Vuosina 1939–1945 Suomesta lähetettiin sotien takia lähes 80 000 lasta turvaan eri Pohjoismaihin, pääasiassa Ruotsiin. Suurin osa lapsista evakuoitiin vain tilapäisesti. Sotalapsikokemukset ovat vaikuttaneet yksilöiden myöhempään elämään monin tavoin. Usein sotalapset unohtivat ensikielensä ja omaksuivat uuden kielen. Suomen kieli omaksuttiin uudestaan Suomeen palatessa. Tarkastelen tässä artikkelissa sitä, miten sotalapsikokemukset ovat heijastuneet haastattelemieni sotalasten kielelliseen elämäkertaan ja identiteettiin.
Kieli kietoutuu identiteettiin ja elämäkertaan
Kieli kuvataan usein välineeksi, jonka avulla ihminen toimii erilaisissa yhteisöissä ja rakentaa käsitystä siitä, kuka hän on. Kielellä on myös itseisarvo, ja kieli määrittää monesti sitä, mihin ryhmiin henkilön katsotaan kuuluvan tai hän itse katsoo itsensä kuuluvaksi. Kieli kytkeytyy siis identiteettiin monin tavoin.
Nykyään kielentutkimuksessa tarkastellaan kieltä kielellisinä resursseina eli kielen palasina ja toimintatapoina, joita me kaikki omaksumme, opimme ja unohdamme tarpeen mukaan ja eri tilanteissa. Mitään kieltä ei siis voi eikä tarvitsekaan oppia täydellisesti. Kunkin ihmisen kielitaito ja monikielisyys – myös identiteetti – muovautuvat hänen elämänkokemustensa, vuorovaikutuksen ja erilaisissa kieliympäristöissä toimimisen myötä.
Kieli-identiteetillä tarkoitetaan ihmisen suhdetta eri kielten puhujiin sekä hänen eri kieliin liittämiään arvoja ja merkityksiä. Kokemukset eri kielten omaksumisesta, oppimisesta, käyttämisestä ja unohtamisesta vaikuttavat kieli-identiteettiin. Jonkin kielen osaaminen ei kuitenkaan yksiselitteisesti välttämättä tarkoita siihen identifioitumista, eikä kieleen identifioituminen vaadi kielen osaamista. Kielellinen identiteetti kytkeytyy vahvasti kielielämäkertaan, joka on ikään kuin kronologinen kuvaus yksilön kieli-identiteetin muutoksesta.
Tutkimuksessani yhdistin kieli-identiteetin ja kielielämäkerran näkökulmat, koska ne täydentävät toisiaan: kielielämäkerran tutkimus taustoittaa ja perustelee tutkittavien tämänhetkistä kieli-identiteettiä.
Haastateltavien kokemukset kertomuksina ja muistoina
Haastattelin tutkimustani varten kahdeksaa henkilöä, jotka ovat olleet sotalapsina Ruotsissa ja palanneet sotien jälkeen takaisin Suomeen. Haastateltavat ovat syntyneet vuosina 1934–1941 suomenkielisiin perheisiin, mistä syystä he pitävät suomea äidinkielenään. Muutamalle haastateltavalle ruotsi on kuitenkin kuin toinen äidinkieli.
Haastateltavat lähetettiin sotalapsiksi jatkosodan aikana ja eri-ikäisinä; nuorin haastateltavista lähetettiin Ruotsiin 1,5-vuotiaana, vanhin 8-vuotiaana. Kaksi haastateltavista on ollut sotalapsena kahdesti. Tutkittavat sotalapset ovat olleet Ruotsissa eripituisia aikoja 4 kuukaudesta yli 5,5 vuoteen, ja he palasivat Suomeen 6,5–8,5-vuotiaina. Käytän haastateltavista keksittyjä peitenimiä.
Kielentutkimuksessa on jonkin verran tarkasteltu sotalasten kokemuksia mm. kielenvaihdon näkökulmasta. Sotalasten monikielisyyttä ja kielellisiä resursseja sen sijaan ei ole juurikaan aiemmin tutkittu. Tutkimuksessani tarkastelin sotalasten kielielämäkertoja heidän omien muistojensa, kokemustensa ja tulkintojensa pohjalta.
Pyrin yhdistämään narratiivisen tutkimuksen ja muistitietotutkimuksen menetelmiä, sillä haastateltavien kokemuksista on jo aikaa ja elämän varrella sotalapsikokemuksista on todennäköisesti kerrottu moneen kertaan. Kertomukset välittävät ja rakentavat tietoa aina uudelleen jokaisessa vuorovaikutustilanteessa. Muistitiedolla tarkoitetaan tietoa, joka pohjautuu haastateltavan muistiin. Kertomuksia ja muistitietoa tutkittaessa olennaista on se, millaisia merkityksiä tutkittava antaa tapahtumille eli miksi juuri tämä asia on tärkeä kertoa ja tästä näkökulmasta. Muistot ja kertomukset rakentavat yksilön identiteettiä.
Liukuminen ruotsin kieleen, ummikkona takaisin
Sotalapseksi lähettäminen on vaikuttanut keskeisesti lasten kieliympäristöön ja tätä kautta heidän kielellisten resurssiensa muutoksiin. Haastatelluilla ei ole juurikaan muistikuvia matkasta ja sotalapsiajan alusta Ruotsissa. Kielen omaksumista he kuvaavat helppona prosessina, esimerkiksi kieleen liukumisena.
Todennäköisesti vuorovaikutus ruotsalaisen perheen kanssa on tapahtunut aluksi elein ja suomea ja ruotsia rinnakkain käyttäen. Kalevin mukaan hiljalleen elettiin ni sitte rupes, sana kerrallaan jäämään. Niilo ei muista aikaa ennen ruotsin kielen osaamista: niin kaukaa ku minä muistan ni kyllä minä ihan, täyvellisesti toimitin asiani kaikki. Haastattelemieni sotalasten kertoman mukaan suomen kieli unohtui Ruotsissa yhtä nopeasti kuin ruotsia omaksuttiin. Suurin osa haastateltavista on käynyt koulua Ruotsissa.
Ruotsista lähtö on ollut monelle haastateltavalle jopa šokki useasta syystä: kasvatusperheestä eroaminen oli vaikeaa, Suomessa olot olivat puutteelliset ja suomen kielen taito koettiin täysin unohtuneeksi. Paluun yhteydessä haastateltavat puhuvat itsestään ummikkoina, kieltä osaamattomina. Suomen kielen unohtuminen ja ruotsin puhuminen ovat vaikeuttaneet sotalasten kotiutumista. Aira ja Seppo muistavat hävenneensä puutteellista suomen kielen taitoaan paluunsa jälkeen: se ol semmonen tavallaa vähä häpeäkin lapselle.
Suomen kieli palautui vähitellen ympäröivien ihmisten lähipiirin ja opettajan tuella. Koulunkäynti vielä puutteellisella suomen taidolla oli kuitenkin vaikeaa. Vappu muistaa, että maantiedon läksyt piti ulkoa opetella sanasta sanaan. Helmi pääsi siirtymään oman ikäluokkansa ryhmään seuraavan kriteerin täytettyään: opettaja sanoi että heti kun mää, opin laskemaan suomen kielellä sataan, ni mä pääsen siirtymään toiselle.
Lisäksi monella on ikäviä muistoja koulukiusaamisesta. Niilo kokee tulleensa kiusatuksi ruotsin taitonsa takia, minkä takia hän halusi eroon ruotsin kielen ”taakasta”: minä olen sen uneuttanu tahallani.
Suhde ruotsin kieleen myöhemmin
Mahdollisuudet ylläpitää ruotsin taitoa Suomeen paluun jälkeen ovat vaihdelleet haastateltavien kesken paljon. Airan mukaan sen annettiin niin kun, vaipua jonnekin et sitä ei ylläpidetty millää lailla. Osalla taas on ollut kotonaan sotalapsina olleita sisaruksia, joiden kanssa ruotsia on voinut käyttää.
Lapsuuden jälkeen haastateltavien omalla toiminnalla on ollut merkittävä vaikutus kielitaitoon ja kielielämäkerran muotoutumiseen. Ruotsin taitoa on hyödynnetty työelämässä ja matkustellessa, vaikka esimerkiksi Erkki ei omasta mielestään ollut mikkää täydellinen ruotsin kielen puhuja. Niilo ja Kalevi ovat olleet töissä Ruotsissa, ja kieli on palautunut äkkiä oikeassa kieliympäristössä: se tuli vaan jostakin se, em et se ol semmonen kumma tunne. Kaikilla haastateltavilla on ollut ruotsinkielisiä kontakteja jossain vaiheessa elämää.
Lapsuuden jälkeen haastateltavien omalla toiminnalla on ollut merkittävä vaikutus kielitaitoon.
Tutkimushetkellä osa haastateltavista harmitteli ruotsin taidon unohtumista käyttömahdollisuuksien puuttuessa. Seppo kokee, että hän ei ymmärrä kieltä yhtään. Ruotsi näyttelee aika pientä roolia myös Niilon elämässä, mutta silti kun ne kirjottaa kirjeen ni minä kyllä saan siitä jonkin näkösen selvyyden, että et että ei minua saa- hyvin pahasti pysty jallittammaa. Monien haastateltavien ruotsin kielen ymmärtämisen taidot voivatkin olla hyvät. Esimerkiksi Vappu, Erkki ja Niilo lukevat lehtiä ja katsovat televisiota ruotsiksi.
Osa taas on onnistunut pitämään ruotsin kielen tuottamisen taidoista kiinni aktiivisen käytön ja oman motivaation ansiosta. Joillekin ruotsi tuntuu tulevan luonnostaan: Kalevi kokee, että ku mä puhun ruotsia, ei mun tarvi miettiä eikä kääntää. Helmille ruotsin kieli on jääny vähän niinku toiseksi äidinkieleksi.
Suomalainen vai ruotsalainen?
Sotalapset ovat lapsuudessaan omaksuneet ensimmäisenä suomea, ja Suomeen paluunsa jälkeen he ovat eläneet pääasiassa suomenkielisessä yhteisössä. Siksi haastateltavat kokivat identifioituvansa suomenkielisiksi. Heidän elämässään on kuitenkin ollut myös monia muita kieliä kuin suomi ja ruotsi. Etenkin sellaiset, jotka osasivat ruotsia edelleen, olivat opiskelleet ja osasivat vähintään englantia. Aira kokeekin sotalapsikokemusten ja ruotsin kielen tuoneen tullessaan nämä muut kielet ihan selvästi. Kielten oppiminen on koettu helpoksi, ja vähäisistäkin eri kielten resursseista on ollut hyötyä elämän varrella.
Sotalasten kansalliset ja kielelliset identiteetit ovat olleet ja ovat jatkuvassa muutoksessa. Esimerkiksi Vappu olisi mielellään jäänyt Ruotsiin ollessaan siellä, kun taas nykyisin hän tuntee olevansa suomalainen. Kalevi kokee voivansa mennä Ruotsiin ihan ruotsalaisena. Maija taas kokee olevansa vähän niinku molempia. Identifioituminen kansaan tai kieleen ei kytkeydy yksioikoisesti kielen osaamiseen: Seppo kokee itsensä hiukan ruotsalaiseksi, vaikka hän ei omasta mielestään enää osaakaan kieltä.
Haastateltavien sotalapsikokemuksille antamat merkitykset ovat vaihdelleet läpi elämän ja vaihtelevat yksilöittäin. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta Aira pitää lastensiirtoja katastrofina. Toisaalta haastateltavat korostavat omien kokemustensa positiivisuutta. Esimerkiksi Kalevi ja Helmi kokevat, että he ovat saaneet sotalapsikokemusten ansiosta toisen kielen ja kulttuurin: elämä ois jääny aika, paljo köyhemmäks jos, mulla näitä Ruotsin-matkoja ei ois ollu.
Sotalasten monikielisyys ikkunana ymmärrykseen?
Tutkimukseni perusteella voidaan päätellä, että kielitaito ei ole joko–tai-kysymys, vaan alati muuttuva prosessi. Sotalasten monikieliset resurssit ja heidän kielille antamansa merkitykset ovat vaihdelleet läpi elämän, ja heidän kielielämäkertansa ja kieli-identiteettinsä ovat muovautuneet sekä oman toiminnan että kieliympäristöjen ja -yhteisöjen yhteisvaikutuksessa.
Vaikuttaa siltä, että haastateltavat eivät itse välttämättä nähneet itseään monikielisinä tutkimushetkellä. Heidän käsityksensä monikielisyydestä saattaa pohjautua käsitykseen tarkkarajaisista kielistä ja vaatimukseen puhua kieltä ”täydellisesti”. Osa haastateltavista vähätteli kielitaitoaan kenties myös siksi, että esimerkiksi nykyinen ruotsin kielen taito saattaa tuntua mitättömältä suhteessa lapsuuden täysivaltaiseen kielellä toimimiseen. Iäkkäiden ihmisten monikielisyys voikin jäädä piiloon, jos ja kun mahdollisuuksia erilaisten kielellisten resurssien käyttöön ei enää ole.
Sotalapsikokemukset ovat yksi esimerkki siitä, miten yhteiskunnalliset ja valtiotason poliittiset kysymykset ja sota-ajan poikkeustilan tapahtumat heijastuvat yksilöiden elämänkokemuksiin ja miten kauaskantoiset seuraukset niillä voi olla. Sotalasten kokemuksia tarkastelemalla voidaan saada näkökulmaa esimerkiksi tämän ajan pakolaisten, yksin Suomeen tulevien lasten ja nuorten tai kansainvälisesti adoptoitujen kielellisiin kokemuksiin, vaikka tilanteita ei voikaan verrata toisiinsa.
Yksittäisten ihmisten kielielämäkerrat ja kieli-identiteetit ovat yhtä aikaa henkilökohtaisia ja sosiaalisia: samalla kun ne kuvaavat ihmisen käsityksiä itsestään, ne heijastavat omaa aikaansa ja yhteisön asenteita ja arvostuksia suhteessa kieliin. Kuka voi ja saa puhua mitäkin kieltä, ja kenellä on mahdollisuuksia ylläpitää omaksumiaan kieliä? Kielet eivät ole merkityksellisiä vain yksilön identiteetin ja elämäkerran kannalta, vaan ne avaavat hänelle erilaisia ovia myös vuorovaikutukseen, koulutukseen ja työelämään. Siksi esimerkiksi kielikoulutuksen tutkiminen ja kehittäminen tasa-arvon näkökulmasta on oleellista jatkuvasti.
Artikkeli pohjautuu kirjoittajan vuonna 2017 valmistuneeseen maisterintutkielmaan Sotalapsikokemukset kielellisen identiteetin ja elämäkerran lähtökohtana. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201708313628(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun).
Keskeisiä lähteitä
Dufva, Hannele – Suni, Minna – Aro, Mari – Salo, Olli-Pekka 2011: Languages as objects of learning. Language learning as a case of multilingualism. – Apples – Journal of Applied Language Studies 5 (1) s. 109–124. http://apples.jyu.fi/article/abstract/179(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun).
Heilala, Cecilia 2016: The child in the eye of the storm – unveiling the war child syndrome. Väitöskirja. Helsingin yliopiston käyttäytymistieteiden laitos.
Hyvärinen, Matti 2014: Muisti, kertomus ja kerronnallisuus. – Jani Hakkarainen, Mirja Hartimo & Jaana Virta (toim.), Muisti s. 31–41. Acta Philosophica Tamperensia 6. Tampere: Tampere University Press.
Iskanius, Sanna 2006: Venäjänkielisten maahanmuuttajaopiskelijoiden kieli-identiteetti. Väitöskirja. Jyväskylän yliopiston Soveltavan kielentutkimuksen keskus.
Kavén, Pertti 2010: Humanitaarisuuden varjossa. Poliittiset tekijät lastensiirroissa Ruotsiin sotiemme aikana ja niiden jälkeen. Väitöskirja. Helsingin yliopiston filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos.
Mononen, Kaarina 2013: Inkerinsuomalaisten suomen kielen käyttö Pietarissa ja sen lähialueella. Väitöskirja. Helsingin yliopiston suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos.
Salminen, Heikki 2007: Lappu kaulassa yli Pohjanlahden. Suomalaisten sotalasten historia. Turku: Siirtolaisuusinstituutti.
Smeds, Astrid Marie-Louise 2000: Finska krigsbarns minnesbilder av språkväxlingar i olika kontext. Lisensiaatintyö. Pedagogiska fakulteten vid Åbo Akademi.