Työpaikallamme vieraili niin sanotun hiljaisen tiedon sanansaattaja. Hänen puheensa yhtenä mieleen jäävänä kohtana oli se, että olkootpa organisaation virallinen strategia ja siihen nykyään olennaisesti liittyvät arvot millaisia hyvänsä, todelliset arvot näkyvät vain käytännössä, arjen jokapäiväisessä työssä. Strategia – voidaan myös käyttää yksinkertaisempia sanoja, kuten toimintaohjelma tai -suunnitelma – on kuitenkin tärkeä teksti, johon eri organisaatioissa (järjestöissä, yrityksissä, poliittisissa elimissä) määräajoin tiivistetään keskeisiin tavoitteisiin johtavat keinot.

Toimintaohjelmia laaditaan nykyisin myös kieliä varten. Ruotsissa pyritään vahvistamaan kielen asemaa Mål i mun (’Sanat suuhun’) -ohjelman pohjalta. Virossa on vastikään julkistettu kieltä koskeva Eesti keele arendamise strateegia, jonka tekijöinä on asiantuntijoita yliopistoista, tutkimuslaitoksista ja ministeriöistä. Lisäksi ainakin Tanskassa on tehty vastaava tanskan kielen asemaan huomiota kiinnittävä toimintaohjelma.

Meillä Suomessakin on keskusteltu tarpeesta laatia uusi, jo olemassa olevaa Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kielipoliittista ohjelmaa ajankohtaisempi ja kenties konkreettisempikin kieltä ja sen asemaa koskeva toimintaohjelma. Suomenruotsia varten sellainen on jo tehty (Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisu Tänk om, 2003 ).

Eri tahoilla on siis kuin yhteisestä sopimuksesta syntynyt samantyyppisiä suunnitelmia. Taustalla on huoli siitä, että pienet kielet jäävät isojen puristukseen. Kielen elinvoiman takeena on kuitenkin se, että sitä käytetään kaikilla elämänalueilla, olipa kyse viihteen tai tieteen kielestä. Yhtenä ohjelmissa mainittuna tavoitteena on, että opiskelu- ja työkielenä (vähintäänkin englannin rinnalla) käytetään maan omaa kieltä tai kieliä, mikä taas edellyttää muun muassa jatkuvaa sanastotyötä ja kääntämiseen sijoittamista. Se voi vaatia aikaa, rahaa ja vaivaa, joten yksimielisyyttä asian tärkeydestä tarvitaan. Onko sitä?

Vaikka välillä tuntuu mahdottomalta, että Suomessa päästäisiin eroon esimerkiksi yritysnimien ja erikoisalojen termien vieraskielisyydestä, on viime aikoina näkynyt merkkejä myös siitä, että aika ja asenteetkin voisivat olla valmiit hyväksymään uudenlaista omaan kieleen panostamista. Joissain yrityksissä on otettu paitsi vieraiden kielten myös suomen kielen hyvä käyttö yhdeksi arvoksi. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kiinnitetään erityistä huomiota käyttöohjeiden ja esitteiden selkeyteen, mikä nähdään paitsi asiakkaan etuna myös osana myönteistä yrityskuvaa.

Samaa asiaa viestii myös seuraava lehdistöpoiminta, joka on peräisin Kielitoimiston arkistosta vuodelta 2003: ”Kielen markkina-arvoa hakeva havaitsee laadukkaan kielen harvinaistuneen siinä määrin, että sujuva ja oikeakielinen viesti on tehokas tapa erottua edukseen tarjouksien massasta.” – – ”Emme tarvitse kielipoliiseja vaan hieman enemmän asennetta, joka antaa hyvälle kielelle arvoa.” Teoksi muuttuneesta asenteesta taas antaa pienen käytännön esimerkin seuraava talousalan lehdestä poimittu tieto: ”Teemasivustomme nimi on tästä päivästä lähtien IT:n sijasta Tietotekniikka. – – Tarkoituksena on ennen kaikkea vaalia suomen kieltä.”

Näiden esimerkkien lisäksi on muualtakin kuulunut yleiseen kielenkäytön parantamiseen tähtääviä ajatuksia: ”Opettajankoulutuksessa on ryhdyttävä painottamaan nykyistä enemmän kirjoituksen ja kielentutkimuksen sisältöjä –”. ”Kieli on juristin työvälineistä tärkeimpiä.”

Kun kielestä muutenkin on viime aikoina keskusteltu paljon julkisuudessa, on erityisen mielenkiintoista nähdä, millaisia käytännön vaikutuksia on vuonna 2004 voimaan tulevalla hallintolain kielipykälällä. Se velvoittaa viranomaiset käyttämään hyvää kieltä. Miten päästään sanoista tekoihin? Asiaa pohtii myös pitkään virkakieltä seurannut oikeuskansleri Paavo Nikula, jonka haastattelu julkaistaan tässä Kielikellon numerossa (ks. Lue myös).