Jokaisella on aktiivisen sanavarastonsa eli itse käyttämiensä sanojen lisäksi passiivinen sanavarasto: ne sanat, jotka hän ymmärtää, vaikkei niitä itse käytä. Osan oudoista sanoista voi ymmärtää yhteyden perusteella; näin myös opimme joka päivä uutta sanastoa muiden kanssa puhuessamme, uutisia katsellessamme, lehtiä lukiessamme.

Ongelmia syntyy, kun pysähtyy jonkin tällaisen yksittäisen sanan kohdalle joutuessaan selittämään sen merkitystä toiselle tai vaikka kääntämään sen. Osa tästä sanastosta on puhekielen rönsyilevää kerrosta, jossa on slangia ja leikillisyyksiä, erikoisalojen sanoja, lastenkieltä ja paljon tilapäisyyksiä. Se sanasto ei ehkä koskaan vakiinnu niin, että se lopulta siirtyisi sanakirjaan. Kielen monimuotoisuuden keskellä elävä ei kuitenkaan hämmenny lukiessaan nykyromaania, jossa puhutaan vaikkapa merkkareista: yhteys tai jokin muisto kertoo, että kyse on karamelleista, merirosvorahoista. Toisessa maassa samaa romaania kääntävän hyvänkin suomen osaajan on tehtävä melkoisesti salapoliisintyötä selvittäessään sanan merkitystä.

Mistä löytää uuden sanan?

Nykysuomen sanakirjaan ei ole lisätty uusia sanoja sen jälkeen, kun sen viimeinen osa jonkin verran uusia sanoja sisältävine täydennysosineen ilmestyi vuonna 1961. Tuon täydennysosan päiväperhosanoja olivat vaikkapa atomiolut (A-oluen lempinimi) ja kuningasavain (yleisavain). Nykymaailma ei tunne luettelon ”kiitolinja-autoihin kuljettajan matkaseuraksi pyrkiviä” autotyttöjä enempää kuin tuolloinen sanastomme tunsi seksibaareja. Avioitumatta lapsen hankkineet AU-äidit ovat kadonneet, ja tilalle on tullut sinkkuja ja yksinhuoltajia.

Varsinaista uudissanakirjaa ei Suomessa ole julkaistu sitten vuoden 1979, jolloin ilmestyi Uudissanasto 80. Sen jälkeen uudissanat on esitelty muiden sanojen joukossa Suomen kielen perussanakirjassa (1990–1994) ja CD-Perussanakirjassa (1997). Jälkimmäisestä on tänä vuonna ilmestymässä uusi versio, jonka lukuisat uudet sanat ovat sitten sitä punnittua ja keskeiseksi arvioitua sanastoa, vaikka sanakirjaankin tietysti aina eksyy jokin päiväperho – sanakirjahan on aina myös aikansa kuvastin.

Leikkimielisempiä, paljonkin päiväperhoja sisältäviä uudissanalistoja on 80- ja 90-luvuilla julkaistu Otavan kustantaman Mitä Missä Milloin -sarjan vuosikirjoissa, joihin niitä on koonnut Aarre Huhtala. Listojen lukeminen on hauskaa: vain sana lyhykäisine selitteineen ja kuitenkin menneiden vuosikymmenten henki, niiden tuoksut ja tunnelmat, tuntuvat heräävän.

Sanat kertovat historiasta

Osa sanoista elää hyvinkin näkyvinä, mutta katoaa, kun niitä tarkoittavat asiat ja käsitteet katoavat. Erityisen herkkiä tämän sanaperhoslajin edustajia ovat monet muotiin tai päivänpolitiikkaan liittyvät sanat. Tiettyyn aikaan kiinnittyessään aikanaan arkisetkin, jopa kurjia asioita kuvaavat sanat voivat herättää nostalgisia muistoja. Tällaisia ovat esimerkiksi sota-ajan paperikengät ja monenlaiset korvikkeet. Nostalgia voi kullata jo yllättävän läheistenkin aikojen sanat, niin että aikanaan ankea, usein vuotava maitopakkaus, maitopussi palauttaa sanana vastaan tullessaan mieleen 70-luvun ja saunakamareiden muovimatot, jotka oli tehty maitopusseista leikatuista kuteista; samalla voi muistaa ne kesät.

Mikä sitten on kaikkein katoavinta? Ainakin poliittinen sanailu: kuka muistaa pääministeri Holkerin luomaa ’määräasiasta kiinnostuneiden’ erityiskiinnokasryhmää (1990) tai suorastaan tähtitieteelliseltä kuulostavaa Väyrysen viikatetta (jolla 1987 viitattiin keskustapuolueen suunnitelmaan rajoittaa maatalouden suurtuotantoa). Tietyn tilanteen synnyttämä sana saattaa kyllä jäädä eloonkin: presidentti Mauno Koiviston nimeen 1990 liitetty mediatapahtuma onnistuu kuvaamaan yhä uusia tiedotusvälineiden kiinnostuksen kohteeksi joutuvia ilmiöitä.

Joskus politiikan kielikuvat jäävät elämään historiallisina, enemmän tai vähemmän virallisina ajanjaksojen ja suuntausten nimityksinä, kuten vaikkapa Suomen asemaa itänaapurin varjossa kylmän sodan aikana kuvanneet suojasää (olojen lientyminen) ja yöpakkaset (olojen kiristyminen 1958). Tällaiset sanat voivat myös lainautua, kuten sosialismin hajoamista Neuvostoliitossa edeltävät ’avoimuutta’ tarkoittava glasnost ja koko silloiseen uudistuspolitiikkaan viittaava perestroika. Ne muuten ovat harvoja uusia venäjästä muihin kieliin lainautuneita sanoja. Tämäntyyppiset sanat päätyvät usein sanakirjoihinkin.

Jotkin sanat saavat uuden elämän uudessa yhteydessä: Tuskin moni nuorimmista television katsojista yhdistää satiirisen viihdeohjelman nimeä Iltalypsy siihen poliittiseen merkitykseen, joka vanhemmille on Suomen takavuosien politiikasta tuttu: ’lisäetujen vaatiminen jo kertaalleen saatujen etujen jälkeen’.

Elefanttitossut ja elefanttikahvi

Päiväperhoiksi voivat jäädä myös tietoisesti lainasanojen vastineeksi luodut sanat, joille joskus naureskellaan, mainittakoon näistä esimerkkinä vaikkapa singlen tilalle 70-luvulla tarjottu yksile. Valtaosa sanoista syntyy kuitenkin spontaanisti, ja aika näyttää, mikä on pysyvää. Esimerkiksi vuonna 1985 esitellyt hirvipillit (joiden autoon asennettuina piti karkottaa hirvet) eivät saaneet markkinoita. Saa nähdä, miten käy 90-luvun lopun kaupunkeihin pyrkivien citykarhujen innoittamille karhukulkusille, joiden kilinän pitäisi saada karhut kaikkoamaan metsässä samoilijan tieltä. Unohtunut on iloisen 80-luvun käsite uuspaheellinen hoito, jonka Aarre Huhtala 1988 selitti seuraavasti: ”tupakoinnin, iltaryypyt ym. pikku ilot sallivasta pitkäaikaispotilaiden hoidosta”. Sanoissa ja niiden selitteissä näyttävät heijastuvan myös aikakauden asenteet. Sanottaisiinko tupakointia enää tupakkalain jälkeen ”pikku iloksi”?

Samalla vuosikymmenelläkin voi olla monet kasvot. Jupit ja kulutusjuhlat ovat 80-luvun lopun sanoja, mutta samoilta ajoilta on myös kierrätys. Tuolloin oli myös rauhanjunia ja rauhanmarsseja, joissa muodostettiin käsi kädessä kulkevien ihmisten rauhanketjuja. Niiden avulla haluttiin vastustaa sotia.

Syksyllä 1999 eräässä tietokilpailussa piti selvittää sanan elefanttitossut merkitys. Nuo vuosikymmenten takaiset naisten ja tyttöjen muodikkaat päällyskengät muistettiin vielä; jollakulla oli itsellään ollut sellaiset, toinen oli oppinut sanan Anni Polvan Tiina-kirjoista.

Ehkä joskus tulevaisuudessa voidaan tietokilpailussa kisailla kysymällä, mitä tarkoittavat vuosituhannenvaihteen sanat juppinalle (yksi matkapuhelimen monista lempinimistä) höpötyslanka (johdolla toisiinsa liitettyjen matkapuhelimen ja nappikuulokkeen yhdistelmä) tai vaikkapa elefanttikahvi. Viimeksi mainitulla tarkoitetaan ns. reilun (maailman)kaupan kahvia, jonka tuotannossa ei ole riistetty kehitysmaita.