Suomen kaksikielisyys. Näkymiä suomenruotsin huoltoon
Artikkeli 4/1985

Mikael Reuter

Suomen kaksikielisyys. Näkymiä suomenruotsin huoltoon

Suomen kielellä on luonnollisesti voimakas vaikutus suomenruotsiin. Suomessa puhuttavaan ruotsiin tulee jatkuvasti lisää käännöslainoja suomesta, ja lisäksi vallitsee yleinen kielellinen epävarmuus. Näin kirjoittaa Mikael Reuter, joka työskentelee Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen ruotsin kielen toimistossa ja vastaa suomenruotsin huollosta. Hän esittää myös useita toimia tilanteen parantamiseksi. Hän uskoo mm., että pohjoismainen TV-satelliitti antaisi ainutlaatuiset mahdollisuudet seurata Ruotsissa puhuttavaa ruotsia.

Vaaniiko ruotsin kielen asemaa Suomessa sellainen kielellisen rappeutumisen vaara, että se on uhkaksi kaksikielisyydelle?

Tällainen kuviteltu mutta tuskin kuitenkaan todellinen uhka perustuu seuraavanlaiseen ajatuskulkuun:

1) Toimiva kaksikielisyys edellyttää, että yhteiskunnan kielienemmistön tärkeät osat hallitsevat vähemmistön kielen (viranomaiset, hoitohenkilöstö, palveluammatit).

2) Ruotsin kielen asema pakollisena kielenä suomenkielisissä kouluissa johtuu toisaalta siitä, että ruotsi on maan toinen virallinen kieli, toisaalta siitä, että ruotsi on myös naapurimaan Ruotsin kieli ja siten portti muualle Pohjolaan.

3) Jos suomenruotsi etääntyy ruotsinruotsista niin kauas, ettei enää voida puhua samasta kielestä, edellä mainitut syyt eivät enää pädekään, ja tuolloin saattaa käydä niin, että ruotsin kielen lukeminen katsotaan suomenkielisissä kouluissa turhaksi. Siitä taas seuraa, että suomenkieliset alkavat käyttää pohjoismaisissa yhteyksissään englantia ja yhteyksissään suomenruotsalaisiin suomea – tai tulkkausta ja kääntämistä. Elävä kaksikielisyys kuolee ja siten kuolee myös melko nopeasti muodollinen kaksikielisyys.

Suomen vaikutus

Tuskin kuitenkaan tarvitsee pelätä näin jyrkkää kehitystä. Suomen kouluissa opetettava ruotsi on vielä lähitulevaisuudessa täysin käyttökelpoinen kieli sekä Suomessa että muualla Pohjolassa, vaikka joitakin kieliongelmia ilmenee lähinnä kontakteissa Ruotsiin ja muuhun Pohjolaan. Emme kuitenkaan saa panna päätä pensaaseen ja kiistää jo nyt havaittavia suuntauksia. Suomenruotsi on koko ajan alttiina suomen kielen vaikutukselle, ja vaikka ns. perinteiset finlandismit pystytäänkin pitämään kurissa, löytävät kielentutkijat suomenruotsista alituiseen uusia suomalaisvaikutteita.

Olemme myös havainneet, että suomalaiset pitävät suomenruotsia helposti vähempiarvoisena kuin ruotsinruotsia. Varsinkin aikuisopetuksen piirissä kuulee yhä useammin vaadittavan, että opetettaisiin ”oikeaa” ruotsia, ts. ruotsinruotsia. Myös käännökset pyydetään useissa tapauksissa tekemään riikinruotsiksi. Kielimiehenä voin tosin väittää, että asiateksteissä riikinruotsin ja suomenruotsin välillä ei pitäisi olla mitään eroa – kunnollisesti tehty käännös tai hyvin kirjoitettu artikkeli on täysin yhtä käypä Ruotsissa kuin Suomessa. Käytännössä joutuu kuitenkin valitettavasti toteamaan, että surullisen suuri osa Suomessa tehtävistä käännöksistä jättää paljon muuta toivomisen varaa, emmekä voikaan kiistää sitä, että esimerkiksi joukkoviestinten kieli sisältää paitsi perinteisiä poikkeamia riikinruotsista myös yhä useammin epäruotsalaisia rakenteita ja joskus jopa kielivirheitä.

Kielen nykytilasta voi huomata, että aiemmin satunnaisina käännösvirheinä pidetyt ilmaukset ovat yhä useammin alkaneet esiintyä myös alun perin ruotsiksi kirjoitetuissa teksteissä. Tämä koskee varsinkin yksittäisiä sanoja ja ilmauksia, mutta myös epäruotsalaisia rakenteita, sanajärjestysvirheitä jne. Olemme vaarassa joutua noidankehään. Hitaasti mutta varmasti totumme yhä useampiin ruotsin kielelle vieraisiin ilmauksiin ja väännöksiin, ja loppujen lopuksi kirjailijoiden, toimittajien ja kääntäjien on mahdotonta tietää, mikä oikeastaan on käypää ruotsia.

Yleistä kielellistä epävarmuutta

Mielestäni siis suurimpana ongelmana eivät ole perinteiset finlandismit, sellaiset finlandismit, joista Hugo Bergroth varoitti yli kuusikymmentä vuotta sitten ja jotka näihin päiviin saakka ovat usein olleet Suomen kielenhuoltokeskustelun polttopisteessä. Huolestuttavia ovat sen sijaan ensinnäkin uudet suomen kielestä poimitut käännöslainat sellaisissa tapauksissa, joissa tarjolla olisi toimiva ruotsin kielen sana ja ilmaus, ja toiseksi yleinen epävarmuus rakenteista ja ilmaisutavoista.

Monet viime vuosina Ruotsissa tehdyt tutkimukset suomenruotsalaisten sanomalehtien kielestä ovat löytäneet ”finlandismien” joukkoon paljolti sellaisiakin ilmauksia, jotka ovat vieraita myös suomenruotsalaiselle: satunnaisuuksia tai yksittäistapauksia – jotkut vieläpä nähtävästi pelkkiä painovirheitä tai taivutusvirheitä. Pystymme varmasti kiistämään monet näistä huomautuksista pelkkinä yksittäistapauksina, mutta sitä tosiseikkaa emme voi kiistää, että suomenruotsia vaivaa nykyisin juuri satunnaisten virheiden paljous.

Kielellinen voimainponnistus tarpeen

Onko sitten minkäänlaisia mahdollisuuksia muuttaa kielteistä kehitystä, vai kulkeeko se vääjäämättä eteenpäin omalla voimallaan? Kielenhuoltajana minun on tietenkin oltava optimisti ja uskottava kielenhuollon mahdollisuuksiin. Uskon, että kehitys voidaan kääntää parempaan suuntaan, mutta se edellyttää jonkinasteista asenteenmuutosta ja ennen kaikkea yleistä kielellistä yrittämistä. Avainryhmänä ovat tietenkin kielen ammattikäyttäjät, lähinnä opettajat, toimittajat ja kääntäjät.

Ennen kuin jatkan pohdintojani, loisin mielelläni katsauksen menneeseen, Hugo Bergrothin kielenhuolto- tai peräti kielenpuhdistustoimintaan aina 1920-luvulta alkaen. Bergroth kävi ankaraa taistoa kaikkia suomenruotsalaisia erityispiirteitä vastaan sekä kirjoituksissaan että toimiessaan Helsingin yliopiston ruotsin kielen lehtorina, jolloin hänellä oli hyvät mahdollisuudet vaikuttaa niin tuleviin äidinkielenopettajiin kuin muihinkin opiskelijaryhmiin. Vaikka häntä vastustettiinkin monella taholla, vaikutusvaltaiset kielipiirit olivat tukemassa hänen puhdistustyötään ja hänen ruotsin kirjakieleen nojaava ideologiansa on ollut leimallisena kielenhuollossamme ja äidinkielenopetuksessamme aina näihin päiviin saakka. Aivan varmasti hänen työnsä on myös kantanut hedelmää monessakin mielessä, vaikka enin osa niistä finlandismeista, joita vastaan hän taisteli, elää edelleenkin varsinkin puhekielessämme.

Mutta on Bergrothin toiminnalla ollut kielteisetkin vaikutuksensa. Hänen jälkiään seuraten tehty kielenhuoltotyö on aivan liian paljon ollut virheiden etsintää ja kitkemistä, mistä on ollut luovalle kielenkäytölle haittaa. Tällainen kielenhuolto synnyttää komplekseja, ja näin viisikymmentä vuotta Bergrothin jälkeen siihen on suhtauduttava varoen. Ei olekaan järkevää suhtautua kaikkiin poikkeamiin Ruotsin kirjakielestä yksioikoisen tuomitsevasti. Monet finlandismit kuuluvat olennaisena osana kielelliskulttuuriseen identiteettiimme ja ovat läheisesti tekemisissä koko persoonallisuutemme kanssa. Vaatimus korvata ne ruotsinruotsin mukaisilla ilmauksilla merkitsee samaa kuin pakottaisi meidät muuttamaan sisintä olemustamme.

Siksi kielenhuollon pitäisikin mielestäni olla nykyisin valikoivaa. Tuttavallinen arkikieli, lähikieli, on enimmiltään jätettävä rauhaan, paitsi että ihmisiä tulisi mieluusti kehottaa välttämään tarpeetonta suomen sanojen sotkemista ruotsin kielensä joukkoon. Kaunokirjallisuudessa tulee sallia vapaa kirjallinen luomistyö, vaikka kirjailijoiden ja kustantajien onkin ilmeisesti pakko vilkuilla lukijoita ja markkinoita lahden toiselta puolen.

Sitä vastoin toimittajien pitäisi mielestäni terästää suhtautumistaan kieleen. Hyvin harvassa tapauksessa kielen kömpelyyksiä ja suomalaisvaikutteisia ilmauksia, joihin törmää tavan takaa sekä sanomalehdissä että sähköviestimissä, voi perustella esteettisillä tai kirjallisilla syillä. Sama pätee vielä paremmin viranomaisten ruotsin kieleen, sekä käännöksiin että alkukielisiin teksteihin. Kun vaikeaselkoiseen kieleen vielä yhdistyvät kielen muodon puutteellinen hallinta ja suorat käännöslainat suomen kielestä, lopputulos on aika karmea.

Lopuksi haluan ottaa esille ammattikielet. Tällä alueella standardikielen vaatimus lienee suurin. Tieteelliset työt, taloudelliset selvitykset jne. on mielestäni kirjoitettava yleisruotsilla käyttäen käypiä ruotsinkielisiä ammattitermejä eikä kotitekoisia käännöksiä. Lisäperusteena tässä kohtaa on läheinen yhteistyömme Ruotsin kanssa alueella, jolla väärinkäsityksiä ei tulisi ilmetä. Tarkoitan tieteellistä tutkimusta, mutta kenties vielä tärkeämpi on kaiken aikaa vilkastuva taloudellinen yhteistyö maidemme välillä.

Oma apu paras apu

Mitä sitten voimme tehdä käytännössä niiden kielenkäyttäjien auttamiseksi, joilta eniten vaadimme? Vastaus on tietenkin, että kielenhuolto pystyy sellaisenaan olemaan ainoastaan pienenä apuna neuvomalla, kurssittamalla, välittämällä julkaisuja jne. Tärkeintä on pyrkiä siihen, että kaikki auttaisivat itseään. Ensimmäisenä vaiheena tarvitaan asenteenmuutosta, jonka uskon jo olevan tapahtumassa. Varsinkin toimittajien piirissä olen viime aikoina ollut havaitsevinani mielenkiinnon lisääntyneen kieliasioita kohtaan ja suhtautumisen kielenhuoltoon muuttuneen myönteisemmäksi.

Toinen ja tärkeämpi vaihe on, että on ryhdyttävä etsimään uusia ja parempia kielellisiä esikuvia, ja niitä löytyy valitettavasti lähinnä vain Ruotsista. Vanha neuvo on: lukekaa hyvää kaunokirjallisuutta. Sitä on nyt täydennettävä uudella: lukekaa ruotsinkielistä ammattikirjallisuutta ja muuta tietokirjallisuutta ja kiinnittäkää huomiota sananvalintaan, ilmauksiin ja termeihin. Esimerkiksi kääntäjälle tämä on yleensä huomattavasti parempi tapa kuin sanakirjojen selailu.

Pohjoismainen TV-satelliitti

Lopuksi asetan toivoni pohjoismaiseen TV-satelliittiin. Se antaa ainutlaatuisen tilaisuuden päästä kuulemaan elävää aitoa ruotsin kielen käyttöä. Tällaista vaikutusta kaivataan erityisesti Helsingin seudulla, jossa suomi on valtakieli. Vaikka suomenruotsalaiset eivät tunne riikinruotsia kaikilta osin omaksi kielekseen, se enimmiltään on täysin käypää myös Suomessa.

On tavattoman vaikea ennustaa, miltä suomenruotsi näyttää vuonna 2010. Monet tekijät puhuvat sen puolesta, että suomen vaikutus on lisääntymään päin ja epävarmuus kasvaa, etenkin Etelä-Suomessa. Mutta kasvava kielen tiedostaminen ja vilkkaat yhteytemme Ruotsiin pystyvät monella tasolla kompensoimaan kielteisen kehityksen, eritoten jos pohjoismainen TV-satelliitti toteutuu. On vaara, että arkikielen ja normikielen välinen kuilu laajenee entisestään, mutta toisaalta ei ole täysin mahdotonta sekään, että arkikieli alkaisi hiukan lähentyä kirjakieltä. Monin paikoinhan on havaittavissa puhekielen selvästi lähenevän kirjakieltä.

Minä en ainakaan usko, että tarvitsee pelätä suomenruotsin kehittyvän vuoteen 2010 mennessä omaksi pidginkielekseen. Suomen kouluissa tuolloin vielä toivottavasti opiskeltava ruotsi on kyllä käyttökelpoista sekä maan rajojen sisäpuolella että yhteyksissä Ruotsiin, ja suomenruotsalaiset saavat sanansa kuuluviin Pohjolassa tarvitsematta suuresti muuttaa kielitottumuksiaan. Mutta ilman aktiivista toimintaa ja itsesuojelutahtoa tämä tuskin onnistuu.
Mikael Reuter