Sairauksien nimet suomeksi
Artikkeli 2/1987

Esko Koivusalo

Sairauksien nimet suomeksi

Tämän vuoden lääkäripäivillä pohdittiin 8. tammikuuta yhden aamupäivän verran kysymystä, tulisiko diagnoosit eli taudinmääritykset kirjoittaa hoitoasiakirjoihin latinaksi, englanniksi vai suomeksi. Nykyisin varsinainen taudin nimi kirjoitetaan lääkärintodistukseen ja sairaalasta annettavaan ns. poistoilmoitukseen yleensä latinaksi. Ruotsissa on ruotsin kieli saamassa tässä tehtävässä etusijan. Tässä Kielikellon numerossa julkaistaan Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin puheenjohtajan dosentti Veli-Matti Huittisen alustus aiheesta.

Diagnoosi on käytännössä oireen, oireyhtymän tai sairauden nimi. Sairaus on useimmiten yksilölle kielteinen ja pelottavakin asia. Pelkoa hälventää jo se, että tiedetään pahan nimi. Tätä tähdensi puheenvuorossaan erityisesti psykiatri, dosentti Matti O. Huttunen.

Taudin nimi on tärkeä ennen kaikkea potilaalle. Käytännössä lääkäri kertonee hänelle taudin lajin niin tutuin sanoin kuin osaa. Keskustelussa potilas voi vielä pyytää lisäselvitystä, jos nimi on hänelle outo. Lisäapua hän ei sen sijaan yleensä saa siitä asiakirjasta – todistuksesta tai lähetteestä – joka hänelle annetaan. Siihen taudin nimi kirjoitetaan latinaksi, tavallisesti vielä vahvasti lyhentäen. Tällainen lyhentäen kirjoitettu latina on huono lähtökohta lisätiedon etsinnälle. Potilaan on vaikea saada kytketyksi latinaista taudinnimeä siihen tietoon, joka on hänen ulottuvillaan.

Mutta diagnoosia tarvitaan muuhunkin, kuten lääkintöhallituksen osastopäällikkö Mikko Vienonen seminaarialustuksessaan totesi. Taudinmääritystä tarvitsee myös tiede ja tutkimus, sitä tarvitsee hallinto ja sitä tarvitsevat erilaisia sosiaalisia etuja myöntävät organisaatiot kuten vakuutus- ja eläkelaitokset, sosiaalitoimistot, kouluruokalat, liikennelaitos ja muut vastaavat. Taudin tai tilan määrityksen perusteella jaetaan huomattavia sosiaalisia etuja. Tältä kannalta diagnoosi on taaskin hyvin tärkeä yksilölle, sille joka tarvitsee tukea vajavaisen terveytensä takia.

Lääkintöhallitus on itse asiassa antanut selkeän ohjeen siitä, miten lääkärintodistus ja lääkärinlausunto on kirjoitettava. Vuonna 1980 lähetetyssä ohjekirjeessä sanotaan, että todistus on kirjoitettava ”tutkittavan äidinkielestä riippuen suomen tai ruotsin kielellä vieraskielisiä sanoja välttäen”. Ja edelleen: ”Mikäli vieraskielisiä sanoja käytetään, tulisi sulkeisiin merkitä suomen- tai ruotsinkielinen vastine tai selostus”. Käytännössä tällainen selostus puuttuu useimmiten ainakin niistä papereista, joita potilas saa käteensä.

On syytä kysyä, mitä etua saavutetaan käyttämällä taudinmäärityksissä latinaa. Dosentti Toivo Hirvonen esitteli mainitsemassani tilaisuudessa latinaa puoltavia näkökohtia. Sellaisena hän mainitsi täsmällisyyden. Lääkärien erikoiskieleen kuuluvat latinalaiset nimitykset ovat epäilemättä täsmällisiä lääkäreille, mutta tämä ei johdu latinasta vaan siitä, että nimitysten taustalla olevat käsitteet on tarkoin määritelty. Vieras kieli on tällöin sikäli edullinen, että outo sana ei herätä sivumielteitä. Oman kielen sana sen sijaan herättää yhteyksiä kielen muuhun sanastoon, mikä saattaa ohjata tulkintaa väärään suuntaan. Hyvä esimerkki vääriä mielleyhtymiä aiheuttaneista ilmauksista on sydänveritulppa. Siitä on maallikolle syntynyt perin omituisia mielikuvia. Toisaalta oman kielen sana voi ohjata ajatukset myös oikeaan suuntaan. Ratkaisevaa on, millainen sana nimitykseksi valitaan.

Jos taudinmääritykset ruvetaan kirjoittamaan yleisesti suomeksi, on sovittava eräistä tärkeistä periaatteista.

Ensinnäkin on päätettävä, miten pitkälle suomalaistamisessa mennään. Sydäninfarkti on kirjoitusasultaan suomea, mutta ei paljon sen helppotulkintaisempi kuin latinainen infarctus cordis. Täysin suomennettu vastine voisi olla sydänlihasvaurio. Entä olisiko riittävää suomea multippeliskleroosi, vai pitäisikö käyttää pesäkekovettumatauti-sanaa? Näistä valinnoista olisi tehtävä selkeä ohjeellinen päätös.

Toiseksi on muistettava, että diagnooseja tarvitaan moneen tarkoitukseen. Joitakin tarkoitusperiä palvelisi ehkä paremmin monisanainen selostus kuin pelkkä taudin tai tilan nimi. Jos päädytään selittäviin kuvauksiin, täytyisi säilyttää yhtenäinen muoto, jotta selostukset olisivat vertailukelpoisia.

Mielestäni ei ole vakuuttavasti osoitettu, mitä epäkohtia aiheutuisi jos taudinmääritykset ruvettaisiin kirjoittamaan suomeksi. Eri taudeille, oireille ja oireyhtymille olisi tietysti ensin sovittava nimitykset, joita kaikki käyttävät. Tämä voitaisiin tehdä julkaisemalla kansainvälisestä tautiluokituksesta versio, jossa viimeiseen alaryhmään asti olisi kaikille luokituksille annettu suomenkielinen nimitys. Ajan mittaan tämä helpottaisi suuresti lääkärin ja potilaan välistä viestintää. Potilas löytäisi tautinsa nimen perusteella lisätietoa yleistajuisesta kirjallisuudesta. Myös tiedon jakaminen tehostuisi, kun suomenkieliset nimitykset vakiintuisivat ja latinaiset kilpailijat häipyisivät asiakirjoista. Aineellisia etuja jakavissa organisaatioissa päästäisiin helpommalla, kun ei tarvitsisi tulkita latinaa.

Oma ongelmansa on se, että uusille sairauksille annetaan nykyisin usein pelkästään englanninkielinen nimitys. Paljon esillä ollut lyhenne aids  perustuu englanninkielisiin sanoihin. Vakiintuneista englannin yleiskielen sanoista muodostetut nimitykset voidaan yleensä kääntää luontevasti suomeksi jos halutaan. Aidsin rinnalle noussut puolisuomalainen ilmaus immuunikato on hyvä esimerkki onnistuneesta vastineesta. Suomen lyhyt sana kato ohjaa ajatukset oikeaan suuntaan synnyttämättä haitallisia mielleyhtymiä. Lyhenne aids ei kytkeydy kielitajussa mihinkään. Käsitys sen sisällöstä syntyy pelkästään niiden kirjoitusten ja valokuvien perusteella, joita tästä pelottavasta taudista on joukkoviestinnässä esitetty. Uskon, että terveyskasvattajat ovat ottaneet tyytyväisinä vastaan sen avun, jonka sana immuunikato antaa.

Erikseen on harkittava, miten tarkkaa tietoa potilas kussakin tapauksessa tilastaan kaipaa: riittääkö hänelle luonnehdinta sydämen rytmihäiriö vai onko kerrottava, että kyseessä on nimenomaan ”kammioperäinen kohtauksittainen tiheälyöntisyys”. Taaskin on muistettava, että tätä diagnoosia tarvitaan mahdollisesti myös hallinnossa, tutkimuksessa tai sosiaalisia etuja jakavissa järjestelmissä. Näihin tarkoituksiin vaaditaan yleensä mahdollisimman yksityiskohtaista tietoa. Byrokratia potilaiden hoidossa lisääntyy, jos eri tahoille joudutaan kirjoittamaan samasta tapauksesta useita tarkkuusasteeltaan erilaisia diagnooseja ja kuvauksia. Olisi löydettävä yhtenäinen selkeä menettely, joka vähentäisi paperisotaa.

Siirtymävaiheessa saattaa syntyä ongelmia siitä, etteivät suomenkieliset ilmaukset ole vakiintuneita. Mutta eiväthän ne koskaan vakiinnu, jos ei niitä tietoisesti ruveta vakiinnuttamaan. Pantakoon siis täytäntöön lääkintöhallituksen ohje: suomen tai ruotsin kielellä, vieraskielisiä sanoja välttäen. Sehän on kuin Suomen perustuslaista.
Esko Koivusalo