Sanojen takana
Alkusanat 3/2011

Riitta Eronen

Sanojen takana

Saatiin kuin saatiinkin virkakieliasia hallitusohjelmaan! Puolueet olivat siis sanojensa takana, kun ne Kotuksen kyselyssä eduskuntavaalien alla lupasivat kiinnittää huomiota viranomaiskielen laatuun. Kielten asema ja käyttö ovat monipuolisesti esillä hallitusohjelmassa, jonka kielipoliittisia lupauksia tarkastelee puheenvuorossaan Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen johtaja Pirkko Nuolijärvi.

Kielen laadusta on kyse silloinkin, kun keskustellaan sanomisen rajoista. Rajoja on koeteltu varsinkin verkkokirjoittelussa, ja lähes kaikissa tiedotusvälineissä on keskusteltu vihapuheesta. Mitä vihapuhe on? Yhden vastauksen antaa Julkisen sanan neuvosto. Se lisäsi syyskuussa Journalistin ohjeisiin liitteen, jossa todetaan mm., että toimitusten tulee seurata verkkosivujaan ja pyrkiä estämään ihmisarvoa loukkaavien sisältöjen julkaiseminen. Tällaisia ovat esimerkiksi ”väkivaltaan yllyttävät sekä yksilöön tai kansanryhmään kohdistuvat vihaa lietsovat sisällöt” (www.jsn.fi).

Sanat eivät kuitenkaan ole vain sanoja, jotka poistamalla maailma paranisi. Vihapuheen takana on asenteita ja mielikuvia mutta myös pelkoa ja epävarmuutta yhteiskunnan muuttuessa. Itse kullakin voisi olla peiliin katsomisen paikka: miten suhtaudumme ”toisiin”? Ei ole kovin monta vuosikymmentä siitä, kun kuurojen koulun pihalla ei saanut käyttää viittomakieltä, kuten Leena Savolainen kertoo vähemmistökieliä käsittelevässä kirjoituksessaan. Tämän päivän koulussa taas maahanmuuttajataustaisia oppilaita pidetään usein ”haasteena”. Äidinkielenopettaja Katriina Rapatti muistuttaa Näkökulma-palstalla, että kielitietoisuuden pitäisi olla mukana kaikkien aineiden opetuksessa.

Monikielisessä ympäristössä oppii paljon omasta kielestäänkin. Myös lapsen kielen kehityksen seuraaminen saa aikuisen kielitietoiseksi, usein ihailemaan lapsen osuvia ja ilmaisukykyisiä sana- ja muotoluomuksia. Lapsenkielen tutkija Klaus Laalo on selvittänyt, miten suomalainen lapsi oppii käyttämään kielemme runsaita taivutusmuotoja aluksi suppeiden muotosarjojen, ns. miniparadigmojen, avulla. Niiden soveltaminen erityyppisiin sanoihin tuottaa usein yleiskielestä poikkeavia, mutta monessa suhteissa mielekkäitä ja ymmärrettäviä analogiamuotoja. Niiden tarkastelu kertoo myös suomen kielen ominaislaadusta ja kielessä jatkuvasti tapahtuvasta liikkeestä – siis siitäkin, mikä on sanojen takana.

Riitta Eronen