Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen kannalta on helpottavaa, että käsitys kielestä on laventunut: enää ei tarvitse jyrkästi korostaa, milloin opiskellaan kielioppia, kirjoittamista, puhumista, kirjallisuutta tai viestintää. Kaikki innostava toiminta voi sisältää piilotetummin – ja sikäli luontevammin – kutakin kielen ja kulttuurin osaa.

Huoli äidinkielen oppituntien pakollisten kurssien vähäisyydestä luokattomassa nykylukiossa on aiheellinen. Omassa opetuksessani olen päätynyt siihen, että enää en voi käsitellä kaikkea opittavaa yhdessä kaikkien opiskelijoideni kanssa; suuri osa on pakko jättää opiskelijoiden oman motivaation varaan. Oppilasjoukko on entistä suurempi ja kirjavampi, ja ryhmät vaihtuvat jatkuvasti. Arvokas kontaktiaika käytetään vaihtelevien harjoitusten ja keskustelujen avulla koko ryhmää palvelevaan kielellisen ilmaisun kehittämiseen.

Tekstien taivas

Tänä syksynä aamutelevisio on esitellyt vuosituhantemme suosikkikirjoja. Sadan tärkeän kirjan lista osoittaa, että kirjallisuus on toimivaa ja suosittua kulttuuria: dekkarit, tieteiskirjat, Tarzan, Hawking, Freud, Asterix ja sadut ovat klassikkoja klassikkojen rinnalla. Kielenkäyttäjän harjaantuneisuus, kokemus ja taito syntyvät ennen kaikkea lukien ja luetusta keskustellen. Runsaasti lukeva saa luonnollisen tuntuman tekstien sävyihin ja tarkoitusperiin.

Viimeaikaiset havainnot myös Internetissä liikkuvien ja sähköpostiviestejä kirjoittavien nuorten kirjoitus- ja lukutaidosta ovat myönteistyneet. Kaikenlaiset tekstit kehittävät tekijäänsä. Ranskalainen Raymond Queneau kirjoitti 31 vuotta teostaan Exercices de style (Tyyliharjoituksia, suom. Pentti Salmenranta 1993), jossa hän kertoo saman pienen tarinan 99 eri tavalla. Teos on avartava kirjoittajille, jotka ovat tyytymättömiä tekstiensä tasapaksuisuuteen. Suosittelen myös käyntiä Volter Kilven Alastalon salissa.

Kieli ei kehity pelkkien sääntöjen ja kieltojen kautta. Liian normatiivinen oikein–väärin-ajattelu kapeuttaa kirjoittajaa keskittymään pelkästään tekstin muodolliseen asuun. Opiskelijan on koulunjälkeistäkin elämäänsä ajatellen totuttava omaehtoiseen tekstin kieliseikkojen korjaamiseen. Hänen on hyvä oppia etsimään ohjeita ongelmiin kielenoppaista ja sanakirjoista. Jotkut sanat ja vakiintuneet ilmaukset kannattaa opetella alun perin oikein.

Lukion opettajat ovat usein turhautuneita toistaessaan vuodesta toiseen samoja oikeakielisyysohjeita, ja silti suuri osa opiskelijoista rikkoo hyvän yleiskielen käytäntöjä kirjoitelmissaan. Osavaikuttimena saattaa olla vähäisten lukukokemusten ohella puhekielen ja latteuksien siirtyminen kirjalliseen kerrontaan.

Opetuksen voi koettaa tehdä niin hauskaksi kuin suinkin. Mainonta ja muukin viestintä tehostavat ilmaisuaan nykyään sanaleikein tai murreilmauksin, ja monet lukiolaiset väsäävät palindromeja innokkaasti. Olen havainnut, että ohjeita voi saada paremmin myydyksi opiskelijoille leikkimielisen naljailevin esimerkkilausein: Pilkku puuttuu, ja toinen päälause jatkaa. Tosiasia on, että tyhjä päälause ei sano mitään. Lause hakkaa. Virke hakkaa. Koko teksti hakkaa.

Sisyfoksen vuori

Runoilija Pentti Saarikoski vertasi suomen kieltä ihoon. Kielenkäyttö on todellakin lähellä ihmisen sisintä, identiteetin herkkä ja tunteva osa. Vanhempana ja kokeneempana äidinkielen opettaja on kuin samuraimestari, jonka esimerkit ja ohjaukset auttavat untuvikkoa kirjoittamisen ja muunkin ilmaisun pitkän tien alkumetreillä.

Kreikkalaisen myyttihahmon Sisyfoksen tehtävänä oli ikuisesti vierittää suunnatonta kiveä ylös vuorenrinnettä. Aina kun hän on saamaisillaan kiven ylös, se vierähti takaisin. Äidinkielen opetus on usein Sisyfoksen työtä: voimme vain yrittää lähestyä täyttymystä. Kivenpyörittäjän kylä -elokuvassa on myös kivi liikkeessä. Se ei sammaloidu, ja pyörittäjän hullussa katseessa on jotain perisuomalaista – raskasta, mutta kaunista huumoria.

Ilkka Mäkelä
Seinäjoen lukion äidinkielen lehtori