Marraskuun 10. päivänä tulee kuluneeksi sata vuotta suomen kielen professorin akateemikko Martti Rapolan syntymästä. Ensi vuoden elokuun 28:ntena tulee kaksikymmentä vuotta hänen kuolemastaan.

Martti Rapola on kouluttanut tulevia äidinkielenopettajia ja kielentutkijoita yli kolmenkymmenen vuoden ajan, ensin Turun (1923–1930) ja sitten Helsingin yliopistossa (1930–1957). Lisäksi hän oli Sanakirjasäätiön johtajana (1931–1945) keräyttämässä laajoja murreaineistoja tutkimuksen ja tulevan Suomen murteiden sanakirjan tarpeisiin.

Rapola teki pitkän päivätyön akateemisena opettajana, yliopiston professorina. Samalla hän oli harvinaisen tuottelias tutkija ja kirjoittaja. Hänen keskeisiä tutkimuslohkojaan olivat suomen murteet ja vanha kirjasuomi. Suomen murteiden tutkimuksessa merkittävimmät tulokset Rapola saavutti äännehistorian alalla. 500-sivuinen, alun pitäen luentoihin perustunut mutta tekijän runsaasti täydentämä ”Suomen kielen äännehistorian luennot” on edelleen murteentutkimuksemme keskeisiä teoksia. 150-sivuinen ”Johdatus suomen murteisiin” on tiivis ja selkeä esitys murrealueista ja eri murteiden luonteenomaisista piirteistä.

Ehkä vielä läheisempi kuin kansankielen tutkimus Rapolalle olivat vanha kirjasuomi ja varhaisnykysuomi. Vanhasta kirjasuomesta hän on tutkinut äänne- ja muotohistoriaa, mutta myös ortografiaa ja sanastoa sekä niiden kehitystä. Ennen kaikkea Rapola on valaissut sanojen vaiheita: hän on pyrkinyt selvittämään, milloin ja mitä teitä ne ovat kirjakieleemme tulleet. Monesti hän on myös selvittänyt, kuka on jonkin anonyymin tekstin kirjoittaja. Sanahistorian alalta mainittakoon vain yksi, pieni mutta sitä sisällökkäämpi kirjanen, ”Sanojemme ensiesiintymiä Agricolasta Yrjö Koskiseen”, jossa Rapola esittelee noin 4 000 sanan kronologiaa. – Vanhan kirjasuomen tutkijana ja tuntijana Rapola saavutti sellaisen tietämyksen, ettei hänellä ole vertaista. Hän myös pani alulle Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimitustyön ja oli ensimmäinen päätoimittaja.

Rapolan sanastoartikkelit ovat tyyliltään persoonallisia. Niihin sisältyy runsaasti myös kulttuurihistoriallista taustatietoa, ja niitä lukee kuin jännittävää juonikertomusta. Sitä paitsi Rapola kuului niihin kielitieteilijöihin, jotka haluavat kirjoittaa yleistajuista tekstiä, muillekin kuin toisille tutkijoille tarkoitettua. Erityisen kiintoisa näkökulma on se, miten jokin tarkoite on saanut ilmaisimensa kirjakieleen: ensin on tavallisesti ollut useita kilpailevia sanaehdotuksia, joista jokin on sitten syrjäyttänyt muut ja vakiintunut. Rapola on kirjoittanut laajoja artikkeleita muun muassa seuraavista sanoista: ane, luonne, kuri, runoilija ja runous, kapina ja vallankumous, sivistys ja valistus, mietelmä, sisu, jalo, mainio, luode ja vuoksi, erä ja erämaa, aisti ja aistin, peili ja kuvastin, lanta ja sonta, toimi.

Tutkimuksista, populaareista esseistä ja kielipakinoista johtaa silta Rapolan kolmanteen kiinnostuksen ja harrastuksen kohteeseen, kaunokirjallisuuteen. Hän on julkaissut useita teoksia, joissa hän kuvaa mennyttä, sekä todella elettyä että myös eletyksi kuviteltua. Tausta on hämäläinen, mutta kokija ja kuvaaja on paitsi sääksmäkeläinen myös laajemmin suomalainen, kulttuuripersoona ja humanisti.

Rapola on tehnyt merkittävää työtä myös kielenhuollon alalla. Hän toimi Suomen Akatemian kielilautakunnan puheenjohtajana liki kaksikymmentä vuotta (1949–1968). Tässä asemassa hän on ollut mukana kehittämässä ja normittamassa suomen kirjakieltä, mutta mikään oikeakielisyysintoilija ja varsinkaan vikoilija hän ei ollut. Rapolan työ kielenohjailussa perustui hänen omaan monipuoliseen ja perusteelliseen kielentuntemukseensa.

Rapolan kirjallinen tuotanto on poikkeuksellisen runsas: noin viisisataa julkaisua. Kuvaavaa on, että vain parikymmentä niistä liittyy varsinaisesti kielenhuoltoon ja osa näistäkin on näkökulmaltaan historioivia, muun muassa Abraham Kollaniuksen puhdaskielisyyspyrkimyksiä 1600-luvulla ja vuoden 1863 kieliasetusta esitteleviä. Muistin kuormituksen helpottamiseksi ja tarpeettoman normituksen karsimiseksi Rapola esitti kirjoituksessaan (1939) predikatiivin sijaa koskevan säännön yksinkertaistamista ja väljentämistä. Kieliopin mukaan vielä tuolloin tuli nimittäin sanoa: ”Pojan käskettiin olla ahkera” mutta ”Isä käski pojan olla ahkeran”. Subjektiin liittyvän predikatiivin piti siis olla objektinsijoissa. Rapola esitti hyväksyttäväksi myös muotoa ”Isä käski pojan olla ahkera”, joka nykyään on jo lähes yksinomainen ja jota pidetään suositettavana.

Varsinaisia normatiivisia, ohjeellisia kielenhuoltoartikkeleita Rapola on kirjoittanut – lähinnä Virittäjä-lehteen – vain muutaman. Merkityserojen kannalta hän on tarkastellut muun muassa sanoja kumpikin ja molemmat sekä sanoja uurna, kuurna ja uurre, merkityksen ja muodon kannalta esimerkiksi sanaa läänijako (ei ”lääninjako”). Jo viisikymmentä vuotta sitten (1939) Rapola huomautti laittaa-verbin murteellisen ’panna, asettaa’ -merkityksen leviämisestä ja totesi, että se pitää kirjakielessä ”leimata ryhdittömyydeksi”. Vieraan esikuvan mukaista pitäytyä-verbiä (”pitäytyminen totuuteen”) Rapola myös kehotti karttamaan ”puhtaalle suomalaiselle kielitunteelle vieraana barbarismina”. Hän suositti mieluummin käytettäväksi muun muassa ilmauksia pitää kiinni jostakin, pysyä jossakin, turvautua tai nojautua tai varautua johonkin, liittyä johonkin, olla luopumatta jostakin, jotka ”ilmaisevat asian aidommin”. Siteeratut luonnehdinnat voivat tuntua varsin arvoväritteisiltä ja epätieteellisiltä, mutta muistettakoon, että ne edustavat yhtä oikeakielisyyskirjoittelun perinnettä: ei-suositettavan ilmauksen vikoja ja suositettavan ilmauksen etuja pyritään perustelemaan yleistajuisesti. Silloin voidaan tarvita kielikuvia ja vähän tunneaineksiakin.

Mitään erityistä intohimoa Rapola ei tuntenut uudissanojen keksimiseen. Muutaman ehdotuksen hän on kuitenkin tehnyt. Hän on esittänyt (1928), että matalaa koroketta, laituria, jonka kohdalle esimerkiksi raitiovaunu pysähtyy, nimitettäisiin sillakkeeksi. Kovin yleiseen käyttöön tämä sana ei ole päässyt, mutta Nykysuomen sanakirjassa se kuitenkin mainitaan (sillake 2). Yleisradio tiedusteli vuonna 1951 suomalaista vastinetta sanalle speaker (”spiikkeri”): Kielilautakunta asetti kokouksessaan ehdolle seuraavat: juontaja (ehdottajana Hannes Teppo), johdattaja (Y. H. Toivonen), puhemies (Matti Sadeniemi) ja puhuttaja (Rapola). Näistähän vakiintui sitten juontaja, mutta myös puhuttajaa käytetään etenkin tietyntyyppisiä henkilöhaastatteluja tekevästä toimittajasta (”puhuttajana Niilo Ihamäki”).

Martti Rapolan kielenhuoltoon liittyvät kannanotot perustuvat laajaan ja syvälliseen kielen tuntemukseen mutta samalla näkemykseen siitä, mikä on kielen ilmaisutalouden sekä sääntelyn ja sääntöjen kannalta tarkoituksenmukaista. Tämä linja sopii noudatettavaksi edelleen.

Julkaisemme tässä Kielikellon numerossa kaksi Martti Rapolan kirjoitusta. ”Monikon genetiivi” (1963) on alun perin esitetty (1962) radion Kielivartio-ohjelmassa. Siinä käsitellään monikon genetiiviä kielenhuollon näkökulmasta: monimuotoisuutta, valintoja, tyylipiirteitä. ”Sivistyksen suomenkielinen nimitys” (1953) on yksi niistä Rapolan esseetyyppisistä kirjoituksista, joissa selvitellään kulttuurisanojemme taustaa ja vaiheita. Se osoittaa kirjoittajansa laajaa kielen kehityksen ja kansanmurteiden tuntemusta sekä taitoa kirjoittaa suurelle yleisölle.