee olla suomen kielen tutkimukseen ja käyttöön hyvin perehtyneitä sekä kahden johonkin kielenkäytön erikoisalaan tahi tiedotustoimintaan käytännössä perehtyneitä”. Lautakunnan nykyinen kokoonpano on tässä lehdessä toisaalla näkyvissä.

Kuten edellisestä käy ilmi, lautakunta voi antaa ainoastaan suosituksia – ei mitään määräyksiä, joiden rikkomisesta olisi rangaistusseuraamuksia. Näin tietysti tulee ollakin. Kieli kuuluu kaikille, kuten kulttuuri- ja tiedeministeri Kaarina Suonio sanoi avatessaan ”Kieli- ja virkakoneisto” -teemapäivän 30.10.1982. ”Siihen ei ole lopullista yksinoikeutta toimittajilla, ei kirjailijoilla, ei mainosmiehillä, ei tutkijoilla eikä kielenhuoltajilla, ei myöskään poliitikoilla. Jokaisella kulttuurin ja yhteiskuntaelämän lohkolla on omat kielitarpeensa, joiden ratkaisemisessa asiantuntijat voivat auttaa.” (Kielikello 1/1983 s. 5.)

Myös kielilautakunnan työ on – tai ainakin sen tulisi olla – ennen kaikkea kielenkäyttäjien auttamista. Miten lautakunta tässä on onnistunut, jääköön muiden arvioitavaksi. Tietenkin olen hyvin selvillä siitä, että lautakunnan toimintaa on arvosteltu ja arvostellaan. Eihän toisin voisi ollakaan. Hiukan yksinkertaistaen voidaan sanoa, että arvostelua on kahdensuuntaista: toiset arvostelevat lautakuntaa passiivisuudesta ja liiallisesta suvaitsevaisuudesta, toiset taas liiallisesta tiukkuudesta.

Lehtien yleisönosastoissa kiinnitetään tuon tuostakin huomiota johonkin todelliseen tai kuviteltuun kielenkäytön rikkaruohoon ja ihmetellään tai paheksutaan sitä, ettei kielilautakunta ole asiaan puuttunut. Monesti asiat ovat samoja, joihin kielilautakunta todellisuudessa jo on puuttunut. Se on ilmaissut kantansa, mutta useinkaan sanoma ei ole kyllin hyvin mennyt perille. Tämä onkin kaiken kielenhuollon suurimpia vaikeuksia: ei ole riittävän tehokkaita keinoja suositusten saattamiseksi kyllin laajalti kielenkäyttäjien tietoon. Ja vaikka sanoma saataisiin perillekin, eivät kaikki muista tai halua suosituksia noudattaa.

On pidettävä mielessä kielenhuollon vaikutusmahdollisuuksien rajallisuus, ei kannata yrittää mahdottomia. On viisaampaa rajoittua olennaisiin ja tärkeisiin asioihin ja välttää turhan ankaraa säännöttelyä. Sillä tavoin varmaan saavutetaan enemmän kuin ylen määrin tiukoilla ja holhoavilla otteilla. Sitä paitsi suomen yleiskieli on jo kehityksessään ja vakiintumisessaan päässyt varsin pitkälle, niin että on varaa suvaitsevaisuuteen ja jonkinvertaiseen sääntöjen ja ohjeiden väljyyteen.

Vaikka kielenhuollon linja on vuosikymmenten mittaan muuttunut paljon entistä vapaamielisemmäksi, on ihmisiä, joiden mielestä se sittenkin on liian tiukka. He pitävät monia kielenhuoltajien suosittamia sääntöjä tarpeettomina. Joidenkin mielestä ei pitäisi lainkaan puuttua siihen, miten suomea puhutaan ja kirjoitetaan. Koko kielenhuolto on heidän mielestään turhaa touhua.

Oikea tie on kai löydettävissä jostakin näiden kahden vastakkaisen näkemyksen väliltä. Kieli muuttuu ja kehittyy aina, ja tämä tulee kielenhuollon ottaa huomioon. Mutta kirja- ja yleiskieli, joka on suomalaisen kansan yhteinen ilmaisuväline, tarvitsee kuitenkin tietynlaista ohjailua ja rikkaruohojen kitkemistä täyttääkseen tehtävänsä mahdollisimman hyvin.

Toisinaan kielilautakunnan käsittelemät asiat ovat sellaisia, että voidaan puhua jonkinlaisesta kielen spontaanin kehityksen myötäilemisestä. Kun kielenkäyttöön ilmaantuu uudenlainen, entisen säännönmukaisuuden kanssa ristiriidassa oleva ilmaustyyppi, niin sitä usein aluksi vastustetaan. Mutta jos tällainen ”hyväksyttyyn kieleen” pyrkivä tyyppi sitkeästi säilyttää asemansa tai ehkä jatkuvasti yleistyy, joudutaan asiaa harkitsemaan uudelleen. Jos tyyppiä ei pidetä sinänsä haitallisena, se voidaan aikanaan katsoa moitteettomaankin kieleen kelvolliseksi. Toisissa tapauksissa taas voi olla syitä, joiden takia kielenhuolto pysyy vastustavassa kannassaan.

Asiaa valaisee vaikkapa verbi huomioida, jota jo pitkähkön aikaa on – kielenhuoltajien vastustuksesta huolimatta – käytetty alkuperäisen ’havainnoimisen’ merkityksen ohella myös merkityksissä ’huomata’ ja ’ottaa huomioon’. Ehkä asiaan joudutaan vielä palaamaan ja uudelleen harkitsemaan tällaisenkin käytön hyväksymistä. Toistaiseksi kielilautakunta on pysynyt vastustavalla kannallaan.

Yksi osa kielilautakunnan työtä ja yleensäkin kielenhuoltoa on siis kielen spontaania kehitystä myötäilevää ja pyrkimystä sen varovaiseen ohjailuun. Koetetaan estää kehitystä poukkoilemasta haitallisella tavalla ja särkemästä kielen rakenteiden eheyttä.

Toinen puoli taas on aktiivisempaa, aloitteellisempaa. Jokin kielen ulkoinen kehitys voi tehdä tarpeelliseksi termistön luomisen johonkin uuteen tarpeeseen, jonkin alan vanha termistö voi kaivata johdonmukaistamista, yhtenäistämistä, vierassanojen oikeinkirjoitussäännöstö tai vaikkapa lyhenteissä noudatettavat periaatteet voivat olla uudistamisen tarpeessa. Aloitteen tekijänä voi olla kielilautakunta itse tai jokin ulkopuolinen taho, jonka esityksestä lautakunta tekee oman ehdotuksensa. Tämäntyyppisten asioiden käsittelyä sisältyy kielilautakunnan työhön erittäin paljon.

Kielenkäytöllä on nyky-yhteiskunnassa niin monenlaisia ulottuvuuksia, että kielilautakunta usein joutuu pitämään silmällä sitäkin, mitä esimerkiksi jokin terminologiaa koskeva kannanotto vaikuttaa kielen ulkopuolella. Mainitakseni yhden esimerkin: ammattinimikkeillä saattaa olla työmarkkinapoliittistakin merkitystä. Kielilautakunnan ainoana pyrkimyksenä on vaikuttaa suomen yleiskielen kehitykseen sillä tavalla, että se mahdollisimman hyvin toimisi suomalaisen kieliyhteisön viestintävälineenä.