Sepivä ja silposuoninen – Elias Lönnrotin kasvisanoja
Artikkeli 2/2003

Kaarina Pitkänen

Sepivä ja silposuoninen – Elias Lönnrotin kasvisanoja

Mitä yhteistä on sanoilla hede ja emi tai puikea ja suikea? Ne ovat Elias Lönnrotin kasvitieteeseen tuomia sanoja. Miten ja mistä aineksista uudissanoja muodostettiin 1800-luvulla, ja pätevätkö samat periaatteet nykyisessäkin sanastotyössä?

Elias Lönnrotin kasviopillinen harrastus sai paljon huomiota Lönnrotin 200-vuotisjuhlavuonna 2002. Lönnrotin kasviopillinen työ onkin huomionarvoista, sillä hän loi alalle suomenkielisen tieteellisen sanaston, joka on edelleen ilmaisuvoimainen.

Elias Lönnrotin Flora Fennica – Suomen Kasvisto. Koelma (1860) on ensimmäinen suomeksi kirjoitettu kasvitieteellinen teos. Sitä pidetään myös ensimmäisenä varsinaisena luonnontieteellisenä teoksena, joka on julkaistu suomeksi. Kasvion kirjoittamisessa Lönnrotia avusti nurmijärveläinen opettaja Malakias Costiander, joka suomensi kasvien lajinselitykset ruotsinkielisestä C. Hartmanin kasviosta ”Handbok i Skandinaviens Flora”. Jotta lajinselitysten suomennus olisi onnistunut, oli ensin pitänyt tehdä sanasto tärkeimmistä kasvitieteellisistä termeistä. Tällainen olikin olemassa – vuoden 1858 Suomi-kirjassa oli Lönnrotin laatima 107-sivuinen kirjoitelma Kasvikon oppisanoja, jonka avulla Costiander käänsi lajinselitykset.

Lönnrotin tiedetään olleen kasviopin innokas harrastaja. Tästä todistavat esimerkiksi hänen kasvion esipuheeseen kirjoittamansa kehotukset kasviopin harjoittamiseen. Litteraturbladetissa vuonna 1847 hän mainitsee kasviopin olevan kansanopetuksessa toiseksi tärkein oppiaine heti uskonnon jälkeen. Lönnrot keräsi kasvien kansanomaisia nimiä muun muassa ensimmäisellä runonkeräysmatkallaan vuonna 1828, kun huomasi kollegansa Gottlundin keränneen runot Juvan alueelta. Myöhemmin hän keräsi myös lähes 900 kasvinäytettä sisältävän herbaarion, jota säilytetään nykyisin Turun yliopiston kasvimuseossa.

Flora Fennican alkulauseessa Lönnrot kirjoittaa: ”En tiedä, mikä paremmin kun kasvioppi totuttaisi harjoittajaansa omavaraiseen tutkintoon ja ulkonaisten erinäisyyksien tarkkaan havaintoon, enkä myös, mikä oppilaiselle saattaisi paremman mielihyvityksen, kun se, että äsken tuntemattomista kukista sai tuttavia itselleen, tuttavia, jotka jälkeenpäinkin usein näkee, ja joiden seurassa voipi monta iloista hetkeä viettää, monella suloisella muistolla mieltänsä lohdutella, ettei suuresti kaipaakkaan muita joutavia, usein turmelevaisiaki seuroja.”

Murresanoja tieteen kieleen

1800-luvulla suomen kielestä kehitettiin tietoisesti sivistyskieltä. Pyrkimyksenä oli luoda yhteinen kirjakieli, jota kaikki suomalaiset ymmärsivät ja joka sisälsi mahdollisimman runsaasti kielen vanhoja ilmaisuvaroja. Lönnrotilla oli hyvät edellytykset käytännölliseksi kielimieheksi: hän tunsi hyvin sekä suomen murteiden että lähisukukielten sanastoa. Kasvikon oppisanoissa hän kritisoi ruotsinkielisiä kasvitieteen termejä, joista monet on lainattu suoraan latinasta tai kreikasta: ”Eipähän ole ollut pakko semmoisia muukalaisia sanoja kun esimerkiksi androgynus, cellula, dicotyledo, concavus – – y.m. sillä tavoin suomenkieleen sekoittaa, kun Ruotsalaiset niistä – epäilemättä kyllä suureksi hyödyksi ja kielensä kunniaksi – ovat saaneet sanansa androgynsk, cellul, dikotyledo, concavus – –, jotka arvattavasti ynnä monen muun kumppalinsa kanssa ovat Ruotsin kansan hyvin helpot ymmärtää ja muistossa pitää.”

Suoria lainoja vältettiin, koska ajateltiin, että kansa ei niitä ymmärrä. Niin sanotut käännöslainat olivat kuitenkin varsin tavallisia. Varsinkin uusia yhdyssanoja muodostettiin usein kääntämällä molemmat yhdysosat suoraan. Voisi kuvitella, että tällaiset käännöslainat eivät ole kovinkaan kiinnostavia tutkimuksen kohteina, mutta näin asia ei ole. Kääntäjän tehtäväksi on kuitenkin aina jäänyt sopivien sanojen valinta kohdekielestä. Koska eri murteissa käytettiin usein tavallisistakin käsitteistä eri nimityksiä, riippui lopullinen muodoste siten paljonkin kääntäjän valinnoista. Lönnrot käänsi esimerkiksi ruotsin kasvitieteellisen adjektiivin vind ’vääntynyt, väärä, kiero’ länsimurteissa samaa merkitseväksi kampelaksi, substantiivin frans ’hapsu, ripsu, repale’ hetuleeksi (murteissa yleisesti ’ohut suikale tai vaate’). Ilmauksesta något hjertlik tuli hertahtava tai hertakkeinen ja kullrig ’kupera’ sai vastineekseen lounaismurteisen kehkerän.

Sopivien käännösten keksimisen lisäksi uudissanoja muodostettiin hyvin paljon johtamalla ja yhdistämällä vanhoja murresanoja. Uudissanoja saatiin myös laajentamalla murresanan merkitystä ottamalla se käyttöön uudenlaisessa yhteydessä. Kokonaan uusien sanavartaloiden sepittäminen sen sijaan oli harvinaista.

Ainakin kasvitieteellisessä sanastossa Lönnrotin sananmuodostus perustui jo olemassa oleviin aineksiin. Hän käytti suomen kielen rikasta johtimistoa runsaasti hyväkseen. Yhdyssanoja hän myös muodosti paljon – tähän johti jo sekin, että malleina olleet latinan- ja ruotsinkieliset oppisanat olivat useimmiten yhdyssanoja. Aivan muutamassa sanassa Lönnrot lainasi sanavartalon suoraan latinasta tai ruotsista. Näissä tapauksissa sanavartalo oli kuitenkin ollut jo muutenkin käytössä suomen kielessä, joten tällaisetkin sanat oli suomalaisten helppo omaksua.

Kiinnostavinta Lönnrotin sananmuodostuksessa ovat ne valinnat, joita hän teki valitessaan sana-ainesta suomen murteista. Valinnat näyttävät olevan usein intuition tulosta – sopiva murresana on valittu kuvailemaan tai nimittämään jotain kasvin osaa havaitun tai oletetun metaforisuuden perusteella.

Heitimisestä hede, emästä emi

Kasvikon oppisanoissa Lönnrot esittää lähes 1 300 suomenkielistä kasvitieteellistä termiä ja antaa niille tarkan määritelmän. Hän jakaa sanaston aihepiireittäin ja esittää jokaisen oppisanan yhteydessä myös latinan- ja ruotsinkieliset vastineet. Vertailemalla erikielisiä vastineita havaitsee helposti, että Lönnrot on pyrkinyt omakielisyyteen ja että hän on tietoisesti välttänyt myös suorien käännöslainojen muodostamista.

Lönnrotin murteista kasvitieteeseen vakiinnuttamia perussanoja tai murresanoista muodostamia uudissanoja ovat esimerkiksi kasvin osia nimittävät hede ja emi, palho ja ponsi sekä lehtiä kuvailevat adjektiivit puikea, suikea, sepivä, johteinen, nyhälaitainen, nirhalaitainen, silposuoninen ja lanttopäinen.

Hede on esiintynyt kirjakielessä ennen Lönnrotia jo Jusleniuksella (1745) merkitsemässä yleisesti heinäkasvien kukkaa. Se on murteissa esiintyneen kukkimista merkinneen heitiä- tai hetiä-verbin johdos. Kasvitieteen terminä hede merkitsee kasvin siitinten koiraspuolta. Vastaava ruotsinkielinen termi on ståndare, joka merkitsee myös pylvästä tai tolppaa. Kasvitieteessä naaraspuolista merkitsevä emi on emä-sanan johdos. Se on esiintynyt murteissa esimerkiksi sanoissa emilammas ’emälammas’ ja eminen ’naaraspuolinen sika, porsas, lammas’. Emin ruotsinkielinen vastine pistill on suora laina latinasta. Heteen osa palho (rts. sträng) on merkinnyt murteissa esimerkiksi tahkoamispintaa kirveen terässä tai suurta lastua ja ponsi (rts. knapp) työkalun tai jonkin muun varren päätä.

Merkitykseltään läheiset puikea (rts. äggrund) ja suikea (rts. lancettlik) ovat esiintyneet kirjakielessä jo Gananderilla (1787). Puikea merkitsee pitkulaista ja pyöreää, suikea taas pitkulaista ja soikeaa. Samaa ne merkitsevät lehtimuotoa kuvaillessakin.

Sepivän kantasanana on sepä, joka on vanha kaulan nimitys. Sukukielissä sana on merkinnyt myös kaulusta. Sepivä lehti on saanut nimensä siitä, että se kauluksen tavoin ympäröi kasvin vartta. Johteinen vastaa ruotsin nedlöpande-sanaa. Johteisessa lehdessä tyviosa jatkuu pitkin vartta siihen kiinni kasvaneena.

Nyhälaitainen kuvailee lehtilaitaa, jossa on pyöreäpäisiä hampaita. Nyhä on esiintynyt kirjakielessä Jusleniuksella (1745) merkityksessä ’kulmaus, ulkonema, kohouma, nyppylä’. Nyhälaitainen on muodostettu vastineeksi ruotsin termille naggad ’pureskeltu, nakerrettu’. Nirhalaitaista taas vastaa ruotsin söndergnagad ’rikkijyrsitty’. Sanan taustalla on vanha nirhata-verbi, joka merkitsee tylsällä teräaseella leikkaamista, nakertamista tai jyrsimistä.

Lehtisuonitusta kuvaileva silposuoninen on käännetty ruotsin enkelnervig-sanasta. Silpo on erityisesti kaakkoishämäläisissä murteissa käytetty muoto sanasta silpa, jonka merkityksiä ovat ’sileä, suora’ ja ’oksaton’. Silpa esiintyy vanhan kirjasuomen teksteissä Porthanilla vuonna 1770.

Lanttopäinen kuvailee päästään hieman kovertunutta lehtilapaa. Sana vastaa ruotsin ilmausta i spetsen intryckt ’kärjestä painunut’. Lantto merkitsee adjektiivina loivasti painunutta, ja murteissa sitä tavataan myös substantiivina, joka merkitsee ympäristöään matalampaa maaston kohtaa. Lantto on esiintynyt kirjakielessä ensimmäisen kerran Gananderilla vuonna 1787.

Sanaston vakiintuminen

Nykyisissä kasvioissa käytetyt oppisanat ovat pääosin Lönnrotin kehittelemiä. Sanasto ei niissä ole kuitenkaan yhtä runsas kuin Lönnrotin kasviossa. Nykyään kasvioissa pyritään kuvailemaan lähinnä lajien erottamisen kannalta oleellisia piirteitä eikä kaikkia yksityiskohtia. Sanaston runsaus ensimmäisessä kasviossa kertoo tietysti siitäkin, että yhtä ilmiötä on pyritty valaisemaan monella eri tavalla, jotta asia tulisi mahdollisimman hyvin selvitetyksi. Näin samasta käsitteestä on voitu käyttää useita synonyymisia ilmauksia.

Lönnrotin käyttämiä mutta nykyään unohtuneita termejä ovat esimerkiksi liuskaisia lehtiä kuvailevat adjektiivit kasvuparinen ’lehtiparit suurenevat latvaan päin’, mukaparinen ’kaikki lehtiparit yhtä suuria’, sortoparinen ’lehtiparit pienenevät latvaan päin’, vuoroparinen ’vuorottelevilla lehdyköillä’ ja vastaisparinen ’vastakkaisilla lehdyköillä’. Sen sijaan näiden rinnakkaistermit tasaparinen ja päätöparinen ovat yhä käytössä. Päätöparisella tarkoitetaan lehteä, jonka kärjessä on niin sanottu päätölehdykkä, joka taas tasaparisesta lehdestä puuttuu. Myös kolea ’lehden suonten välissä, varsinkin aluspuolella pieniä koloja’ ja kiherä ’useilla erisuuruisilla, mutkaisilla poimuilla varsinkin laidassa’ kuvailevat lehteä tarpeettomankin pikkutarkasti, eivätkä ne ole enää käytössä.

Jotkin Lönnrotin muodostamista termeistä ovat korvautuneet uusilla, vaikka sanan vaihtaminen ei tunnu aina kovinkaan järkevältä. Esimerkkejä tällaisista ovat Lönnrotilla parilehtisen rinnalla esiintyvät toisparinen ’yhteisruodista pitkin pituuttaan parijakoisia lehtiä’ ja kolmisparinen ’yhteisruodilla on pitkin pituuttansa toisparisia lehtihaaroja’, jotka sanoina ovat hyvin termimäisiä ja sopisivat kasvitieteen sanastoon mainiosti. Nykyään toisparisen tilalla esimerkiksi Uudessa värikuvakasviossa (1995) ja Retkeilykasviossa (1986) käytetään vakiintumattomasti jotain sanaliitoista toiskertaan parilehtinen, toiskertaan parilehdykkäinen tai kaksi kertaa parilehtinen. Kolmispariselle ei sen sijaan ole vastinetta kummassakaan nykykasviossa.

Kasvitieteen sanastoon sopivat hyvin myös Lönnrotin käyttämät toisnyhäinen ja vastosahainen, jotka sittemmin ovat unohtuneet, ilmeisesti vähäisen tarpeen vuoksi. Vaikkeivät ne enää olekaan käytössä, ne ovat nykyisen kasvitieteen kielen yhteydessä ymmärrettäviä tuttujen tois- ja vasto-elementtien vuoksi. Toisnyhäisen lehden laidassa on Lönnrotin mukaan ’ensin isompia nyhäreitä, niiden laidassa pienempiä’, ja se rinnastuu nykyisin taajakäyttöiseen termiin toissahainen. Vastosahainen taas kuvaa lehteä, jossa laidassa olevat sahanterät osoittavat lehden tyveen päin. Sen on vastakohta nykyisin käytössä olevalle termille sahalaitainen.

Kasvikon oppisanojen loppusanoissa Lönnrot kirjoittaa: ”Missä minullen ei ole onnistunut oikein somia ja sopivia suomenkielisiä sanoja saada, siinä jälkeisilleni onnistukoon paremmin. Olkoonki miten tahansa, toki toivon tällä työllä näyttäneeni suomenkielen yltävän ja taipuvan tämmöisiinkin yrityksiin, Ruotsalaiset vanhan tapansa mukaan arvelkoot sen varoista ja sopivaisuudesta, mitä milloinki tahtovat.”

Lönnrotin jälkeen kasvitieteen termejä on muodostettu aikaisempia periaatteita noudattaen. Kun Lönnrot suosi adjektiivien alkuosana jo mainittua vasto-elementtiä (esim. vastopuikea, vastoherttainen), esimerkiksi Retkeilykasvion uusimmassa painoksessa vuodelta 1998 esiintyy uusina termeinä vastakolmiomainen, vastamunuaismainen ja vastakartiomainen. Näin sanasto jatkaa yhä kehitystään ja vakiintumistaan. Ladun laittajan ja tien osoittajan jälki näkyy kuitenkin voimakkaasti uusimmassakin sanastossa. Lönnrot päättääkin Kasvikon oppisanoja ‑luettelonsa Kalevalan laulajan loppusanoin: ”Ladun laitoin, latvat taitoin,/ Oksat karsein, tien osotin,/ Somemmille suorijoille,/ Tarkemmille taitajille,/ Nuorisossa nousevassa,/ Polvessa ylenevässä.”

Kaarina Pitkänen valmistelee väitöskirjaa Elias Lönnrotin sananmuodostuksesta Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksessa.

Lähteitä
Lönnrot, Elias (1959): Kasvikon oppisanoja. Teoksessa Suomi 1858 s. 1–108.

Lönnrot; Elias (1860): Flora Fennica – Suomen Kasvisto. Koelma. SKST 24.

Retkeilykasvio. Toimittaneet Leena Hämet-Ahti, Juha Suominen, Tauno Ulvinen, Pertti Uotila ja Seppo Vuokko. 3., uudistettu painos. Forssa 1986.

Uusi värikuvakasvio. Toimittanut Heikki Väänänen. Toisen painoksen toimittanut Arto Kurtto. 7. painos. Porvoo 1995.

Piirrokset Kaarina Pitkänen

Kaarina Pitkänen