Sällistä salonkiin, peijoonista pehtoriin
Artikkeli 1/1968

Lauri Hakulinen

Sällistä salonkiin, peijoonista pehtoriin

Eivät vain omaperäisten sanojemme vaiheet luo näkymiä etäisiin aikoihin, myös lainasanat ovat monesti mielenkiintoisia viestintuojia.

Jokainen tunnemme sanan sali, vaikka senniminen avara ja arvokas huone ei valitettavasti mahdu kovinkaan monen nykymeikäläisen asumaneliöihin: onhan sentään yleisiä odotus-, luku-, luento-, istuntosaleja. Murteissa tämä ruotsalaisperäinen sanamme tarkoittaa paikoin mm. verkkohuonetta, siis ranta-aitan tapaista pyydystenkuivauskatosta. Muinaisgermaaneilla vastaava sana (jonka jatkajia ovat nykyruotsin sal ja saksan Saal) onkin merkinnyt isoa yksihuoneista taloa. Tunnetun ruotsalaisen kaupungin Upsalan nimi, joka muinaisruotsissa kuului monikkoasuisena Upsalir, tarkoitti alkuaan ’ylätaloja’.

Germaaneilta tämä sal lainautui (paitsi ranskaan: salle) italian kieleen asussa sala, ja siellä siitä ns. suurennuspäätteellä kehittyi johdos salone ’iso sali’. Tämä jälkimmäinen siirtyi vuorostaan lainana ranskaan muodossa salon, josta meille saksan ja ruotsin kautta aikanaan saatiin paljon vanhemman salin rinnalle eräänlaista vielä hienompaa salia merkitsevä salonki.

Mutta saksassa tuosta vanhasta ison huoneen nimityksestä Saal johdettiin jo keskiaikana se substantiivi, joka nykyisin kuuluu Geselle. Se tarkoitti alkuaan huonetoveruksia, varsinkin oppipoikia, jotka mestarin talossa asuivat samassa huoneessa, sitten yleensä ’toveria’. Tästä meille suomeen kulkeutui ruotsin välittämänä ammattikuntalaitoksen mukana kisälli. Sen lyhentymä sälli sai vähitellen melko huonon ’toverin’ (Nykysuomen sanakirjan mukaan ’hepun, kaverin’) vivahduksen, kun varsinkin vierailla paikkakunnilla kiertelevät raisut oppipojat usein havaittiin pahankurisiksi. Sälli ei siis nykyisin suinkaan ole niin sanoaksemme salonkikelpoinen, vaikka hänen nimityksensä on salongille sukua.

Kisällistä voimme pistäytyä vilkaisemaan hänen mestariaan räätäliä. Tämä tärkeän ammattilaisen nimitys esiintyy murteissa ja esim. Aleksis Kivellä myös asussa kraatari. Kummankin olemme saaneet ruotsin kautta keskiajan alasaksasta, jossa schrader merkitsi alkuaan ’leikkaajaa’ (verbistä schraden ’leikata’) ja sitten nimenomaan ’räätäliä’, koska puvunteon olennaisin taito perustuu kankaan oikeaan leikkaamiseen. Samalla tapaa ovat eräät muutkin kielet muodostaneet ’räätälin’ nimityksensä jostakin ’leikkaamista’ merkitsevästä verbistä, esim. nykysaksa (Schneider), ranska (tailleur, josta englantiin tuli tailor) ja unkari (szabó, vertaa szab ’leikata’). Mutta meille itsellemmekin näkyy aikanaan samalla tapaa syntyneen vaatteenompelijaa tarkoittava nimitys, joka tosin on jäänyt vain eräiden itämurteiden omaisuudeksi. Tunnettu kielentutkija ja kansanrunouden kerääjä Volmari Porkka kirjoitti 1880-luvun alussa muistiin Inkerin Hevaan pitäjästä komean muinaisrunon, jossa eräässä kohden mainitaan, kuinka tyttärelleen hääviittaa teettämään lähtenyt isä

”astui arssina käessä,
torkui torvi [= vaatepakka] kainalossa, etsi viitan viilijäistä

ja kuinka sitten

”virolain viitan viili
hareillen hartioilen,
oikeilen olkoipäilen”.

Tuo viili(j)äinen on siis johdos teonsanasta viillä, joka kuten tunnettua merkitsee mm. teräaseella leikkaamista. Samoin kuin saksan Schneider, ranskan Tailleur ja unkarin Szabó myös meillä Viiliäinen on käytännössä myös sukunimenä, mikä seikka viitannee siihen, että tuo muinaisrunon viiliäinen ei ole pelkkä tilapäinen ’sovanompelijan’ ilmaisin (käyttääksemme tätä itäkarjalaismurteiden tuntemaa ’räätälin’ nimitystä).

Samanlainen germaanisperäinen mutta erikoisleiman italiassa saanut sana kuin edellä mainittu salonki on sen sanan ruotsalainen vastine, joka suomeen on saapunut muodossa peijooni. Nykysuomen sanakirja selittää, että peijooni on ’veitikka, veijari, lurjus, ryökäle, vintiö’. Sen lähin esikuva ruotsin spion merkitsee ’vakoojaa’, ja tämä on saksan välittämänä saatu espanjan substantiivista spione, joka puolestaan on aikanaan lainattu germaaneilta ja kuuluu sitä mukaa samaan pesyeeseen kuin ruotsin alasaksalaisperäinen speja ’tähyillä, vakoilla’ (= saksan spähen) ja edelleen ruotsin oma perinnäisverbi spå ’ennustaa’, alkuaan ’nähdä’. Tästä ruotsin sanasta me taas olemme saaneet povata-verbimme.

Mutta tämän samaisen vaellushaluisen sanaperheen jäseniä on, kumma kyllä, myös suomen peili, jonka ruotsalainen vastine spegel lainautui 1300-luvulla alasaksalaismurteiden kautta keskiajan latinan välittämänä klassisen latinan samaa merkinneestä nimityksestä speculum. Tuo latinalainen kuvastimen nimi puolestaan oli johdos verbistä specere ’katsoa’, joten ”peili” on alkuaan – ymmärrettävää kyllä – tarkoittanut katsomisvälinettä, kapinetta jolla voi katsoa itseään. Latinan verbin in-alkuliitteisestä johdoksesta inspicere saatu tekijännimi inspector merkitsi muinaisessa Rooman valtakunnassa katsastajaa, esim. sellaista virkamiestä, joka kiersi maaseudulla arvioimassa viljelmiä verojen määräämistä varten. Tästä merkityksestä suomeen asti saatu inspehtori lyheni sitten asuun pehtori, joka vielä näihin päiviin asti on tarkoittanut tietynlaista maatilan työnjohtajaa.

Latinan ”specere”-verbin sukulainen kreikassa oli skeptomai ’katsella’ (siinä oli tapahtunut sanan alussa ns. konsonantin takaheitto eli metateesi: alkuperäinen ”spekto-” oli muuttunut asuun ”skepto-”), ja siitäkin oli johdettu ’tähystäjän, vakoojan’ nimitys skopós. Tämä johdos on nykyajankin kulttuurikielille hyvin tuttu sellaisista tekniikan välineiden nimityksistä kuin mikroskooppi, oikeastaan ’pienten osasien tähystin’, ja teleskooppi, oikeastaan ’kauaskatsoja’. Samaisen ”skeptomai”-verbin johdoksia kreikassa olivat edelleen skeptikós ’katselevainen, tarkasteleva’ ja sitten myös ’epäileväinen, ei-herkkäuskoinen’, josta meille asti on periytynyt termi skepti(lli)nen; vastaava substantiivi kuului skepsis ’katsastelu, tutkiminen’ ja myös ’epäily’.

Kreikasta ajallisesti ja paikallisesti kaukaisen suomen kielen vähäpätöisellä peijoonilla on siis kautta maiden ja mantereiden sukua enemmän kuin outo luulisi.
Lauri Hakulinen