Jokaisella tekstillä on lukija
Yksi kirjoittamisen perusohjeista on, että teksti aina suunnataan jollekulle. Niinpä kurssimuotoisessa lukiossa jokainen kurssi on suunnattu tietynikäiselle oppilaalle. Hämmästyin lievästi todetessani, että samalle oppilaalle tarjotaan ensimmäisellä kurssilla varsin erityyppistä tietoa. Kun A-ruotsin oppikirja kehottaa häntä laatimaan Justus- vai oliko se Julius-kanista pikkuisen suullisen kertomuksen vieruskumppanille, uskonnonkirja ampuu paljon jämäkämmällä tykillä:
Pohdi maolaisuuden merkitystä Kiinan historiassa ja tutki maolaisuuden uskonnollisia piirteitä. (Ankkuri 1, s. 94.4.)
tai
Selvitä miten juutalaisuus on vaikuttanut länsimaiseen kulttuuriin. (S. 109.6.)
Varttuneemmalta oppilaalta edellytetään jo enemmän. Kieli ja kirjallisuus 3 työllistää abiturienttia 7. kurssilla esimerkiksi näin:
Verratkaa Kalevalaa ja Vänrikeitä toisiinsa. Millainen mielikuva suomalaisena olemisesta syntyy edellisen, millainen jälkimmäisen perusteella? Mitä yhteistä ja mitä erilaista havaitsette? (S. 216.)
Yhteistä ja erilaista siis havaitaan. Oppikirjoissa on yleensä pitkä ja harras tekstiosa, jota seuraa joukko tehtäviä. Tehtävissä on käytetty reippaan sumeilemattomasti imperatiivia tai kysymysmuotoa, niin että tyhmempikin huomaa ne tehtäviksi. Pitkän matematiikan laajan oppimäärän Akseli I -kirjassa esimerkiksi kolmas kurssi jo esitellessään kurssin tavoitteita ja painotuksia käyttää opettavaisesti samantyyppistä menetelmää ”Tässä yhteydessä on syytä käsitellä” -tyyliin. Sivulla 89 on kaksi kertaa ilmaus ”on syytä”, kerran ”ei ole syytä”, kerran ”on hyvä” ja ”on tärkeää”, samoin kerran ”on välttämättä opittava” ja ”on haluttu korostaa” – kerran ”ei kannata”. Kohosteisuuden ilmaiseminen jää hiukan yksioikoiseksi.
Jotenkin tehtävien pitäisi ongelmanratkaisutyyppisinä kasvaa itsestään esiin tekstistä. Tällöin nähdäkseni koko teksti muuttuisi tietoa välittävästä kommunikatiivisemmaksi ja mahdollistaisi tutkijoiden nyt kovasti painottaman dialogin kielen kanssa. Koulumme uskonnon ja psykologian lehtori Leena Päivänsalo toivoi, että kieltämättä runsaasti tietoa sisältävät oppikirjat olisivat enemmän lukemiston tapaisia: esittelisivät eri kantoja ja tutkimustuloksia ja näin jättäisivät liikkuma- ja painotustilaa sekä oppilaalle että opettajalle.
Lukemistotyyppisempinä oppikirjat mielestäni harjaannuttaisivat käyttäjänsä valitsemaan olennaiset asiat ja erottamaan pää- ja sivuasiat toisistaan; nyt hänen oletetaan nieleskelevän pelkkää pääasiaa. Omassa muistissani ovat kouluajalta Mantereen—Sarvan historian oppikirjan petiitillä painetut Kreikan historian sankaritarut.
Nykyinen asetelma johtaa ainakin tyylin kannalta omituiseen ratkaisuun: teksti etenee enimmäkseen päälausein. Vierastan iskusanaa sirpaletieto. Siinä on samaa yksisilmäisyyttä kuin termissä suomettuminen, jota nykyisin kuulemma käytetään jopa Japanissa yläasteen historianopetuksessa. Entä jos termi sirpaletieto onkin riistäytynyt käsistä kuin Alkon häirikkö muinoin ja se on ymmärretty väärin? Entä jos se alun perin tarkoittaakin sitä, että asia toisensa jälkeen kasataan päälauseessa kirjan sivulle sen kummemmin pohtimatta, selittelemättä tai ihmettelemättä? Vasta silloin se olisi terminä mielekäs, muuten se jää painimaan merkityksettömien kouluherjojen sarjassa.
Poimin muutamia satunnaisia otoksia. Esimerkiksi uskonnon 1. kurssin sivulla 106 on 35 päälausetta ja kaksi sivulausetta, molemmat relatiivisia, ja sivulla 29 on 33 päälausetta ja kuusi sivulausetta, kaikki relatiivisia. Tyyli kuulostaa tällaiselta:
Tiedot muslimien määrästä vaihtelevat. Heitä on lähes 800 miljoonaa. Nykyisin islam leviää voimakkaasti Afrikassa. Vanhojen heimouskontojen yhteydessä on kehittynyt muista poikkeava afrikkalainen islam. Sille on ominaista sopeutuminen väestön vanhoihin uskomuksiin. (Ankkuri 1, s. 123.)
Päälauseiden suosinta johtaa usein myös hakkaavaan samasanaisuuteen. Samassa uskonnon oppikirjassa eräällä sivulla (115) peräkkäiset virkkeet alkavat seuraavasti: ”Koraani sisältää epäyhtenäisesti vuorotellen – – . Koraanin uskotaan olevan – – . Koraani on muslimeille – – . Koraanin perusajatus on – – .” Matematiikan oppikirja Akseli taas esittelee toisen kurssin tavoitteita peräkkäisissä virkkeissä näin: ”Tässä kurssissa opitaan ratkaisemaan – – . Tämä luku sisältää – – . Tässä yhteydessä on syytä käsitellä – – .” Tällaisesta tyylistä tai tyylittömyydestä opettajat ja ylioppilastutkintolautakunta sakottavat kysymättä, mistä malli on peräisin.
Lukion biologia 4 tarjoaa sivulla 114 kaikkiaan 39 päälausetta ja yhden relatiivi- ja yhden kun-lauseen, kaksi jos-lausetta ja yhden että-lauseen. Pitkissäkään virkkeissä se ei aina onnistu moitteettomasti:
Viime aikoina on kuitenkin myös kehitysyhteistyön puitteissa alettu istuttaa jonkin verran energia- ja moninaiskäyttömetsiä, joskin metsiä toistaiseksi tuhoutuu moninkertaisesti suuremmalla nopeudella. (Lukion biologia IV, s. 91.)
Vahva b tai heikko c, vai?
Katalyytti. Lukion kemia 3–4 on mielestäni selkeä ja hyvin tarkastettu; se käyttää jopa prosenttinen-sanaa prosentuaalisen sijasta. Sen satunnaisotoksessa oli (s. 275) 26 päälausetta ja viisi sivulausetta, joista yksi relatiivinen.
Ensimmäisen luokan ensimmäisen kurssin oppilas, tekstin vastaanottaja, kirjoittaa ainetta Taiteiden yöstä tähän tyyliin:
Ihmismassa taapertaa eteenpäin pitkin Helsingin kapeita katuja, ja autot ovat jumissa läpipääsemättömien lihamuurien keskellä. Akateemisessa kirjakaupassa on niin täyttä, etten pääse pyytämään Jörn Donnerin nimikirjoitusta. Olisin halunnut, että hän olisi kirjoittanut otsaani ”dorka”. Tapaamani ystävät polttavat ketjussa siemaillen samalla ulkoa ostamaansa olutta. Seuraavan aamun Hesarissa lukee, että keskioluen myynti edellyttää aidattuja tiloja ja Alkon lupaa. (Heikki Parviainen, Helsingin kuvataidelukio, I B.)
Miksi luulet, että?
Tyylin heikkouksia ja kömmähdyksiä etsivä löytää oppikirjoista nopeasti iloisenkirjavan valikoiman. A-ruotsin oppikirja På väg I tarjoilee seuraavanlaista:
Olet nyt kuunnellut molemmista aiheista käydyt keskustelut. Miksi luulet, että keskusteluja ei ole kokonaisuudessaan laitettu tekstinä kirjaan? (S. 63.)
Oppilaalle suunnatuissa alkusanoissa se on sivulla 3 vakavampi vakuuttaessaan:
Harjoituksissa on hyödynnetty uusinta tietoa oppimisesta, siihen kuuluu mm. kielen prosessointi.
Ehkäpä juuri lukion aloittanut oppilas ei sisäistä uusinta tietoa oppimisesta eikä varsinkaan kielen prosessoinnista. Kemia 3 (KY) opettaa, että
Happosateiden aiheuttama maaperän happamoituminen aiheuttaa metallien liukenemista. (S. 127.)
ja
Se on lujuudeltaan teräksen kaltaista, mutta menettää lujuuttaan liukenemalla hitaasti kudosolosuhteissa. (S. 157.)
Miten mahtaisin suhtautua, jos oppilaani vakavissaan kirjoittaisi ylioppilasaineessaan kudosolosuhteista? En myöskään ymmärrä Akseli 1:n väittämää
Auton jarrutusmatka riippuu tietyissä olosuhteissa auton nopeudesta. (S. 21.)
Eikö se riipukaan aina? Lukion biologia IV:n mukaan
Hormonien ja antibioottien käyttö sallitaan vain eläinlääkärin määräämissä tilanteissa. (S. 78.)
Yksilön tasolla järjestelmän häiriöt ilmenevät sairauksina. (S. 43.)
Ihmisten väliset erot ovat olleet syrjinnän perusteena kautta aikojen. (S. 57.)
Erityisesti ”kautta aikojen” on sitkeä fraasi, joka istuu kovin lujassa. Lukion elämänkatsomustieto 3 tarjoaa toisluokkalaiselle oman kielikukkasensa:
Kuvaan kuuluu, ettei rasismi tiettävästi koskaan ole kohdistunut valkoihoista eurooppalaista rotua kohtaan. (S. 112.)
Uuden lukion psykologia 3 syyllistyy substantiivitautiin:
Lajikehityksessä tapahtuu toimintojen eriytymistä ja erikoistumista. (S. 11.)
Se tarjoilee myös ”kanssaihmisiä” (s. 142), ”virikeköyhyyttä” (s. 143) ja ”kasvatustekijöitä” (s. 143). Tämäntyyppistä kieltä pidän valitettavana mallina etenkin siksi, että ilmaukset ovat psykologian oppisanaston ja termien seassa. Oppilas luulee ”kanssaihmisten” ja muun painolastin kuuluvan oppiaineen terminologiaan ja käyttää niitä.
Uuden lukion historia 3a, joka tyyliltään on joustavampi ja moni-ilmeisempi kuin monet verrokkinsa, ei sekään aina jaksa:
Suomen väestörakenne oli sodan jälkeen taloudellista kasvua suosiva, sillä työikäisten määrä oli suuri eli työntekijöitä paljon, eikä eläkeikäisten määrän kasvu vielä ollut alkanut nopeutua. (S. 135.)
Jotain on vialla myös elämänkatsomustiedossa:
Mutta kunakin hetkenä kaikissa erityisissä tilanteissa laki on kunkin elämänsuunnitelmia ja toimintaa joko rajoittava tai salliva tekijä. (S. 38.)
Kaikki kukat kukkivat oppikirjojen pellossa. Oivallisesti niiden kasvualustaa lannoittaa se, että opetushallituksen maaginen ”opetushallituksen hyväksymä” -mantra on menneen talven lumia. Äidinkielenopettaja tuholaismyrkkyineen ja kielensuojeluaineineen tuntee itsensä puutarhurin sijasta variksenpelätiksi, joka pelottelee kirkassilmäisiä nuoria käyttämästä heidän ominta kieltään. Joka vuosi pulpahtaa jonkun ensiluokkalaisen suusta: ”Niin mutta näinhän kirjailijatkin kirjoittaa.” Myöhemmin tosikot kiikuttavat nenäni eteen oppikirjoja ja osoittavat sormella, että kun tässäkin sanotaan niin – – .
Reaaliaineiden opettajat taas valittavat, että reaalikoevastauksissa oppilaat eivät paljon piittaa kieliopista tai kielenhuollosta; tosin erään viimeaikaisen näkemyksen mukaan äidinkielen koe on reaalikokeen nurkanvaltaaja. Olen ennenkin kantanut huolta siitä, että oppiaineesta nimeltä äidinkieli tulee outo saareke, jolta niuhottava tai oikeastaan aika huvittava äikänmaikka lähettelee outoja signaaleja milloin minnekin.
Virhe! Virhe! Virhe!
Ikäiseni kollega muisteli, miten hän alakoulussa opetteli lukemaan. Yksi oppilaista luki kirjasta ääneen, ja muut seurasivat tarkasti omasta kirjastaan. Kun ääneenlukija erehtyi jossakin sanassa, muut huusivat kuorossa terhakasti: ”Virhe! Virhe!”
Oppikirjojen teksteissä on myös suoranaisia kielioppivirheitä. På väg 1, joka kääntää självbiografin raivostuttavasti elämänkerraksi, ilottelee suruttomasti pronominipellossa:
Jos et itse harrasta mitään urheilulajia, haastattele jotain luokkatoveria tai jotain muuta urheilua harrastavaa henkilöä. (S. 81.)
Uuden lukion psykologia 3:ssa ”rotta alkaa parittelun” (s. 86).
Kaikissa selaamissani oppikirjoissa Uuden lukion historiaa lukuun ottamatta kielten nimet kirjoitetaan yhteen. Olenkin kahden vaiheilla: luovuttaisinko ja alkaisin vastoin parempaa tietoani hyväksyä virheellisen muodon, jonka käytöstä oppikirjat ja oppilaat tuntuvat olevan harvinaisen yksimielisiä?
Rumaa sanaa ei nykyään aina sanota niin kuin se on. Ranskan ja saksan kielen opettajamme kertoivat pitävänsä nykyisiä oppikirjoja entisiä parempina, koska nykyisissä ei viljellä yhtä paljon kielioppitermejä. Termejä taas oppilaat eivät tunne; jopa subjekti ja predikaatti saattavat tuottaa vaikeuksia. Silti joukkoon mahtuu määritelmä, jonka mukaan determinatiivipronomini on määräisesti käytetty demonstratiivipronomini.
Ilmeisessä miellyttämishalussaan På väg menee kielioppitermien välttelyssä huvittavuuksiin:
Ruotsinkielessä taipuva verbi on päälauseessa aina kakkosena. (S. 99.)
Miten niin kakkosena? Virkkeessä ”En vacker dag började det regna” ei taipuva verbi ole kakkosena, ellei sitten sovelleta salaperäistä generatiivista kielioppia lausekkeineen, ja siitä taas lukiolaisella ei ainakaan meidän lukiossa ole hajuakaan.
Minua kiusaa myös tietty persoonattomuus, joka lienee yleisesti leimattu vastuun pakoilemiseksi ”hallituksen taholta ilmoitetaan” -tyyliin.
Monet suurista maailmanuskonnoista tekevät lähetystyötä myös länsimailla. (Ankkuri I, s. 8.)
Miten uskonnot tekevät lähetystyötä? Mihin unohtuvat lähetyssaarnaajat? Psykologian oppikirjan mukaan
Psykoanalyysin käsitys tunteista ja motiiveista ei selvästi sijoitu mihinkään edellä mainittuun tunneteoriaryhmään (s. 127).
Malka omassa silmässä?
Vika voi tietenkin olla myös tekstin lukijassa, vastaanottajassa. Kirjoittamisen opettajana luin kiinnostuneena abiturienteille suunnatusta Ylioppilasaineita 1993 -kokoelmasta Leena Kirstinän jutun Miten kirjoittaa kirjallisuudesta? Luin siitä kerran toisensa jälkeen osion Millainen on hyvä kirjallisuusessee? Juutuin jo kahteen ensimmäiseen virkkeeseen:
Hyvä kirjallisuusanalyysi oppilaan tekstinä on mielestäni tehtävänannon mukainen essee tai kirjoitelma, jonka oppilas laatii käyttäen sitä erittelytapaa, joka tehtävässä vaaditaan tai joka siihen soveltuu parhaiten.
Hyvän persoonallisen ilmaisutaidon, luotettavan erittelyn ja perusteltujen tulkintojen lisäksi kiitettävään kaunokirjallisuudesta kirjoittamiseen kuuluvat tyylikäs sitaattitekniikka ja parhaissa tapauksissa käsitteiden (kertoja, näkökulma, päähenkilöt, miljöö, motiivi, symboli, metafora, teema, juoni, rakenne) jonkinlainen käyttö, jolla kirjoittaja osoittaa tietoisesti laativansa metatekstiä.
Luin uudestaan. Hyvä? Luotettava? Perusteltu? Parhaiten soveltuva? Persoonallinen? Kiitettävä? Tyylikäs? Tietoinen? Käsitteitä viljelevä? (siirryt toiseen palveluun)
En ymmärtänyt. En ymmärrä. Abiturienttini – siis Kirstinän tekstin potentiaalinen vastaanottaja – kirjoittaa Patrick Modianon Villa tristestä tähän tapaan:
Koko kertomus Victorin ja Yvonnen suhteesta näkyy kuin sumun läpi. Tarina tiivistyy jaksoon, jossa pari viettää Villa tristessä, surullisessa huvilassa, epämääräisen ajan. Kumpikaan ei jaksa nousta edes seisomaan, vaan molemmat liikkuvat ryömien pitkin lattiaa. Huvila näyttää koko kirjan tapahtumat pienemmässä mitassa. Aika on samalla lailla pysähtynyt myös pienessä kylpyläkaupungissa, joka sodasta huolimatta elää omaa elämäänsä. (Minttu Mäntynen, Helsingin kuvataidelukio, III A.)
Tällaista tekstiä ymmärrän.