Selkeyden ja ymmärrettävyyden puolustaja – haastateltavana Esko Koivusalo
Artikkeli 1/2006

Salli Kankaanpää

Selkeyden ja ymmärrettävyyden puolustaja – haastateltavana Esko Koivusalo

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen perustamisen jälkeen ensimmäinen Kielitoimiston johtaja ja Kielikellon päätoimittaja oli Esko Koivusalo, joka jatkoi näissä tehtävissä vuoteen 1990. Esko Koivusalo kertoo tuon ajan kielenhuollosta. Haastattelijana on Kielitoimiston tutkija Salli Kankaanpää.

Mikä 1970- ja 80-luvun kielenhuollossa oli keskeistä?

Se oli hyvin keskeinen asia silloisen kielenhuollon kannalta. Yritin tuoda esiin sen, että on kaksi vastakohtaparia: on kirjakieli ja murteet, ja sitten on yleiskieli ja erikoiskieli. Yleiskielen määritelmä liittyi viranomaisten kielenkäytön selkeyttämiseen. Tavoite oli, että virkamiehet eivät olettaisi oman erikoisalansa sanoja tunnetuiksi vaan koettaisivat kirjoittaa asetukset ja lait sillä tavalla, että ne ymmärtää.

Virkakielen huollossa pyrittiin eteenpäin, ja kielenhuollon perusteluna oli kielen ymmärrettävyys ja selkeys. Vaikka viranomaisten kieli oli normien mukaista suomea, siitä ei tahtonut maallikko saada selvää. Sitä, miten kansalaiset ymmärtävät viranomaisten kieltä, pidettiin yhteiskunnallisena kysymyksenä. Meillähän oli virkakielikomiteakin 1970-luvun lopussa.

Viranomaiset järjestivät koulutustilaisuuksia ja kutsuivat kielenhuoltajan mukaan. Opetimme lauserakenteen yksinkertaistamista ja selkeyttämistä. Koetimme pitää esillä suuria linjoja, sitä, mikä tekstissä on olennaista. Virkakielen käyttäjät itsekin tunsivat, että tämä aihepiiri on tärkeä ja koskee heitä läheisesti.


Muotoilemasi yleiskielen määritelmä on yhä käytössä. Sen mukaan yleiskielinen teksti on kirjakielen sääntöjen mukaista, käyttää vain yleisesti tunnetuksi tiedettyä sanastoa ja on virkerakenteeltaan yksinkertaista. Miten päädyit tähän määritelmään?
 

Yleiskielen käsite on tietysti rajoiltaan aika epämääräinen. Jotkin paikalliset muodot esiintyvät niin usein, että niistä on tullut tunnettuja koko maassa. Voidaan sanoa korkee tietyn murrealueen mukaisesti, ja silti se ymmärretään muuallakin. Yleiskieleen on myös kotiutunut paljon arkisanastoa, joka ymmärretään jo koko maassa, vaikka se on lähtenyt jostakin murteesta tai slangista. Televisio ja radio ovat tehokkaasti levittäneet tällaisia sanoja. Yleiskieli on sillä tavalla yleistä, vaikka se ei ole joka osaltaan kirjakielen normien mukaista.

Yleiskieltä on sekä puhuttua että kirjoitettua. Kirjakieli on sikäli vähän harhaanjohtava sana, että se tarkoittaa ikään kuin kirjoissa olevaa kieltä. Pitäisi puhua normikielestä. Se on sitä kieltä, joka on vahvistettujen normien mukaista. Mutta kyllä kirjoittaa voidaan, kirjaan panna, kaiken näköistä kieltä; ei kaikki kirjaan pantu kieli ole normikieltä.


Millaista suomen kielen lautakunnan toiminta oli sinun aikanasi?

Kielilautakunnalle suoraan ei kukaan ulkopuolinen osannut esittää kysymystä, vaan se esitettiin yleensä Kielitoimistolle, useimmiten puhelimitse. Puhelinneuvonta toimi silloinkin päivittäin. Ennen Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen perustamista meitä kielenhuoltajia oli pitkään vain kaksi henkeä. Paula Vuorela vastasi puhelimeen päätyönään, ja kun hän lähti syömään, minä vastasin.Lautakunta otti kantaa niihin kysymyksiin, joita sille esitettiin, mutta emme kovinkaan paljon pyrkineet keksimään uusia suosituksia ja normeja. Toiminta oli aika leppoisaa. Esittelijä eli minä poimin ongelmat joko lehdistön kielestä tai muualta ja kysyin mielipidettä.


Miten Kielitoimisto 1970- ja 80-luvulla huolsi lehdistön kieltä?

Lehdistön kieltä seurattiin samalla tavalla kuin varmasti nykyäänkin. Se toi ajankohtaisia kysymyksiä, mutta loppujen lopuksi lehdistön kielessä ei tullut esiin isoja ongelmia. Lehdistön omissa koulutustilaisuuksissa puhuimme asioista, jotka oli poimittu lehdistä. Yritimme aina puhua niistä ongelmista, jotka olivat tyypillisiä sille kohderyhmälle, jolle oltiin saarnaa pitämässä. Sana levisi, ja esitelmäpyyntöjä tuli.

Lähdimme yleensäkin siitä, että mennään saarnaamaan vain sinne, minne pyydetään. Kielenhuollolla on joskus ollut maine, että se puuttuu tarpeettomasti ulkoapäin ihmisten asioihin. Yritimme rakentaa esityksemme sellaisiksi, että kuulijat saivat niistä jotain.


Millainen 1970- ja 80-luvulla oli Kielikello-lehden linja?

Aika tavalla noudatettiin jo vakiintunutta linjaa. Tietysti katsottiin, mistä asioista kulloinkin pitäisi kirjoittaa. Yritettiin olla mahdollisimman kansantajuisia ja sillä tavalla haettiin sitä, että yleinen kiinnostavuus saataisiin pysymään. Koetettiin myös välttää kirjoittamasta kovin oppimestarimaisesti, koska haluttiin antaa kielenhuollosta sellainen kuva, että se on ymmärrettävyyden ja selkeyden kannalta tarpeellista ja sitä kannattaa seurata kaikkien, jotka joutuvat työkseen kirjoittamaan ja puhumaan.


Mitä muita kanavia kielenhuollolla oli 1970- ja 80-luvulla?

Lehdistöpakinoita kirjoitettiin, mutta ne olivat enemmän yleismainosta siitä, että Kielitoimisto harrastaa järkevää puuhaa. Kielenoppaat olivat yksityistä yritteliäisyyttä; niihin emme puuttuneet. Tietysti katsoimme kielenoppaistakin, mitä siellä sanotaan, mutta ei kielenhuoltoa yritetty ottaa Kielitoimiston monopoliksi. Jos joku suomen kielen tunnettu asiantuntija halusi julkaista kielenoppaan, niin siitä vain sitten.


Erikoiskielten huollossa olet ansioitunut erityisesti lääketieteen kielen kehittäjänä ja saanut siitä tunnustukseksi kunniatohtorin arvon. Mistä kiinnostuksesi juuri lääketieteen kieleen on lähtöisin?

Nykysuomen sanakirjan toimittaja Arvo Keinonen oli myös Duodecim-lehden kielentarkistaja, ja kun hän jäi pois, hän halusi minut sinne jatkajaksi. Työ oli käsikirjoitusten kielen korjailua. Pilkkujakin pantiin kovasti, jos niitä puuttui, ja taas pyyhittiin turhia pois. Ei siihen ollut mitään selviä ohjeita, mutta kyllä minä selkeys- ja virkerakennepuoleen aina yritin kiinnittää huomiota. Sitä ennen olin jo lukenut lääketieteen opiskelijoiden harjoitusaineita; sekin virka taisi olla Arvo Keinoselta peritty.

Sitten Duodecim-seuraan perustettiin lääketieteen suomen kielen lautakunta. Seurassa ymmärrettiin, että jos halutaan tehdä uusi lääketieteen sanakirja, pitää olla taustaryhmä, joka sanoo, miten asiat ovat suomeksi. Lautakunnassa olin mukana vielä sen jälkeen, kun olin jäänyt kielentarkastajan hommasta pois. Lautakunta jatkaa edelleen työtään ja on julkaissut ansiokkaan, ajantasaisen lääketieteen termisanakirjan.

Hyvin keskeinen lääketieteen sanastotyössä on ollut vierasperäisten sanojen oikeinkirjoitus. Sitten oli paljon termejä, joille haluttiin keksiä suomenkielinen vastine, koska siellä oli sama selkeyden vaatimus kuin virkakielenkin kehittämisessä. Juuri potilaiden hoitamisessa jos missä on tärkeää, että potilas ymmärtää, mitä lääkäri sanoo. Suomenkielisten vastineiden keksimistä pidettiin yhä tärkeämpänä, jotta asiat voisivat paremmin jäädä potilaankin mieleen ja hän voisi saada niistä selvää. Esimerkiksi plasebon vastineeksi keksin jossakin vaiheessa semmoisen kuin lumelääke. Johtava periaate oli, että lääkärin ja potilaan suhdetta pidettiin silmällä koko ajan. Ei siis ajateltu pelkästään sitä, miten lääkärit kirjoittavat lääkäreille, vaan myös sitä, miten lääkäri praktiikassa selittää potilaalle, mikä tätä vaivaa.


Miten kielenhuolto on muuttunut 1970- ja 80-luvulta tähän päivään?

Minusta mitään suurta muutosta ei ole tapahtunut. Edelleen samalla tavalla yritetään pitää huolta selkeydestä ja ymmärrettävyydestä ja tarpeen mukaan kehitetään uusia termejä. Minusta asiaa on viety joustavasti ja tehokkaasti eteenpäin.

Seuraava suuri haaste on digimaailma ja verkkoviestintä. Olisi hyvin tärkeää, että uuden tekniikan käytöstä olisi yksinkertaiset, selkeät ohjeet. Niiden pitäisi olla hyvin kansantajuiset ja havainnolliset tyyliin ”paina tuota nappia, jos käy näin”.


Mitä vielä haluaisit sanoa Kielikellon lukijoille?

On suuriarvoista, että he lukevat Kielikelloa ja ovat kiinnostuneita kielen asioista. Mitä enemmän yhteiskunta erikoistuu eri aloiltaan, sitä vaikeammaksi tulee yhteinen asioista puhuminen, koska kaikki eivät voi olla kaikilla aloilla asiantuntijoita. Uskon, että tämän takia kielenhuollon tarpeellisuus ymmärretään varsinkin silloin, kun se ilmoittaa pitävänsä huolta siitä, että kieli olisi ymmärrettävää kaikille eivätkä eri erikoisalojen asiantuntijat yleisölle puhuessaan käyttäisi pelkästään omaa erikoiskieltään.


Esko Koivusalon kirjoituksia on koottu valikoimaan Kielen aika (Kielenkäytön oppaita 2. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 92. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Edita 1997). Hänen Kielikello-lehdessä julkaistut artikkelinsa sisältyvät Verkko-Kielikelloon.

Salli Kankaanpää