Se tavallinen Virtanen
Aikamatka kieleen 4/2004

Sirkka Paikkala

Se tavallinen Virtanen

1800-luvun lopun kansallisen herätyksen aallokossa myös suomalainen sukunimistö uudistui. Syntyivät länsisuomalaiset Virtaset, Lehtoset ja Mäkiset, nyky-Suomen yleisimmät sukunimet. Näiden nimien synty selviää Sirkka Paikkalan tuoreesta väitöskirjasta Se tavallinen Virtanen.

Suomessa on käytössä lähes 130 000 erilaista sukunimeä. Niistä suomalaisia on noin 50 000 eli 40 % kaikista nimistä. Koko väestöstä suomalainen nimi on noin 77 prosentilla. Nen-loppuisia nimiä on noin 4 300 eli vain vajaat 4 % kaikista erilaisista sukunimistä. Kun näitä nimiä on kuitenkin lukuisilla ihmisillä, heidän osuutensa väestöstä lähentelee kahta miljoonaa.

”Sukunimistömme myöhempi sekava kehityshistoria ei yleensä ole kiinnostanut tutkijoita, ja eritoten sukututkimus on syrjinyt ‑nen-tyyppisiä maatiaissukuja”, kirjoitti akateemikko ja kansanrunoudentutkija Matti Kuusi vielä vuonna 1972. Kuusi jatkoi, että jo selaamalla Suomen kansan vertauksia ‑julkaisun sanahakemistoa voi havaita, miten hallitseva asema nen-nimillä on kansanomaisessa kielenviljelyssä ja että nyky-Suomen yleisimmät sukunimet, kuten esimerkiksi Lehtonen, Mäkinen, Tuominen ja Virtanen, puuttuvat kuvasta lähes tyystin.

Itäinen ja läntinen nimikäytäntö

On tunnettua, että nen-loppuiset sukunimet ovat tavallisia itäsuomalaisilla, länsisuomalaisilla puolestaan la-loppuiset. Tämä pääsääntö kuvastaakin hyvin talonpoikaisen sukunimikäytäntömme kulttuurista kahtiajakoisuutta. Savokarjalaiset, jo 1500-luvulta lähtien asiakirjoista tavatut sukunimet ovat enimmäkseen nen-loppuisia. Ne siirtyivät sukupolvelta toiselle vuosisatojen ajan, vaikka erää käyvien ja kaskea polttavien talonpoikien elämä oli liikkuvaa ja asuinpaikat vaihtuivat – tai pikemminkin juuri siksi: kun suvuilla oli tarve osoittaa omistus-, nautinta- tai perimysoikeutensa hajallaan oleviin maa-alueisiin, yksilöt tunnistettiin kollektiivisten, tiettyyn sukuun kuulumista osoittavien nimien avulla. Itä-Suomessa sukunimet ovat juurtuneet sananparsiinkin, joista laajimmalle levinneitä on ”Tuppurainen Tappuraisen takuumiehenä”.

Länsi-Suomessa sen sijaan oli jo varhain vallalla peltoviljely ja talot olivat pysyviä ja keskeisiä verotuskohteinakin. Talojen nimiä merkittiin asukkaille lisänimiksi. Talosta muuttava ei kuitenkaan ottanut sen nimeä mukaansa, vaan uudessa paikassa häntä kutsuttiin taas uuden talon nimellä. Talonnimet alkoivat vakiintua pysyviksi sukunimiksi vasta 1800-luvun lopulla ja nimenomaan Länsi-Suomessa, jonka maalaisväestölle jo sana sukunimi oli periytyvien nimien puuttumisen vuoksi vieras. Tampereen Sanomat saikin tästä aiheen kirjoittaa 1880:

Hämeen ja lounais-suomen mies sanoo sukunimeä ”liikanimeksi”, ja jonakin liikana, jolla muka ei ole mitään merkitystä, hän sitä käyttääkin. – – Itse oli hän poikana kodissaan Matti tahi Matinpoika, lähdettyänsä tehtaantyömieheksi muuttui hän Matti Ristaljukseksi, otettuansa sotamiehen pestin ilmaantuu hän nimellä Matti Ruu, ja nyt on hän torpparina Mäkelän nimellä, mutta koska hän on hyvissä varoissa aikoo hän ostaa Mikkolan talon ja muuttuu silloin Matti Mikkolaksi, jolloin hänen kunnianhimonsa esineenä on ostaa kaikki kylään kuuluvat talot. Silloin ottaa hän kylän nimen ja on vihdoin siten esiintyvä Matti Rääkkylänä. Tunnepa sitten mies mieheksi jos voit.

Sukunimet ja suomalaisuus

Nykyisen sukunimikäytäntömme muotoutuminen liittyy kansallisvaltiomme kehittymiseen, yhteiskunnan modernisoitumiseen ja kansalaisyhteiskunnan syntyyn. Kun monisatavuotinen hallinnollinen yhteys Ruotsiin katkesi vuonna 1809 Suomen siirryttyä Venäjän yhteyteen, oltiin uudessa poliittisessa tilanteessa, joka oli altis myös uusille kansallisille ajatuksille. Alettiin pohtia kansallisen historian ajoitusta, etsiä suomen kielen ja Suomen kansan juuria ja kehittää suomen kieltä tietoisesti sivistyksen tarpeisiin kelpaavaksi kirjakieleksi. Luotiin suomenkielinen koululaitos, suomesta tuli hallinnon ja oikeudenkäytön kieli, suomenkielinen sanomalehdistö, kaunokirjallisuus ja teatteri syntyivät ja sivistyneistökodeissa alettiin puhua suomen kieltä.

Kielimiehet alkoivat kiinnittää huomiota sukunimien keruuseen historian ja kielentutkimuksen apuna. Samalla havaittiin, että suurella osalla suomalaisista oli äidinkielestään huolimatta ”muukalaiset” nimet, jotka oli saatu opintielle lähtiessä tai käsityöläisiksi ja sotilaiksi ryhdyttäessä. August Ahlqvist katsoi tällaisten nimien ottamisen tulleen jo tiensä päähän. Hän piti sitä omien juurien häpeämisenä ja tuomitsi sen jyrkästi:

Semmoinen mies on hävitön konna, jonka uusi nimi, vaikka se olisi kuinka korea ja minkä-kielinen tahansa, pitäisi teloittajalla lyötettää kaakkiin ja joka itse pitäisi häpeällä ajettaa maasta niin kuin kansansa petturi ja kavaltaja.

Suomalaisuusmiehet alkoivat puhua ja kirjoittaa sukunimien suomalaistamisesta. Suomenkielinen sukunimi koettiin kansalliseksi symboliksi ja kansallisen rakenteen luojaksi samaan tapaan kuin oma raha, kirjallisuus, teatteri, kansalliset laitokset ja yritykset. Nimien suomenkielisyyttä perusteltiin muun muassa sillä, että nimellä ja kansallisuudella on yhteys: suomalainen sukunimi katsottiin kansallisen voiman merkiksi, kun taas muunkielinen nimi yhdistyisi ihmisten mielissä muihin kulttuureihin, jolloin suomalainen hengenelämä katsottaisiin muualta tulleeksi. Olihan J. R Aspelin osoittanut laajassa kirjoituksessaan vuonna 1874, että suurin osa Suomen aatelittomista vierasnimisistä suvuista oli supisuomalaista talonpoikaista juurta.

Kielen kannalta asiaa perusteltiin sillä, että suomalaiset nimet ovat kauniita ja että vieraskielisiä nimiä on vaikea lausua ja kirjoittaa varsinkin, jos ei ymmärrä niihin sisältyviä sanoja. Korvakuulolta sommitellaan sellaisia nimiäkin kuin Römper, Ramper, Limper, Syöplum ja Hakolander. Kysyttiin, miksi suomen kieli olisi niin erilainen, ettei sitä voisi käyttää meillä sukunimissä, kun muissakin maissa nimet ovat oman kielen mukaisia.

Mutta eipä aikaakaan, kun huomattiin, että Länsi-Suomessa suurelta osalta väestöä puuttuivat sukunimet tyystin. Liikkuvuuden, yhteiskunnan hallinnollisten tarpeiden ja kontrolloinnin lisääntyminen sekä toisaalta kansalaisten oma aktiivisuus veivät kehitystä pysyvän lisänimen eli sukunimen omaksumista kohti. Länsi-Suomen talonnimeen perustuva ja siten vaihtuva lisänimikäytäntö ja isän- ja äidin ristimänimien käyttö lisänimissä haittasi vaali-, vero- ym. luetteloiden laatimista, pankkitalletusten kohdentamista ja postinkulkua. Tampereen Sanomat purnasi vuonna 1886:

– – kun muutamat nimet kullakin paikkakunnalla ovat enemmän suosittuja ja siis yleisimpiä, voipi sattua, että samassa kylässä on viisi, kuusi ihan samalla nimellä kulkevaa henkilöä. Ylöskannon pitäjille, todistusten antajille ja muille semmoisille henkilöille, jotka eivät persoonallisesti tunne tämmöisiä Matti Juhanpoikia ja Miina Maijantyttäriä, on peräti työläs, joll’ei kokonaan mahdoton saada selkoa, mitä henkilöä milloinkin tarkoitetaan ja nimenomistajat itse ovat samanlaisessa pulassa.

Sukunimen merkitystä korostettiin myös tasa-arvoisuuden vuoksi, koska sukunimettömyys paljasti henkilön kuuluvan alempaan säätyyn ja äidin nimen esiintyminen lisänimessä aviottoman syntyperän. Kantajalleen sukunimi oli tärkeä myös identiteetin kannalta: se oli merkki yksilöllisyydestä ja kansakuntaan kuulumisesta sen toimivana ja aktiivisena jäsenenä.

Lehdistössä kehotukset sukunimien ottamiseen lisääntyivät, ja yliopistoissa ja seminaareissa kansallisen herätyksen saaneet papit ja opettajat alkoivat toimia. Kirkonkirjoihin ja koulujen oppilasluetteloihin alettiin merkitä uusia suomenkielisiä sukunimiä, ja niitä antoivat myös tehtaiden työhönottajat alaisilleen ja valistuneet talonpojat rengeilleen. Osalle sukunimi tuli tarpeelliseksi erilaisiin yhdistyksiin liityttäessä.

Virtas-buumi

Vaikka lehdissä julkaistiin ehdotuslistoja otettaviksi sopivista sukunimistä, ehdotuksia ei juuri omaksuttu sellaisenaan. Suuri osa niistä oli nimittäin itäsuomalaisia, monille sisällöltään hämärtyneitä nimiä. Niistä hyväksyttiin vain nen-loppu, jota yleisesti pidettiin suomalaisen sukunimen tunnusmerkkinä. Muuten nimet saivat kansallisromantiikan hengessä sisällökseen luontoon liittyvää tuttua sanastoa. Syntyi Virtasia, Niemisiä, Lahtisia, Aaltosia, Mäkisiä, Ruususia, Tammisia, Tuomisia ja Vuorisia, joiden kaltaisia nimiä olen kutsunut kaikkia yhdessä Virtanen-tyypin nimiksi. Esikuvaa antoivat suomalaisuusmiehet jo itse kirjailijanimillään Yrjö Koskinen, A. Oksanen ja V. Kilpinen. Sopivaksi koettua sisältöainesta noukittiin myös oman asuinpaikan luonnonympäristöstä ja kotipaikan nimestä.

Syntyi erittäin tuottelias nimeämismalli, jonka mukaisia nimiä otettiin samanaikaisesti lukuisissa pitäjissä ja sadoissa perheissä, jotka eivät olleet toisilleen mitään sukua. Sisarukset saattoivat ottaa eri nimiä, ja uusia nimiä ottivat myös naiset. Uudentyyppisiä sukunimiä omaksuttiin Länsi-Suomessa lähes räjähdyksenomaisesti, ja vähintään 100 000–200 000 suomalaista sai sellaisen nimen 1800-luvun lopun jälkipuoliskolla. Eniten tyypin nimiä omaksuttiin hämäläis-satakuntalaisella alueella ja Lounais- ja Keski-Suomessa. Seuraavassa kartassa on esitetty 113 erilaisen Virtanen-tyypin nimen levikki alueiden asukaslukuun suhteutettuna. Mitä tummempi alue, sitä enemmän nimenkantajia.

Snellmanin 100-vuotispäivän nimenmuutto

Virtanen-tyyppisten nimien omaksuminen tapahtui vähin äänin. Nimen ottaneet tai saaneet eivät asiasta paljoa lehdissä ilmoitelleet.

Sivistyneistö rohkaistui omien nimiensä suomalaistamiseen joukkomitassa vasta myöhemmin, Snellmanin 100-vuotispäivänä 1906, jolloin suomalaistui yli 25 000 henkilön nimi. Kaikkiaan vuosina 1906–07 suomalaistettiin ehkä jopa 70 000 henkilön nimi. Näkyvän julkistamisen ja ilmoituksissa mainittujen henkilöiden tunnettuuden vuoksi näiden vuosien nimenmuutokset sukunimistömme murroksessa on noteerattu, kun taas rahvaan parissa edellisinä vuosikymmeninä tapahtunut määrällisesti laajempi, hiljainen vallankumous on jäänyt vähemmälle huomiolle. Tuossa vaiheessa Virtanen-tyypin nimistä oli jo alettu luopua.

Sukunimikäytännön modernisoituminen

Moderni sukunimikäytäntö syntyi Suomessa monen uudistuksen summana. Periytyvät sukunimet otettiin käyttöön myös Länsi-Suomessa, joten lopulta kaikilla kansalaisilla oli sukunimi. Sukunimistö suomenkielistyi. Syntyi uudentyyppisiä sukunimiä kuten Virtanen-tyypin ja sitä seuranneen lyhyemmän Laine-tyypin nimet, ja vuoden 1906 nimenmuutokset rikastivat sukunimistöämme muillakin nimityypeillä. Patro- ja matronyymit eli Matinpojat ja Maijanpojat jäivät käytöstä lisäniminä, kun taas ruotsinkieliset son-loppuiset nimet kiteytyivät sukunimiksi. Sukunimen valinnasta tuli henkilökohtainen asia: nimen sai valita itse. Myös naiset saattoivat ottaa uudisnimen. Vanhat periytyvät sukunimet liittyivät uuteen sukunimijärjestelmään. Kaikille sukunimille tuli sama funktio, kun säätyrajoitus poistui sukunimistäkin.

Yhteiskunnallinen kehitys ja siihen liittyvä pysyvän nimen tarve vei kohti ensimmäistä sukunimilakia, joka säädettiin vuonna 1920. Vielä tuolloin oli maassa sukunimettömiä, ja niinpä lakiin oli kirjattava, että vuoden kuluessa sen voimaan astumisesta oli sukunimi otettava. Ellei sitä tehnyt, niin nimen määräsi pappi. Ja koska laissa puhuttiin sukunimestä, sai termikin ”lainvoiman”, ja sana sukunimi alkoi vähitellen juurtua koko kansan yhteiseksi omaisuudeksi.

Sukututkimus ja nen-nimet

Alussa siteeratun Matti Kuusen kirjoituksen jälkeen sukututkimus on Suomessa levinnyt laajoihin kansankerroksiin ja ulottunut myös ”nen-loppuisiin maatiaissukuihin”. Itä-Suomessa sukua voi seurata polvesta toiseen saman periytyvän sukunimen avulla, mutta Länsi-Suomessa tilanne on toinen. Monet sukuaan tutkineet ovatkin ihmetelleet, ”mitä nämä Virtaset oikein ovat, miten niihin on suhtauduttava”.

Nämä Länsi-Suomen uudet nimet otettiin heti tietoisesti sukunimiksi, siitä huolimatta, että vanhemmilla ja lapsilla tai sisaruksilla saattoi olla eri nimet. Niitä edeltävät, asiakirjoihin etunimen jälkeen kirjatut ja asuinpaikan mukaan vaihtuvat nimet eivät sen sijaan vielä olleet sukunimiä, eikä niitä silloin sellaisiksi nimitettykään. Ne olivat ”liikanimiä”, ja sukututkimuksissa niitä voi kutsua neutraalisti lisänimiksi.

Vaikka Virtasten ja Lahtisten ei itäsuomalaisten sukujen tapaan kannatakaan perustaa sukuseuraa kokoamaan yhteen samansukunimisiä, nimestä voi silti olla ylpeä. Nimityyppi on nousevan suomalaisuuden ilmentymä, ja se on saanut kansainvälistäkin tunnettuutta, kun A. I. Virtanen vuonna 1945 sai Nobelin kemianpalkinnon ensimmäisenä suomalaisena tiedemiehenä.

Lähteitä
Kuusi, Matti 1972: Savolaissuvuista. – Nimikirja. Kalevalaseuran vuosikirja 52/1972. WSOY. Helsinki.
Paikkala, Sirkka 2004: Se tavallinen Virtanen. Suomalaisen sukunimikäytännön modernisoituminen 1850-luvulta vuoteen 1921. SKST 959. SKS. Helsinki.
Sirkka Paikkala