Subjektiiviset subjektit
Artikkeli 4/2002

Jaakko Anhava

Subjektiiviset subjektit

Pekka Lammivaara esitti Kielikellossa 2/02 (Jokapäiväiset subjektimme ja predikaattimme, ks. Lue myös) lauseenjäsennyksen remonttia. Kommentoin hänen ehdotuksistaan kahta, vaatimuksia jäsentää uudelleen nesessiivi- ja omistusrakenteet (minun täytyy mennä; minulla on kirja).

Onko ensin mainitussa tapauksessa todellakin koulukieliopin kanta yhä se, että nesessiivirakenteen genetiivimuotoinen nomini jäsennetään datiiviadverbiaaliksi? Lammivaara viittaa Maria Vilkunaan, joka teoksessaan Suomen lauseopin perusteet (1996) pitää mahdollisena tulkita minun täytyy mennä ‑rakenteessa genetiivijäsen joko infinitiivin omaksi subjektiksi tai koko lauseen subjektiksi.

Vilkuna ei ole ainoa eikä ensimmäinenkään, joka on näin ajatellut – minun on jo kauan tulkittu vähintäänkin infinitiivirakenteen subjektiksi siinä missä temporaalirakenteen (johon Lammivaara viittaa) Matin lähdettyä. Kahta ilmaa on ollut siitä, jäsentääkö kehyslauseenkin subjektiksi genetiivisijainen nomini vai onko siksi katsottava koko infinitiivirakenne – jälkimmäisellä kannalla on mm. Osmo Ikola teoksessaan Lauseenvastikeoppia (1974).

Korjattavaksi Lammivaara ehdottaa myös omistusrakenteen jäsennystä: ”Ei tunnu kovin osuvalta jäsentää näiden lauseiden subjekteiksi, tekijöiksi, sanoja kirja ja rahaa – –. Sanat kirja ja rahaa tuntuvat enemmän objekteilta.” (S. 41.) ”Omistusrakenteen adessiivimuoto, esimerkiksi minulla, täyttää funktionsa ja sijaintinsakin puolesta täysin transitiiviverbiin liitettävän subjektin tehtävän, sillä se tajutaan omistamisen tai hallussa pitämisen suorittajaksi.” (S. 42.)

Monikaan asia ei ole sitä, miltä ensi ajattelemalla tuntuu. Aurinko ei kierrä Maata, vaikka siltä näyttää, valas ei ole kala, vaikka siltä näyttää, eikä Ruotsia hallitse kuningas, vaikka siltä näyttää.

Muistan itsekin, että koulussa oli ensin vaikea hyväksyä omistettava omistuslauseen subjektiksi. Mutta kun sitten pääsi jyvälle siitä, ettei lauseenjäsennyksessä ole kyse semantiikasta vaan tosiaankin syntaktisesta analyysista (näitä termejä ei silloin koulussa käytetty), asian käsitti paremmin. Jopa puhdas notionaalinen eli käsitteellinen määrittely oikeuttaa perinteisen jäsennyksen: verbithän eivät ilmaise vain tekemistä vaan myös tapahtumista tai olemista, ja omistusrakenteen verbinä on on, ei mikään ”omistan” tai ”omaan” – ja verbin ilmaiseman olemisen suorittajana on omistettava. Mutta olennainen kriteeri on kuin onkin muoto-opillinen: finiittilauseen subjektin sijoina on perinteisesti pidetty vain nominatiivia ja partitiivia, ja periaatteen muuttamiseen tarvitaan vankat perusteet.

Lammivaaran mainitsema Minulla on sinut, jossa omistettava ilmaistaan persoonapronominin akkusatiivilla, on erikoistapaus. Kuten Lammivaarakin tuo esiin, omistusrakenteen ovat monet tutkijat (mm. Ikola) luokittaneet eksistentiaalilauseisiin, nähdäkseni hyvin perustein. Eksistentiaalilauseissa ei ole luku- eikä persoonakongruenssia, mutta persoonapronominien nominatiivi laukaisee sen, ja tämä kierretään omistusrakenteessa käyttämällä akkusatiivimuotoa.

On muitakin lausetyyppejä kuin omistusrakenne, joissa perinteinen jäsennys poikkeaa kielenpuhujan ensimmäisestä mieleen tulevasta jäsennyksestä. Omistusrakennetta lähellä oleva lause Minulle tuli kova yskä jäsentyy eri tavoin kuin samaa tarkoittava Sain kovan yskän, samoin kokijalause Minua paleltaa ja merkitykseltään synonyyminen Minä palelen; muita tällaisia pareja ovat Minusta voi olla apua ~ Minä voin olla avuksi, Minä pitkästyin ~ Aikani kävi pitkäksi ja Jaruzelski julisti Puolan sotatilaan ~ J. j. Puolaan sotatilan.

Tutkimuksessa ei perinteinen jäsennys yksin riitä. Mutta koulussa opetettavat lauseenjäsennyksen perusseikat eivät mielestäni ole erityisen päivityksen (s. 40) tarpeessa. Joitakin ongelmakohtia kannattaa kyllä käsitellä laajemmin; näitä ovat lauseenvastikkeiden sisäinen jäsennys ja nesessiivi-ilmaukset, ja näköjään myös se, ettei lauseenjäsennys ole merkitys- vaan lauseoppia.

Jaakko Anhava