Suomalaisuus ja äidinkieli
Artikkeli 1/1994

Auli Hakulinen

Suomalaisuus ja äidinkieli

Alustus keskustelutilaisuudessa ”Käännekohta. Suomen suunta – yliopiston puheenvuoro” 9.11.1993.¹

Tyttäreni on lukion toisella luokalla. Tänä lukuvuonna hän saa seuraavan kerran äidinkielenopetusta huhtikuun puolivälissä. Viiteen kuukauteen hänen luokkansa ei koulun opastuksella käytä yhtään minuuttia kirjallisuuden lukemiseen, runoanalyysiin tai oman tekstin harjoittamiseen ja oman kirjoitustaidon kohentamiseen – saati että sillä olisi tilaisuus analysoida suomen kielen rakenne- ja käyttöominaisuuksia teoreettisesti. Runsaan vuoden kuluttua tämä niukasti sivistetty joukko lähetetään maailmalle ylioppilaina. Vähän karrikoiden voi sanoa, että heillä on tuolloin pääomanaan hippunen hysteeristä tietoa oikeakielisyydestä ja kyky kertoa lukemansa tekstin sisältö, mutta heikko valmius analysoida tekstejä retorisesti, kulttuurin tuotteina, taikka ajatella käyttämäänsä kieltä vaihtoehtoisten keinojen valikoimana. Jos vireillä olevat suunnitelmat toteutuvat, seuraavat ikäluokat katsotaan korkeakoulukypsiksi riippumatta siitä, mitä he kielestään tietävät ja mitä he sillä osaavat tehdä.

Yleissivistävän lukion ideologiasta puuttuu Suomessa tällä haavaa näkemys äidinkielen merkityksestä keskeisenä kulttuurin ylläpitäjänä ja oman ajattelutyön välineenä.

Kulttuurikieleksi kasvaneesta suomen kielestä on näköjään tullut meille liiankin itsestään selvä, huomaamaton pääoma. Eräässä uutisessa hiljattain todettiin, että USA:ssa lukutaidottomia on useita miljoonia. Suomessa heitä on vielä tuskin ainuttakaan. Parin kuukauden takaisesta yliopistolla järjestetystä Zeitgeist-keskustelusta raportoi Yliopisto-lehti, että suomalainen älymystö on ”haudannut kansallisuutensa”, että kansainvälisyys on sille ”luonnollisempi vaihtoehto”. Kansallisten symbolien merkkijärjestelmä oli valheellinen ja joutaa kuolla, oli joku todennut.

Suomen kielen professorina nautin tietysti siitä tahattomasta komiikasta, jonka synnyttää se, että alustajat, samoin kuin tilaisuuden kirjallinen selostuskin, edustivat korkeatasoista, sivistynyttä kielenkäyttöä. Kansallisuusvastaiset ajatukset ja nokkeluudet, joita koko yleisö saattoi ymmärtää, esitettiin – taitavalla ja osuvalla suomen yleiskielellä!

Voihan olla, että puhujat ajattelivat euromuodikkaasti: isänmaat häviävät, äidinkieli jää. Kieltä ei enää tarvita valtion tukena, eikä valtiota kielen. Mutta kieli, jolla on tukenaan kirjallinen kulttuuri ja viisi miljoonaa käyttäjää, olisi pysyvästi ja ongelmattomasti olemassa.

Tämä aika on täynnä paradokseja. Luin juuri raportin, jonka nojalla kaksi ruotsalaista kielitieteilijää on laatinut suositukset Mosambikin kieltenopetukselle. Koko Afrikan mantereen ongelmanahan on, että siellä puhutaan yli tuhatta kieltä, mutta kulttuurikieliksi näistä on vanhojen siirtomaakielten ranskan, englannin ja portugalin rinnalle tähän mennessä yltänyt vain harva. Vielä nykyäänkin useiden alkuperäiskielten puhujien omat asenteet ovat paljolti sitä vastaan, että mahdollisimman moni saisi edes alkuopetuksen äidinkielellään. Tämän vaihtoehdon hyödyllisyys niin yksilön kuin kansakunnan tulevan kehityksen kannalta on kuitenkin voitu moneen kertaan osoittaa. Meillä on tästä hyvin läheltä tulevaa tietoa Ruotsin suomalaisten puolikielisyydestä.

Maallikoiden tuntuu olevan kovin vaikea käsittää, niin Mosambikissa kuin meillä Pohjolassakin, että kielellä on väistämättä muitakin tehtäviä kuin pelkkä informaation välittäminen: että sitä tarvitaan itseilmaisuun sekä kognitiivisten operaatioiden muodostamiseen, että se on keskeisen tärkeä identiteetin rakentumiselle ja henkiselle hyvinvoinnille. Ja että vierasta kulttuuria edustavan kielen istuutuminen näihin tehtäviin on kallis ja aikaa vievä operaatio, ei edullinen ja tehokas.

Kulttuuri-imperialistit tämän käsittävät: puolikielinen kansa on helppo hallittava; valtiollinen kaksikielisyys eli diglossia luo lujan pohjan A- ja B-kansalaisille. Diglossian seuraava vaihe on köyhä yksikielistyminen. Siksi ihmiskielet ovatkin yhä nopeammin hupeneva, uhanalainen luonnonvara.

Lähestyn paradoksia. Neuvostoimperiumin puristuksesta nousevat alkuperäiskansat, muutamat niistä suomen sukuisiakin, ovat nyt kipeästi ymmärtämässä omakielisen sivistyksen arvon – nyt kun se on käynyt luvalliseksi mutta kun se ehkä on liian myöhäistä. Suomen kielen asema ja tila ovat monilla kaukaisena esikuvana, ja Suomesta saavat mm. marit ja udmurtit kulttuuritoiminnalleen sekä henkistä että myös aineellista tukea. Paradoksi on se, että suomen omakin kohtalo ja tulevaisuus on itse asiassa epäselvä.

Olisiko nyt niin, että kolmas kerta toden sanoo? Ruotsin vallan loppuaikoina suomi oli vaipumassa häviäväksi vähemmistökieleksi. 1700-luvun ruotsalaistumisaallossa suomenkieliset säätyläiset ja porvarit ennättivät vaihtaa kielensä, ja vuosisadan lopulla suomalaisten osuus koko Ruotsin valtakunnan väestöstä oli noin viidennes. Suomen kielellä oli jalansijaa lähinnä kirkossa.

Sata vuotta myöhemmin, tunnettujen vaiheiden ja toimien kautta, suomen kieli oli taas jaloillaan. Oli koettu toinen kielenvaihdos, sivistyneistö vaihtoi kielensä takaisin ruotsista suomeen. Suomen kieltä oli totuteltu jonkin aikaa jo virallisen kielen asemaankin, kun venäläistämiseen tähtäävä vuoden 1900 kieliasetus puhalsi sen yli kylmän tuulen tavoin. Kuten tiedämme, tuo toinenkin vaara väistyi poliittisten käänteiden myötä.

Nyt olemme kolkuttelemassa valtioliittymän ovea: yhtenä Suomen liittymisen ehtona on ainakin virallisesti, että meidän molemmat viralliset kielemme tulisivat Euroopan yhteisöönkin virallisiksi kieliksi.

Käytännössä tämä on vielä kovin epävarmaa. Kaksi vuotta sitten jopa Ruotsin delegaatio oli lehdistön mukaan ollut valmis luopumaan kielivaatimuksistaan. Ruotsin ja Pohjoismaiden kielilautakuntien reagoitua asiaan Ruotsin hallitus vastasi vakuuttaen haluaan pitää kiinni oikeudesta ruotsin kieleen.

Aivan hiljattain taas kuulin² suomalaisia Brysselissä taivutellun siihen, että ruotsi ”riittäisi EY-kielenä, koska kaikkihan sitä osaavat Suomessa”. Kielenvaihdon, kielestä luopumisen, tai vähintäänkin epäoikeudenmukaisuutta lisäävän diglossian vaara lymyilee taas. Se, että Maastrichtin sopimuksen suomennos ei ole helposti kansalaisten tavoitettavissa, panee osaltaan uumoilemaan suuntaa, johon yhteisön jäsenyys meitä periferiassa houkuttaisi.

Suomen pitäminen uhanalaisena kielenä voi tuntua liioittelulta. Kieliähän tosin kuolee koko ajan: maailmassa on tällä hetkellä arviolta 5 000 kieltä, ja ne vähenevät 5–l0 kielen vuosivauhdilla. Pois haipuvat kielet ovat sellaisia, joilla ei ole poliittista suojaa, joiden puhujien elinkeinot ovat historiallisia jäänteitä ja elinoloja on kohdannut kurjistuminen. Hyvänä esimerkkinä tästä ovat Siperian öljykenttien puristuksessa elävät paimentolaiset.

Kaikista maailmassa vielä jäljellä olevista kielistä vain noin kahdella prosentilla on valtion kielen status, suomella näiden joukossa. Mutta on syytä pohtia vakavasti, ovatko ne suomen kielen asemaan kohdistuvat toimet, joista tässä esityksessäni olen puhunut, ensimmäinen merkki siitä, että pudotuspeli on meidänkin osaltamme alkanut.

Hyvät läsnäolijat! Voitte nyt itseksenne ajatella, että pitäähän tuon virkansa puolesta suomen kielen professorina puhua suomen kielen puolesta. Olen näin tehdessäni juuttunut kiinni viime vuosisadan arvomaailmaan, sitä ollenkaan problematisoimatta, kuten asia muodikkaasti ilmaistaisiin. Mutta että oikeastaanhan olisi helpotus, jos ylenmääräisestä Baabelin kielisekoituksesta päästäisiin. Onhan ainakin Euroopassa ollut ikiaikainen unelma yksikielisestä ja yksimielisestä maailmasta, olkoon tuo universaali kieli sitten oppitekoinen tai oppineitten kieli; eikö siis tähän suuntaan menevä kehitys ole hyvä?

Vastaan heti, että ”kehitys” tai maailman meno ei tuonasteiseen pelkistykseen mitenkään yllä. Indoeurooppalaista monokulttuuria on ahdistelemassa ainakin puolenkymmentä jättiläiskieltä: kiina, hindustani, arabia, bengali ja japani. No, kymmenen parasta saakoot elää, voitte nyt ajatella, ja niiden joukkoon emme kuulu.

Kysymykset, joita tässä kierrän, ovat selvästikin seuraavat: onko pieni kaunista vai turhaa? Onko kulttuurien monenkirjavuus tuottoisa sijoituskohde vai taakka ja riesa?

 

¹ Kirjoittaja on Helsingin yliopiston suomen kielen professori.

² Ulkoasiainsihteeri Sakari Vuorensolan Brysselin EY-lähetystössä suomalaisdelegaatiolle antama tieto.
Auli Hakulinen