Kaija Kuiri kirjoittaa tässä Kielikellon numerossa (ks. Lue myös) ”kielellisestä passiivisuudesta”, niistä ilmaisutavoista, joilla suomen kielessä tekijä voidaan jättää kertomatta tai tehdä epämääräiseksi. Kuten Kuiri toteaa, tällaisia ilmaisutapoja on suomen kielessä paljon, eikä niitä voi aina vaihtaa toisiinsa, vaan kullekin on oma tehtävänsä.

Vuorovaikutuksen tutkijan näkökulmasta tässä ilmiössä on mielenkiintoista se, että suomi näyttää sallivan monia sellaisia ilmaisuja, joista ei käy suoraan ilmi, kuuluuko puhuja itse viittauksen piiriin tai kuuluuko siihen kuulija. Erilaisista tunteista ja kokemuksista voidaan puhua viittaamatta suoraan niiden tuntijaan tai kokijaan: väsyttää, päätä särkee, tämä juttu raivostuttaa. Ilmauksen kontekstista ja sisällöstä riippuu, kuinka suoraan se liitetään puhujan omiin tunteisiin tai kokemuksiin: päänsärky on aika henkilökohtainen kokemus, mutta raivostumisen voi jo jakaa.

Kun on kyse jaettavista asioista, tulee tulkinnan alaiseksi myös se, missä määrin kuulija kuuluu viittauksen piiriin. Usein tällainen avoin viittaaminen toimii kuulijalle kutsuna tulla mukaan, kokea myös itsensä viittauksen kohteeksi. Ilmaus ”eiköhän siellä kannata pistäytyä” voi olla ehdotus lähteä yhdessä jonnekin, kysymys ”pitäisikö keittää kahvia?” voi sisältää pyynnön, että kuulija tarttuisi toimeen. Mutta koska tekijää tai kokijaa ei ilmaista suoraan, vastuu viittauksen tulkitsemisesta jää viime kädessä kuulijalle. Kuulija voi vastata ”joo, varmasti kannattaa, mene vain” tai ”hyvä ajatus, keitä minullekin”, ja asettaa näin itse itsensä viittauksen ulkopuolelle.

Tässä on kysymys suomen kielen rakenteeseen kuuluvasta erityispiirteestä. Suomessa monet verbit, erityisesti tunneverbit (esimerkiksi väsyttää, pelottaa, ärsyttää) ja toisaalta sallimista tai velvoittamista ilmaisevat ns. modaaliverbit (esimerkiksi täytyy, voi, saa), ovat rakenteeltaan sellaisia, ettei niiden yhteydessä ole välttämätöntä panna kaikkia osallistujia ilmi. Tämän rakenteellisen ominaisuuden vuoksi suomalaiselle puhekulttuurille näyttäisi olevan tyypillistä jonkinlainen väljyys ja tulkinnanvaraisuus viitattaessa ihmisiin, varsinkin puhetilanteen osallistujiin. Viittaukset voidaan rakentaa (ja usein rakennetaankin) niin, että kuulija voi mennä mukaan tai olla menemättä.

Tätä taustaa vasten viime aikoina yhä yleisemmäksi käynyt niin sanottu sä-passiivi, yksikön 2. persoonan yleistävä käyttö, tuntuu oudolta ja kiinnittää monien huomiota. (Vrt. Jussi Ojajärven artikkeliin tässä numerossa: kun sä ajat formulaa, sä et ajattele mitään muuta.) Se tuntuu väljiin viittauksiin tottuneesta päällekäyvältä, liiaksi kuulijan alueelle tunkeutuvalta: miksi kuulija sidotaan viittaukseen, joka on tarkoitettu yleistäväksi tai pikemminkin puhujaan itseensä viittaavaksi? Tällä hetkellä ”sä-passiivi” jakaa myös kansaa kahtia: toiset viljelevät sitä puheessaan, toisia se kuultuna ärsyttää raivostumiseen asti. Sitä pidetään englannin yleistävästi käytetyn you-pronominin mallin mukaan syntyneenä ja siten osoituksena englannin kielen ja anglosaksisen puhekulttuurin vaikutuksesta suomeen.

Juuret suomen murteissa

Kokonaan uusi ilmiö ei yksikön 2. persoonan käyttö yleispersoonana suomessa kuitenkaan ole. Yksikön 2. persoonan yleistävästä käytöstä on havaintoja jo 1800-luvulla ilmestyneissä tutkimuksissa. Setälän lauseoppi vuodelta 1891 antaa seuraavanlaisia esimerkkejä: Kun astut porstuaan, niin on kyökki oikealla ja kamari vasemmalla puolellasi. Kun toiselta puolen olit lämmennyt, käänsit valkeata kohden toisen kylkesi, joka jo oli ehtinyt kylmetä.

Varhaiset lauseopilliset tutkimukset suomen eri murteista sisältävät myös joitakin muistiinpanoja tästä ilmaisutavasta. Eniten esimerkkejä on U. T. Sireliuksen tutkimuksessa (1894), joka käsittelee Jääsken ja Kirvun murteita, siis Kannaksella puhuttuja suomen kaakkoismurteita. Esimerkiksi: Jos määräät kakskymment pennii, ni hää suuttuu. Se ku kulluu, ni ala panna toista päälle. Sirelius selittää esimerkkejään niin, että puhuja tahtoo esittää kerrottavansa havainnollisesti ja käyttää toista persoonaa tarkoittamatta sillä kuitenkaan ketään erityisesti. Näin puhujan esittämä subjektiivinen ajatus saa ikään kuin yleisemmän, objektiivisen sävyn. Nykyinen ”sä-passiivi” voidaan tulkita samalla tavoin: sen käytössä näkyy puhujan pyrkimys tarjota oma kokemuksensa myös toisille avoimena, sellaisena johon kuulija voi samastua.

Huomiota kiinnittää näissä 1800-luvun tiedoissa kaksi seikkaa: 1) esimerkkejä on pantu muistiin eniten kannakselaisesta puheesta, 2) lauseissa verbi on yksikön 2. persoonassa (astut, olit lämmennyt, käänsit, määräät, ala panna), mutta siihen ei liity pronominia sinä. Etsin lisää lause-esimerkkejä Suomen murteiden sana-arkistosta sanan sinä kohdalta, mutta tulos jäi hyvin laihaksi. Vain muutamia persoonattomiksi tulkittavia sinä-sanan sisältäviä esimerkkejä löytyi, näytteeksi seuraava muistiinpano pohjoisesta Karungista vuodelta 1969. Kyse on ketunrautojen virittämisestä: Jos sie itte ne näet, että tuoss on käyty niin son sama joh ne laukasee pois ei se siihem mene. Raudat on siis pantava taitavasti, niin ettei rautoja virittänyt itsekään näe, missä ne ovat – kyse on yleispäteväksi tarkoitetusta ohjeesta (”jos ne itse näkee, niin se on sama, vaikka ne laukaisee pois”). Muuten esimerkit ovat lähes yksinomaan sananparsia; seuraava on Suoniemeltä: Uskos sinä kaikkia, mitä lapsep puhuu! eli ’ei kannata uskoa kaikkea mitä lapset puhuvat’. Eniten tällaisia sananparsiakin on Kannakselta: Tienastii lähtiis et tiijjä saat sie sielt suuhuis vai selkäheis.

Koska 2. persoonan yleistävää käyttöä on käsitelty jo varhaisissa lauseopillisissa tutkimuksissa, murteen kerääjät ovat varmasti osanneet kiinnittää siihen huomiota. Koska persoonattomia, ”passiivisia” sinä-esiintymiä ei ole päätynyt arkistoihin, voidaan ainakin olettaa, että yleistävä 2. persoona on tyypillisimmin esiintynyt ilman sinä-pronominia, pelkkinä verbimuotoina. Lisäksi sen käyttöyhteydet ovat olleet rajallisia. Viittauskohteena on ollut ennemminkin ”kuka tahansa” kuin puhuja itse, ja ilmaustapaa on käytetty enemmän itä- kuin länsisuomalaisessa puheessa, erityisesti suomen kaakkoismurteissa.

Uusi käyttö poikkeaa perinteisestä

Tällä hetkellä yleinen ”sä-passiivi” on siis monella tavoin erilainen kuin vanhastaan tunnettu 2. persoonan yleistävä käyttö. Ehkä ärsyttäväksi koetaan juuri sanan toistuminen ja ilmauksen käytön leviäminen yhä henkilökohtaisempiin kokemuksiin. Samastumaan kutsuvana ilmaisuna se on myös erilainen kuin yksikön kolmannen persoonan itsenäinen käyttö (esim. pitäisikö keittää kahvia?), koska siinä ainakin näennäisesti vedotaan puhekumppaniin, jolloin kuulija saattaa kokea oman valinnanvapautensa rajoitetuksi. Myös väärintulkinnat ovat mahdollisia: toisinaan kuulija kokee olevansa todella viittauksen kohteena, vaikkei puhuja ole sitä tarkoittanut.

Ilmaisutavalla on kuitenkin olemassa juuret suomalaisessa puhekielessä, eikä sen uuskäyttökään ole aivan vuosituhannen vaihteen ilmiö. Esimerkiksi Helsingin puhekielestä 1970-luvulla nauhoitetuista näytteistä (Paunonen 1995) löytyy yleistävää 2. persoonaa, jossa myös sana on mukana: Siin tuntee olon orvoks, vaik siel on, vaik siel on nuorii paljo, mutta ku sä siinä kävelet sitä muurirreunaa pitkij ja kattelet sitä muurin korkeutta ja – – sä kattelet sitä ja kävelet yksin ni siin o olo nii orpo.

Toisen persoonan yleistävästä käytöstä on myös keskusteltu aina silloin tällöin 1980- ja 1990-luvun kuluessa. Suomalaista puhuttelua laajasti tutkinut Valma Yli-Vakkuri on todennut (1986, s. 104), että yleistävässä puhuttelussa lankeaa hedelmällisesti yhteen kaksi kulttuuri-ilmiötä: toisaalta vieraitten kielten, lähinnä englannin, vaikutus, ja toisaalta muodissa oleva ”uuskansanomaisuus”, jolla on myös kielelliset ilmentymänsä. Tällä hetkellä puhutaan murrebuumista. Sitä, vaikuttaako murrebuumi ”sä-passiivin” yleistymiseen vai otetaanko malli suoraan englannista, on kuitenkin vaikea pitävästi osoittaa.

 

Eeva-Leena Seppänen työskentelee Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa Suomen murteiden sanakirjan toimittajana.

 

Kirjallisuutta

Paunonen, Heikki 1995: Suomen kieli Helsingissä. Huomioita Helsingin puhekielen historiallisesta taustasta ja nykyvariaatiosta. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos. Helsinki.

Yli-Vakkuri, Valma 1986: Suomen kieliopillisten muotojen toissijainen käyttö. Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitoksen julkaisuja.