Sata vuotta Virittäjän kielenhuoltoa
Julkaisuja 2/2007

Taru Kolehmainen

Sata vuotta Virittäjän kielenhuoltoa

Viime vuonna ilmestyi Kotikielen Seuran aikakauslehden Virittäjän historiikki, ”Sata vuotta Virittäjää” (SKS 2006). Teoksen kirjoittaja on dosentti Kaisu Juusela, joka yliopistovirkansa ohella on toiminut monissa Kotikielen seuran ja Virittäjän tehtävissä. Kokoamalla tämän historiikin hän on tehnyt merkittävän kulttuuriteon. Tehtävä on vaatinut tavatonta sinnikkyyttä, sillä tämän huomattavimman suomalaisen kielitieteellisen aikakauslehden vuosikertojen 1897–1996 sivumäärä on runsaat 37 500 sivua. Historiikkia laatiessaan Juusela on tukeutunut myös Kotikielen Seuran ja Virittäjän laajaan arkistomateriaaliin.

Teos kuvastaa fennistisen tutkimusperinteen muuttumista 1800-luvulta 2000-luvun alkuun, niin kuin takakannen esittelyssäkin todetaan. Äidinkielen ja kirjallisuuden opetus sekä oikeakielisyyskysymysten pohtiminen ovat olleet tärkeällä sijalla Virittäjä-lehdessä alusta lähtien, ja niiden tarkastelu saa runsaasti palstatilaa myös historiikissa. Lehti on aikojen mittaan ollut myös monien kielitieteellisten keskustelujen ja väittelyjen foorumina; parhaimmillaan ne ovat merkittävästi edistäneet fennististä tutkimusta. Eräiden tärkeiden väittelyjen referointi antaa historiikin tekstille dramaattista lisäväriä ja lisää teoksen kiinnostavuutta.

Aluksi selostetaan lyhyesti Virittäjää julkaisevan seuran, Kotikielen Seuran, perustamisen (1876) ja toiminnan alkuvaiheita. Yksi luku omistetaan myös lehden edeltäjille, kahdelle Virittäjä-nimiselle albumille, jotka ilmestyivät yli kymmenen vuotta aikaisemmin, 1883 ja 1886. Niiden ilmestymisen tärkeä vaikuttaja oli Kotikielen Seuran perustaja A. Ahlqvist – jälkimmäinen albumi julkaistiinkin seuran 10-vuotis- ja Ahlqvistin 60-vuotisjuhlan kunniaksi.

Itse lehden tarkastelun jälkeen esitellään sen satavuotisen historian merkkivuosia ja merkkihenkilöitä, jotka ovat kaikki tunnettuja fennistejä. Kirjan lopussa on luettelo Virittäjän päätoimittajista ja toimitussihteereistä sekä toimituskunnista ja toimitusneuvostoista vuoteen 2006 saakka. Erikseen on vielä tähän toimijajoukkoon liittyvä henkilöhakemisto.

Kaisu Juusela mainitsee teoksen johdannossa, että hän on halunnut valita kirjaan muun muassa sellaisia välähdyksiä, jotka eivät ole lehden nykylukijoille enää tuttuja. Siksi teoksen sisältö painottuu jossain määrin Virittäjän alkuvuosikymmeniin. – Tässä Kielikellon esittelyssä keskitytään kielenhuollon osuuteen.

Kielenhuoltoa Virittäjässä

Virittäjän alkuperäiseen tarkoitukseen ja tehtävään kuului ”käsitellä kielenkäytäntöä, oikeakielisyyttä ja kielenopetusta koskevia kysymyksiä”. Oikeakielisyyskysymykset ovatkin olleet lehdessä keskeisesti esillä, alkuvuosikymmeninä tosin enemmän kuin myöhemmin. Juusela on omistanut teoksessa sille oman luvun ”Virittäjä kielen huoltajana”.

Kielenkäyttöä koskevat kirjoitukset julkaistiin alkuun lehden lopussa otsikolla ”Oikeakielisyysseikkoja”, ”Oikeakielisyyttä”, ”Kielenkäyttökysymyksiä” jne., usein nimettöminä tai vain nimikirjaimin tai nimimerkillä varustettuna. Vuoden 1945 alussa lehteen perustettiin osasto ”Kielemme käytäntöä”. Tämä nimenmuutos saattoi olla ilmaus oikeakielisyyskysymyksissä tapahtuneesta asenteenmuutoksesta, kuten Aino Piehl on Virittäjän oikeakielisyyskirjoituksia koskevassa tutkimuksessaan arvellut (Vir. 1996, 490–503). Näin voi päätellä mm. Lauri Hakulisen SKS:n kielivaliokunnan kokouksessa 1945 pitämästä esitelmästä, jossa hän muiden eurooppalaisten kielten huoltoa esitellessään korosti, että aina eivät tiukat säännöt ole tarpeen ja että ”muutamilla kielenkäytön – – yksityiskohtiin menevä ’akateeminen’ ohjaus ja valvonta voi helposti mennä liian pitkälle”. Tämä esitelmä on ensimmäisiä Kielemme käytäntöä ‑osaston kirjoituksia. Hakulinen oli joutunut pohtimaan kielenhuollon kysymyksiä myös periaatteelliselta kannalta työskennellessään vuosikausia kielitoimiston perustamisen puolesta. Kielitoimisto avattiinkin WSOY:n ja Otavan lahjoittamin varoin 1945, ja Hakulisesta tuli sen ensimmäinen johtaja.

Virittäjän alkuvuosina kielenkäyttöä koskevat kirjoitukset olivat paljolti uusien kirjojen kieliasun arviointeja. Tosin myös normikeskusteluja käytiin: sellaisen aiheutti heti alkuun (1897) sanojen älä ja elä käyttö kirjakielessä. Samana vuonna kiisteltiin myös k:n astevaihtelusta (härän vai härjän). Vuonna 1910 leimahti kiihkeä keskustelu d:n käytöstä. Lauri Kettunen ilmaisi kirjoituksessaan ”Väärä suhteemme kirjakieleen” pessimistisen käsityksensä siitä, ettei ainakaan itäsuomalaisten olisi mahdollista oppia ääntämään d:tä. Keskustelu velloi pitkään ja laajeni mm. kouluopetukseen.

Oikeinkirjoituskysymyksiä

1900-luvun alkupuolella oli nuoren kirjakielemme kehittämisen tärkeitä kysymyksiä suhtautuminen vierasperäisiin sanoihin. Vuonna 1915 virisi sivistyssanojen suomentamisesta keskustelu, jonka V. A. Koskenniemi aloitti ivailemalla liiallista intoa suomentaa vakiintuneita sivistyssanoja, runoilijan tyyliin: ”Me voimme yhdessä sanassa tuntea tuoksun kokonaisesta kulttuurista, niin kuin me voimme yhden kukan tuoksussa tuntea koko kevään.” Siihen vastasi toinen kirjailija, J. V. Lehtonen, kärjekkäästi: ”Muukalaiset sanat: luonnonkukkia. Niiden suomalaiset vastineet paperikukkia. Niinkö? Ei ilmastollemme vieras kukka voi meillä koskaan esiintyä luonnonkukkana.” Toimituksen puolesta puuttui päätoimittaja E. A. Tunkelo keskusteluun maltillisesti ja antoi ohjeen: ”Yleiseurooppalaisia lainasanoja voidaan käyttää silloin, kun niiden käyttö edistää ajatuksen täsmällistä ilmaisua ja selvyyttä sekä helpottaa sen nopeata ja tarkkaa käsittämistä.”

Kielenkäytön kysymysten esittelyssä Kaisu Juusela tukeutuu Turun yliopistossa laadittuun asiahakemistoon (1996) ”Kielenhuoltoa Virittäjässä 1897–1995”.

Oikeinkirjoituksen pulmallisimpia kysymyksiä ovat olleet ‑oitta- ja otta-verbit (esim. kehoittaa vai kehottaa), välimerkeistä yhdysmerkin käyttö ja varsinkin vierassanat: oikeinkirjoitus ja taivutus, samoin vokaalisointu. Sananmuodostusta käsitteleviä kirjoituksia on eniten ollut yhdyssanoista. Sijamuotojen käyttöön liittyvistä ongelmista paljon kirjoituksia on ollut paikallissija-attribuutista. Syntaksin alalta eniten on käsitelty objektin sijaa.

Kielenhuoltokysymykset pysyvät tärkeällä sijalla Virittäjässä lähes sata vuotta. Kielemme käytäntö ‑osasto ilmestyi säännöllisesti vuoden 1992 loppuun saakka. Osastossa on käyty monia kiivaitakin keskusteluja ja julkaistu jyrkästikin toisistaan poikkeavia puheenvuoroja kielenhuollon periaatekysymyksistä. Virittäjän lukijat reagoivat myös herkästi, jos lehti julkaisee heidän kielikorvaansa loukkaavia suosituksia. Eniten on kielenhuoltopalstalla aina ollut kirjoituksia kielenkäytön virheistä ja niiden korjausehdotuksista.

Juusela referoi Aino Piehlin Virittäjässä julkaisemaa artikkelia ”Oikeakielisyyttä ja kielen käytäntöä Virittäjässä” (1996). Piehl on tutkinut Virittäjän 1920-, 1940-, 1960- ja 1980-lukujen kielenhuoltopalstoja, yhteensä 739 kirjoitusta. Eniten kirjoituksia on julkaistu 1940-luvulla, keskimäärin yli 30 vuodessa. Myös 1980-luvulla kirjoituksia ilmestyi paljon, keskimäärin 20, muina vuosikymmeninä huomattavasti vähemmän. Piehlin mukaan kirjoitukset käsittelivät tavallisimmin yksittäistä virhettä tai virhetyyppiä. Eniten tällaisia on ollut 1980-luvulla.

Virittäjän kielenhuolto-osasto palveli pitkään myös virallisen kielenhuollon päätösten julkaisufoorumina; se jopa julkaisi otteita SKS:n kielivaliokunnan pöytäkirjoista. Piehlin tutkimalla 1940- ja 60-luvuilla kymmenesosa kirjoituksista oli kielivaliokunnan (myöhemmin kielilautakunnan) suosituksia, kunnes 1968 perustettu Kielikello-lehti otti tämän tehtävän.

Kielenhuollon periaatteet

Kielenhuollon periaatteellisesta puolesta on Virittäjässä julkaistu useita puheenvuoroja. Varhaisimpia niistä ovat Aarni Penttilän ”Oikeakielisyyden periaatteista” (1930), Lauri Hakulisen ”Kielenviljelyn menettelytavoista” (1945), Lauri Kettusen ”Kielentutkijan suhteesta käytännölliseen kielenviljelyyn” (1939) sekä Osmo Ikolan artikkeli ”Kielenohjailu ja kieliyhteisö” (1951). Myös Terho Itkonen on julkaissut laajan puheenvuoron ”Kielenhuoltomme tehtävistä” (1972). Kaikista kirjoituksista voi Juuselan mukaan aistia samanlaista suhtautumista ylhäältä päin ohjatun kielenhuollon mahdollisuuksiin säännötellä ihmisten kielenkäyttötapoja. Ikola ilmaisee sen kielenhuoltotyössä usein koetun ydinajatuksen, että ”muutos- ja normittamisehdotusten kohtalo loppujen lopuksi riippuu kieliyhteisöstä”. – – ”Kielen normittamiseen on syytä ryhtyä vain sellaisissa tapauksissa, joissa vapaudesta koituvat haitat ovat suuret, ja tällöin on sääntöjen yksinkertaisuutta pidettävä varsin tärkeänä näkökohtana.”

Suhtautumisessa Virittäjän harjoittamaan kielenhuoltoon tapahtui muutos 1990-luvun alussa. Tähän vaikutti Juuselan mukaan luultavasti kielenhuoltokirjoitusten yksipuolistuminen 1980-luvulla ja keskustelun vähyys. Virittäjän toimitussihteeri Toini Rahtu herättikin kysymyksen, tarvitaanko Kielemme käytäntöä tyyppistä osastoa lainkaan kielitieteellisessä lehdessä. Keskustelun tuloksena osasto poistettiin 1992.

Vähän aikaisemmin, 1989, Pentti Leino tosin oli pyrkinyt virittämään keskustelua ”viralliseen” kielenhuoltoon suunnatussa puheenvuorossaan ”Kirjakieli – puutarha vai kansallispuisto”. Kirjoituksen lähtökohtana hän toteaa, että nykysuomen alkuvaiheissa kirjakielen kehittäjiksi tarvittiin ”puutarhureita, ankariakin”, mutta kyseenalaistaa tällaisten tarpeen omana aikanamme. Leino perää keskustelua kielenhuoltotyön yleisistä periaatteista. Hän kysyy, olisiko syytä muovata kirjakieltä koskevia asenteita entistä suvaitsevammiksi, eli ”olisiko kirjakieltä kohdeltava pikemminkin kansallispuistona kuin luonnonsuojelualueena”. Entistä suurempi suvaitsevaisuus ei Leinon mukaan silti tarkoita, että ”kaikki kävisi”: on hyviä ja huonoja ilmauksia mutta myös hyviä ja huonoja ratkaisuja, ja näiden ratkaisujen perusteluihin hän haluaa puuttua. Hän esittää runsaasti esimerkkejä Virittäjässä ja Kielikellossa julkaistujen kielenhuoltokirjoitusten tavoista argumentoida hylkäystuomioitaan ja ratkaisujaan. Hän arvostelee kielenhuoltoa myös siitä, että se hänen mielestään puuttuu tärkeiden asioiden ohella tarpeettoman usein myös epäolennaisiin.

Kielitoimiston silloinen päällikkö Esko Koivusalo katsoi asiakseen vastata näihin syytöksiin, vaikka ei sanojensa mukaan tunnistanutkaan Leinon kuvaamasta kielenhuoltajasta itseään eikä toimistonsa työntekijöitä. Vastineessaan ”Isot ja pienet asiat kielenhuollossa” (1990) hänkin toteaa, että on tarpeellista käydä keskustelua kielenhuollon yleisistä periaatteista, mutta yksittäisissä tapauksissa on hänen mielestään eroa siinä, perustellaanko suosituksia suurelle yleisölle vai kirjoitetaanko niistä asiantuntijoille. Hänen mukaansa ”normikielen käyttöala” ei ole historian kuluessa kovin paljon muuttunut, ja sen ydintä koskee virallinen kielenhuolto, jonka tärkeydestä hän on vakuuttunut.

Keskustelussa käydään monia puheenvuoroja, joille Juusela antaa yllättävän paljon palstatilaa, vaikka tuleekin siihen tulokseen, että ”Koivusalon ja Leinon käsityksissä kielenhuollon rajoista ja mahdollisuuksista enempää kuin sen tavoitteistakaan ei loppujen lopuksi ole suurta eroa”.

Virittäjän kielenhuoltoa koskevan luvun lopussa Kaisu Juusela summaa, että lehti ”on ollut lähes koko sadan elinvuotensa ajan kielenhuoltoa käsittelevien kirjoitusten ja keskustelujen tärkein foorumi” mutta että se tehtävä on nyt siirtynyt paljolti Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kielenhuolto-osastolle ja Kielikello-lehdelle. – Kielikello voi yhtyä tähän näkemykseen Virittäjän tärkeästä tehtävästä kielenhuollon alalla ja toivottaa lehdelle jatkuvaa menestystä.

 

Taru Kolehmainen