Mietintö johti aikanaan valtioneuvoston päätökseen (Säädöskokoelma 497/1982), joka velvoittaa viranomaisia parantamaan kielenkäyttöään. Kokeneet hallintomiehet hämmästelivät, miksi näin päivänselvästä asiasta täytyy antaa valtioneuvoston päätös. Ehkä tällainen julistuksenomainen päätös on hieman poikkeuksellinen, mutta kun pyritään ohjaamaan tuhansien ihmisten kielenkäyttöä, eivät tavanomaiset keinot riitä.

Valtioneuvoston kielenkohennuspäätöstä ei ole toistaiseksi käytetty niin raskaalla kädellä kuin olisi mahdollista. Ei ole kehotettu kansalaisia lähettämään päätöstä valvoville viranomaisille kopioita asiakirjoista, joiden kieli ei täytä selkeyden vaatimusta. Yksi esimerkki siitä, miten tällaista ”valitustietä” voi käyttää.

Erään keskushallituksen kenttäorganisaation virkamies lähetti kielitoimistoon kopion ministeriönsä kirjeestä, jota hän ei ollut kyennyt kieliasun mutkikkuuden takia ymmärtämään. Hän arveli, ettei kirjeen kieliasu ole valtioneuvoston päätöksen (497/1982) hengen mukainen. Olin samaa mieltä ja lähetin asiakirjat asianomaiselle kansliapäällikölle. Muutaman päivän päästä sain häneltä kirjeen, jossa pyydettiin kielitoimistoa laatimaan alkuperäinen kirje selkeämpään asuun. Asia oli menossa pallotteluksi.

Hallinto ei voi tietenkään toimia siten, että kielitoimisto tai muu alan konsultti laatii kirjeitä viranomaisen puolesta. Virkamiehen keskeisiin pätevyysvaatimuksiin kuuluu, että hän osaa hoitaa äidinkielellään ne virka-asiat, joita hoitamaan hänet on palkattu. Jos hän ei tähän pysty, on virkamiehiä valmistavassa koulutuksessa jotakin pahasti vialla.

Olisi toivottavaa, että hallinnon kieltä saadaan kohennetuksi turvautumatta kantelu- tai ilmiantomenettelyyn. Mutta jos pyrkimystä selkeään kielenkäyttöön ei oteta hallinnon piirissä vakavasti, on harkittava nykyistä tehokkaampia keinoja. Yksi ratkaisu on pyytää yleisöltä ja suoritusportaan viran- ja toimenhaltijoilta näyttöjä kehnosta virkakielestä. Aineistoa karttuisi kai aika nopeasti.

Kielenhuollon linjana on ollut tarjota virastoille kielenkäytön koulutusta. Koulutustilaisuudet ovat eräänlaisina herätyskokouksina luoneet myönteistä ilmapiiriä: enin osa viranomaisista haluaa todella parantaa palveluaan mm. nostamalla kielenkäyttönsä tasoa. Koulutus on kuitenkin pitkä tie. Sen vuoksi on mietitty myös nopeammin vaikuttavia keinoja. Tulokseen päästäisiin ehkä parhaiten ottamalla virkamiesten ja kielenhuoltajien yhteisesti tarkistettaviksi ne asiakirjat, jotka viraston työssä toistuvat lähes samasanaisina. Nämä peruskaavat tulisi muokata yhteisvoimin mallikelpoiseen asuun. Valmiit kaavat voidaan tallentaa tekstinkäsittelylaitteeseen, jollainen on käytössä jo keskisuurissakin virastoissa. Peruskaavoista on helppo muokata kulloinkin tarvittava muunnos.

Kovin paljon vakinaista työvoimaansa kielitoimisto ei voi osoittaa asiakirjakaavojen tarkistus- ja muokkaustyöhön, mutta parin viime vuoden aikana on kielitoimiston maksullisessa palvelussa kouliintunut melkoinen joukko nuoria kielentarkistajia, joita voitaisiin pestata hallinnon tekstien tarkistamiseen. Heidän työpanoksestaan veloitetaan maksullisesta palvelusta säädettyjen taksojen mukaan. Kirjekaavojaan tarkistuttavan viraston oma osuus työryhmässä on kuitenkin ratkaisevan tärkeä, jotta asiakirjat säilyvät sisällöltään ja painotuksiltaan täsmällisesti oikeina. Kielitoimisto toivoo, että tämä yhteistyö pääsee ensi vuonna hyvään vauhtiin.

Valtiovarainministeriön järjestelyosastolle on tämän syksyn aikana kertynyt raportteja kielenkäytön parantamistoimista. Useat virastot ovat yrittäneet kiitettävästi noudattaa valtioneuvoston päätöstä. Ongelmat eivät kuitenkaan poistu vielä näiden ensimmäisten raporttien mukana. Hallinto on monilla aloilla entisestään mutkistunut. Esimerkiksi sosiaalieduista tiedottavien viranomaisten on jatkuvasti kehiteltävä keinoja informoinnin parantamiseksi. Kysymys ei ole pelkästään kielen vaikeaselkoisuudesta. Esimerkiksi eläkealan lakien ja asetusten kokonaisuus on niin monipolvinen, että kansantajuistettu esitys saattaa venyä toivottaman pitkäksi ja menettää sen vuoksi tiedotustehoaan.

Valtioneuvoston kielenparannuspäätöksessä sanotaan, että viranomaisten kielen vaikeaselkoisuus saattaa vähentää kansalaisten mahdollisuutta seurata ja valvoa viranomaisten toimintaa. Kansalaiset haluavat nykyisin tietää entistä tarkemmin, mitä yhteisen edun nimissä aiotaan milläkin alalla tehdä. Terve kiinnostus vallankäyttäjien toimiin on voimistunut vihreän liikkeen nousun mukana. Mutkikas kieli saattaa peittää tärkeitä tosiasioita tai ainakin vieraannuttaa ihmiset niiden etsinnästä. Joukkoviestimet ovat valppaasti tukeneet kansalaisten pyrkimystä saada olennaista tietoa. Lehdistö on myös jaksanut toistuvasti muistuttaa viranomaisia koukerokielestä. Toivottavasti valvova ote ei herpaannu.

Pitkälle teknistyneessä ja erikoistuneessa yhteiskunnassa tarvitaan erikoiskieliä. Ulkopuolisten on kuitenkin pystyttävä monissa tilanteissa punnitsemaan ammattikieltään puhuvien asiantuntijoiden aikeita ja perusteluja. Yhteisymmärrys syntyy, jos asiantuntijat vaivautuvat kansantajuistamaan sanomaansa silloin, kun vastaanottajana on joku muu kuin saman alan asiantuntija. Monille kansantajuistaminen on ilmeisesti todella vaikeaa. Sitä täytyy opetella ja harjoitella.

Usein erikoiskieltä käytetään ulkopuolisten kritiikin väistämiseksi. Kieli on vallankäytön väline, sanotaan. Sen avulla voidaan tiedottaa, salata ja valehdella. Valehteleminen on rumaa, usein jopa rikollista. Siihen älköön virkamies äidinkieltä käyttäkö. Hallinnon pitää demokratiassa sujua normaaleissa oloissa myös ilman salailua. Samaa avoimuutta odotetaan tietysti muiltakin vallankäyttäjiltä. Emme halua tyytyä tilanteeseen, jota Suomen Kuvalehden toimittajat Anneli Sundberg ja Vappu Virkkunen kuvaavat näin (SK 31/1984): ”Raha ja valta ovat yhteiskunnallisesti niin merkittäviä asioita, ettei niistä kannata selväkielisesti puhua suurille joukoille.” Tuota kannattavuutta kannattaisi rahan ja vallan ruveta vakavasti mittaamaan.