Samaa sukua, eri maata: flaami vai hollanti
Kysyttyä 3/2000

Saara Welin

Samaa sukua, eri maata: flaami vai hollanti

Harri Mantila kirjoittaa tässä Kielikellossa meänkielestä (ks. Lue myös). Meänkielen ja suomen kielen suhde tuo mieleen Belgian ja Hollannin yhteisen kielen nimiongelman. Sielläkin valtakunnan raja erottaa saman kielen puhujat. Myös siellä on historialla ja kielipolitiikalla osuutensa yhteisen kielen nimeen.

Suomessa on vanhastaan totuttu kutsumaan Belgian Flanderin asukkaiden eli flaamien kieltä flaamiksi (flaamilaisittan vlaams). Sen olemme tietysti omaksuneet muista Euroopan kielistä, joissa tuosta kielestä on viime vuosisatojen aikana käytetty samaa juurta olevaa sanaa: ruotsin flamländska, englannin Flemish, saksan flämisch, venäjän flamandskij, ranskan flamand.

Belgian pohjoisrajan takaisen Hollannin eli Alankomaiden virallisen kielen nimi on sikäläisittäin Nederlands, suomeksi hollannin kieli, hollanti. Kielitieteelliseltä kannalta kyse on kuitenkin samasta kielestä valtakunnan rajan molemmin puolin, aivan samoin kuin on laita Tornionjoen itä- ja länsirannan väestön kielen.

Vertaukset aina ontuvat. Ruotsin meänkielen ja Belgian flaamilaisväestön kielen nimittämisessä kieleksi tai murteeksi on se ero, että meänkieli, kielitieteen kannalta siis yksi suomen kielen murre, on nyt virallinen kieli Ruotsissa, mutta Belgiassa Flanderin asukkaiden viralliseksi ja kirjakieleksi on vahvistettu hollannin kirjakieli, ja Belgiassakin sen, siis kirjakielen, virallinen nimi on Nederlands. Aiempina vuosisatoina Belgian flaaminkielinen kirjallisuus oli kyllä itsenäistä ja riippumatonta hollannin kirjakielestä, kuten meänkieli nykyisin suomesta.

Kielen nimi flaami ja sen erikieliset vastineet ovat nykytilanteessa jääneet tarkoittamaan flaamilaisten puhekieltä ja Flanderin alueen murretta, jota kielitieteellisessä mielessä pidetään yhtenä etelähollannin murteena. Sekin poikkeaa vain vähän Hollannin puolella puhuttavasta. Ehkä nimitys flaamin kieli jää vähin erin kokonaankin historiaan, kun hollannin kieleksi kutsutaan sekä Alankomaissa että Belgiassa käytettävää yhteistä germaanista kirjakieltä.

Euroopan eri kielten pitkät traditiot ovat sitkeähenkisiä, eivätkä asiaperusteet sen paremmin kuin kielipoliittiset pyrkimykset ja päätöksetkään pysty niitä tuota pikaa syrjäyttämään. Sopii kuitenkin toivoa, ettei ainakaan Alankomaiden väestön eli hollantilaisten kieltä kutsuta meillä flaamiksi. Siihen ei ole asiallisia perusteita ollutkaan. Ymmärrettäväksi tämän sekaannuksen tekee se, että useinkin kielten ja etnisten yhteisöjen nimitykset kietoutuvat monimutkaiseksi vyyhdeksi, jossa sanojen tarkoitteita on vaikea pitää täsmällisesti erillään toisistaan. Kansallisuusliikkeet ja kielipoliittiset pyrkimykset ovat nekin jättäneet jälkensä sekä kielten että kansojen nimityksiin ja vaikuttavat niihin edelleen.

Saara Welin