Virkakielikomitea määritteli mietinnössään (komiteanmietintö 1981:26) yleiskielen seuraavasti: 1) yleiskieli on kirjakielen normien mukaista kieltä, jossa 2) käytetään vain yleisesti tunnetuksi tiedettyä sanastoa ja joka kirjoitettuna 3) on virkerakenteeltaan yksinkertaista.

Säädöskielelle täytyy kuitenkin sen erikoisluonteen takia asettaa eräitä erikoisvaatimuksia, jotka eivät kuulu yleiskielen tuntomerkkeihin. Nämä vaatimukset ovat periaatteessa samat kuin Esko Koivusalo ja Liisa Huovinen-Nyberg ovat opaskirjasessaan ”Selkeä virkakieli” (4. painos 1982) asettaneet virkakielelle yleensä. Niiden mukaan säädöskielen on oltava 1) virallissävyistä ja persoonatonta sekä 2) ehdottoman yksitulkintaista ja täsmällistä.

Tiivistäen voi sanoa, että säädöskieleltä vaaditaan kirjakielen normien noudattamista, sanaston tuttuutta, virkerakenteen yksinkertaisuutta, asiallisuutta sekä yksitulkintaisuutta. Nämä viisi vaatimusta ovat pohjana seuraavassa tarkastelussa, jossa käsittelen säädöskielen käytännön ongelmia.

Kirjakielen normien noudattaminen

Varsinaisia kielivirheitä säädöksissä on verraten vähän. Tosin varsinkin silloin, kun sorrutaan liian mutkikkaisiin virkerakenteisiin, syntyy helposti myös kielivirheitä. Niin sanottua huonokielisyyttä toki säädöskielessäkin esiintyy.

Käytännössä on säädöskielessä sangen yleistä sijoittaa relatiivilause genetiiviattribuutin ja pääsanan väliin, mikä ei ole hyvän kielenkäytön mukaista. Esimerkkeinä tästä ovat seuraavat lakikirjaa selatessa löytyneet tekstit:

”Verovelvollisella on oikeus vähentää:
– – – –
4) omasta tai puolisonsa tai lastensa tahi sellaisen kasvattilapsen, jota verovelvollinen on verovuonna elättänyt, henki- tai muusta henkilövakuutuksesta suorittamansa maksut, lukuunottamatta – –”

”Se aika, jonka Suomen kansalainen on ollut Suomen valtion, suomalaisen yhdyskunnan tahi sellaisen laitoksen, yrityksen tai yhdistyksen, jolla on kotipaikka Suomessa, vakinaisessa palveluksessa ulkomailla – –, luetaan – –”

Jälkimmäinen katkelma on esimerkki myös hylättävästä tavasta sijoittaa relatiivilause toisen relatiivilauseen sisään. Epäluontevaa kieltä syntyy myös käytettäessä peräkkäisiä, toisilleen alisteisia relatiivilauseita, mikä on säädöskielessä yleistä. Relatiivilauseissa on säädöksissä aika ajoin pyritty käyttämään virheellisesti mikä-sanaa joka-sanan asemesta (esimerkiksi: ”se määrä, mikä – –”). Kirjakielen mukaista on kirjoittaa ”se, mitä” mutta ”se määrä, joka”.

Tässä yhteydessä voitaneen sivuuttaa vain maininnalla ne säädöskielen huonokielisyydet, jotka on omaksuttu nykykieltä yleensä ja virkakieltä erityisesti vaivaavista muodinmukaisuuksista: säädöskielessäkin pitää välttää esimerkiksi ”toimenpiteiden toteuttamisen suorittamista” jonkin viranomaisen ”toimesta” tiettyjen kysymysten ”osalta” erinäisistä syistä ”johtuen”.

Hyvin yleinen näyttää olevan sellainen käsitys, että säädöskielessä pitäisi käyttää mahdollisimman monia mikäli-sanoja. Useimmissa tapauksissa kuitenkin mikäli on korvattavissa yleiskielisemmällä jos-sanalla.

Tiedotusvälineissä näyttää olevan sitkeässä se käsitys, että lait ja muut säädökset ”astuisivat” voimaan. Tätä ruotsinvoittoista ilmausta ei säädöksissä käytetä. Esimerkiksi tämän vuoden alussa voimaan tulleissa laeissa lukee: ”Tämä laki tulee voimaan 1 päivänä tammikuuta 1984.” Jostakin syystä kuitenkin uutisissa lähes säännönmukaisesti kerrottiin tällaisen lain ”astuneen voimaan” vuoden alussa.

Hyvin harvoissa tapauksissa säädöskielessä poiketaan tietoisesti kirjakielen normeista. Tärkein poikkeus on päiväyksien kirjoittaminen, josta on esimerkki edellisessä kappaleessa. Päivän järjestysnumeron perässä ei säädöskielessä käytetä pistettä. Pistettä ei myöskään käytetä pykälien järjestysnumeroiden perässä (esim. ”11 §”). Säädöksissä kirjoitetaan valtion virastojen ja laitosten nimet yleensä aina pienellä alkukirjaimella. Näin ollen säädöskielessä poiketaan suomen kielen lautakunnan suosituksesta, jonka mukaan esimerkiksi tasavallan presidentti kyllä kirjoitetaan pienellä mutta Kotimaisten kielten tutkimuskeskus suurella alkukirjaimella.

Sanaston tuttuus

Kun suomalaista lakikieltä aikanaan luotiin, kiinnitettiin erityistä huomiota suomenkielisten vastineiden aikaansaamiseen oikeustieteen käsitteille. Roomalaisesta oikeudesta peräisin olevat latinankieliset oppisanat eivät koskaan ole päässeet pesiytymään suomalaiseen lakitekstiin. On kuitenkin käynyt niin, että monet suomenkieliset oikeudelliset termit ovat jääneet tai muuttuneet yleiskielelle vieraiksi. Tällaisia sanoja ovat esimerkiksi lainhuuto, takaisinsaanti, ulosmittaus ja ulosotto, joiden merkitystä ei myöskään voi johtaa niiden osista. Niiden tilalle ei kuitenkaan aivan pian ole odotettavissa uudisilmauksia.

Sen sijaan rikosoikeuden oppisana tuottamus on korvautumassa yleiskielisemmillä ilmauksilla. Esimerkiksi uudessa tieliikennelaissa (267/81) ei enää puhuta lain säännösten rikkomisesta ”tahallaan tai tuottamuksesta”, vaan liikenteen vaarantamisesta tuomitaan 98 §:n mukaan se, joka rikkoo lakia ”tahallaan taikka huolimattomuudesta tai varomattomuudesta”, ja törkeästä liikenteen vaarantamisesta 99 §:n mukaan se, joka rikkoo lakia ”tahallaan tai piittaamattomuudesta”.

Yleiskielessä kehittyy säädöksissä käytettyjen virallisten ilmausten tilalle ”puolivirallisia” ilmauksia, jotka saattavat aikanaan saada myös virallisen hyväksymisen. Esimerkiksi asetuksessa ajoneuvojen katsastuksesta ja rekisteröinnistä (234/82) käytetään rekisterikilvistä nimitystä ”rekisterikilvet”; aikaisemmin niiden virallinen nimitys oli ”tunnusmerkit”. Vuodesta 1977 on ollut käytössä rikosnimike ”rattijuopumus”; kansankielinen nimitys ”rattijuoppous” ei sellaisenaan kelvannut viralliseen käyttöön, koska ”juoppous” viittaa tavaksi tulleeseen toimintaan, jollaisesta rattijuopumuksessa ei tarvitse olla kysymys.

Säädösten kirjoittajien varsinaisia helmasyntejä sanaston alalla näyttävät olevan toisaalta uudismuodosteiden kritiikitön käyttöönottaminen ja toisaalta yleiskielen ilmausten omiminen erityistermeiksi. Esimerkiksi ajankohtainen ilmaus ”nuorten yhteiskuntatakuu”, joka on jo löytänyt tiensä säädöksiinkin, ei kerro asiaan vihkiytymättömille, takaako yhteiskunta nuorille työpaikan, asunnon vai aviopuolison vai meneekö yhteiskunta ehkä takuuseen nuorten yhteiskuntakelpoisuudesta yleensä. Eräässä asetuksessa (746/83) tarkoitetaan ”uudella aluksella” muun muassa alusta, jonka rakennussopimus on tehty vuoden 1975 joulukuun 31 päivän jälkeen, ja ”olemassa olevalla aluksella” alusta, joka ei ole uusi alus. Yleiskielen mukaisessa merkityksessä eivät ilmaukset ”uusi” ja ”olemassa oleva” ole toisiaan poissulkevia eikä ”uutuuden” raja asettune vuoden 1975 ja 1976 vaihteeseen.

”Lainlaatijan oppaassa” annettiin jo vuonna 1970 ohje, jonka mukaan ”harvinaiset vierasperäiset sanat on paras säästää viraston käyttöön”. Tällaiset niin sanotut sivistyssanat ovatkin säädöskielessä verraten harvinaisia. Myöskään 1970-luvun suosikkisanaa ”koordinoida” ei ole kelpuutettu säädöskieleen. Vierasperäisyys ei tietenkään sinänsä tee sanaa kelvottomaksi säädöskieleen. Esimerkiksi ilmaus ”prosentti” on hyvää yleiskieltä ja ilmaisee kysymyksessä olevan asian nykyihmiselle paljon paremmin kuin aikoinaan käytetty ilmaus ”sadalta”.

Virkerakenteen yksinkertaisuus

Virkerakenteiden mutkikkuus lienee pääsyy siihen, että säädöskieltä pidetään vaikeaymmärteisenä. Mutkikkuuden syy on ymmärrettävissä, vaikkei sitä tarvitsekaan hyväksyä. Säännökset kirjoitetaan luonteeltaan yleisiksi, ja niiden on sovelluttava mitä erilaisimpiin tilanteisiin. Siitä syystä ei riitä, että säännöksessä ilmaistaan pääsääntö. Siinä on ilmaistava myös poikkeukset pääsäännöstä ja edellytykset niiden soveltamiselle.

Käytännössä säännöksen työstäminen aletaan usein pääsäännöstä, ja lisäehdot ja poikkeukset ilmaistaan lauseenvastikkeilla tai sivulauseilla. Kun säännös on saatu muokattua sellaiseksi, että se asiallisesti tyydyttää laatijoitaan, se on usein muotoutunut kielellisesti hyvin monimutkaiseksi. Säädösvalmistelussa tarvittaisiinkin tässä vaiheessa vielä yksi työvaihe, jossa säännöksen kieliasu selkiinnytetään. Komiteassa tai työryhmässä tällainen viimeistely jää usein suorittamatta, koska siihen ryhtyminen saattaisi purkaa vaivoin aikaansaadut kompromissit.

Säädöstekstien viimeistelyyn tulisikin kiinnittää nykyistä suurempaa huomiota. Valmistelussa ei pidä kunnioittaa sellaisia komiteoissa tehtyjä kompromisseja, jotka perustuvat säädösten epäselvyyteen ja mutkikkuuteen.

Monimutkaisia virkerakenteita on käytännössä helpointa selkeyttää, jos ensin etsitään virkkeen päälause ja sitten selvitetään, missä suhteessa sivulauseet ovat päälauseeseen ja toisiinsa. Esimerkkinä voidaan käyttää seuraavaa säännösluonnosta:

”Jos kiinteistö tai tontinvuokraoikeus taikka sellainen laitos, joka ulosmitataan niin kuin kiinteä omaisuus, myydään ulosottotoimin, ja tällaiseen omaisuuteen kuuluu vuokralle annettu huoneisto, eikä pakkohuutokaupassa ole tehty ehtoa vuokrasopimuksen pysyvyydestä, ostajalla on oikeus kuukauden kuluessa omaisuuden haltuunotosta ja vuokrasopimuksesta tiedon saatuaan purkaa vuokrasopimus.”

Säännös voidaan ”purkaa” sivulauseisiin ja päälauseeseen seuraavasti:

Jos kiinteistö tai tontinvuokraoikeus taikka sellainen laitos,

joka ulosmitataan niin kuin kiinteä omaisuus,

myydään ulosottotoimin,

ja tällaiseen omaisuuteen kuuluu vuokralle annettu huoneisto,

eikä pakkohuutokaupassa ole tehty ehtoa huoneenvuokrasopimuksen pysyvyydestä,

ostajalla on oikeus kuukauden kuluessa omaisuuden haltuunotosta ja vuokrasopimuksesta tiedon saatuaan purkaa vuokrasopimus.

Havaitaan, että päälause löytyykin (kuten tällaisissa tapauksissa yleensä) vasta virkkeen lopusta. Sen edellä on kolme rinnasteista sivulausetta, joista ensimmäiseen liittyy relatiivilause. Koska sivulauseet ovat rinnasteisia ja niillä on yhteisenä konjunktio jos, ei niiden väliin kuuluisi pilkku. Kolmesta sivulauseesta vain viimeisessä on kysymys pääsäännön soveltamiseen liittyvästä ehdosta. Kaksi ensimmäistä sivulausetta vain kuvaavat tilanteen, jota säännös koskee.

Säännös näyttäisi selkeämmältä ja johdonmukaisemmalta esimerkiksi seuraavanlaisessa asussa:

”Pakkohuutokaupassa myydyn kiinteistön ostajalla on oikeus purkaa kiinteistöön kuuluvan huoneiston vuokrasopimus kuukauden kuluessa siitä, kun hän on ottanut kiinteistön haltuunsa ja saanut tiedon vuokrasopimuksesta, jollei pakkohuutokaupassa ole tehty ehtoa huoneenvuokrasopimuksen pysyvyydestä. Mitä edellä on säädetty kiinteistöstä, koskee vastaavasti tontinvuokraoikeutta sekä sellaista laitosta, joka ulosmitataan niin kuin kiinteä omaisuus.”

Liikennevakuutuslain 20 §:n 1 momentti (374/ 79) kuuluu seuraavasti:

”Jos moottoriajoneuvon omistaja, kuljettaja tai matkustaja on aiheuttanut vahingon tahallaan tai törkeällä tuottamuksellaan tai jos vahinko on aiheutunut tuottamuksesta ajettaessa ajoneuvolla, johon oli päästy käsiksi tekemällä sellainen rikos tai jota käytettiin sellaisen rikoksen tekemiseen, joka ei ole vähäinen tahi jos joku on aiheuttanut vahingon kuljettaessaan ajoneuvoa sellaisessa tilassa, että hänen verensä alkoholipitoisuus oli ajon aikana tai sen jälkeen vähintään 1,5 promillea taikka hän on aiheuttanut vahingon kuljettaessaan ajoneuvoa muuten alkoholin tai muun huumaavan aineen kuin alkoholin vaikutuksen alaisena taikka alkoholin ja muun huumaavan aineen yhteisvaikutuksen alaisena niin, että hänen kykynsä virheettömiin suorituksiin oli tuntuvasti huonontunut, ja jos liikennevakuutusyhtiö tällaisessa tapauksessa suorittaa vahingonkorvaukseksi määrän, joka saajalla on oikeus vaatia korvausvelvolliselta, siirtyy tämä oikeus yhtiölle. Edellä tarkoitettu korvausvelvollisuus määräytyy vahingonkorvauslain (412/74) 2 ja 4 luvussa säädettyjen perusteiden mukaan.”

Momentin ensimmäisen virkkeen rakenne havainnollistuu seuraavasta asetelmasta:

Jos moottoriajoneuvon omistaja, kuljettaja tai matkustaja on aiheuttanut vahingon tahallaan tai törkeällä tuottamuksellaan tai

jos vahinko on aiheutunut tuottamuksesta ajettaessa ajoneuvolla,

johon oli päästy käsiksi tekemällä sellainen rikos tai

jota käytettiin sellaisen rikoksen tekemiseen,

joka ei ole vähäinen tahi

jos joku on aiheuttanut vahingon kuljettaessaan ajoneuvoa sellaisessa tilassa,

että hänen verensä alkoholipitoisuus oli ajon aikana tai sen jälkeen vähintään 1,5 promillea

taikka hän on aiheuttanut vahingon kuljettaessaan ajoneuvoa muuten alkoholin tai muun huumaavan aineen kuin alkoholin vaikutuksen alaisena taikka alkoholin ja muun huumaavan aineen yhteisvaikutuksen alaisena niin,

että hänen kykynsä virheettömiin suorituksiin oli tuntuvasti huonontunut,

ja jos liikennevakuutusyhtiö tällaisessa tapauksessa suorittaa vahingonkorvaukseksi määrän,

joka saajalla on oikeus vaatia korvausvelvolliselta,

siirtyy tämä oikeus yhtiölle.

Säännöstä lukiessa saa päälausetta odottaa kohtuuttoman kauan. Ymmärtämistä vaikeuttavat myös pilkkuvirheet: pilkku näyttää jääneen pois sivulauseiden ”joka ei ole vähäinen” ja ”että hänen – – 1,5 promillea” perästä. Syytä on lisäksi todeta, ettei säädösteksteissä pitäisi yleensä käyttää imperfektiä eikä pluskvamperfektiä: säädöskielen aikamuodot ovat preesens ja perfekti. Jos liikennevakuutuslain 20 § joskus tulee uudistettavaksi, sen momentin voisi jakaa useiksi virkkeiksi sekä aloittaa päälauseella esimerkiksi seuraavasti:

”Liikennevakuutusyhtiön suorittaman korvauksen saajan oikeus vaatia korvausta korvausvelvolliselta siirtyy liikennevakuutusyhtiölle, – –”

Kun säädöskieltä usein arvostellaan lauseenvastikkeiden ja sivulauseiden liian runsaasta käyttämisestä, saattaa siitä joku tehdä sellaisen johtopäätöksen, että lauseenvastikkeita tai sivulauseita tulisi pyrkiä karttamaan. Lauseenvastikkeet ja sivulauseet kuuluvat tietysti säädöskieleen niin kuin muuhunkin kieleen. Niiden käyttämisen tulee kuitenkin olla kohtuullista ja järkevää.

Asiallisuus

Säädöskielen on oltava persoonatonta ja virallissävyistä. Tämä merkitsee, ettei säädöskielessä käytetä sen enempää pakinatyyliä kuin saarnatyyliäkään eikä myöskään vanhastavaa virkakieltä. Säädökset pyritään nykyisin kirjoittamaan hyvin koruttomalla asiatyylillä. Vanhastavat ilmaukset, joilla aikoinaan pyrittiin korostamaan säädösten velvoittavuutta, on melko hyvin saatu juurituiksi säädöskielestä. Vuonna 1970 ilmestyneessä ”Lainlaatijan oppaassa” sanottiin, että lain voimaa on tarpeetonta terästää vanhentuneilla ilmaisuilla, ja annettiin seuraava ohje:

”Imperatiivimuotoja -koon, -köön, älköön otettako jne. käytettäköön harkiten.”

Nykyinen ”uusasiallinen” kirjoittamistapa on käytössä myös silloin, kun muutetaan vanhoja lakeja. Suomenkieliset lait olivat pitkään käännöksiä, eikä suomalaisella lakikielellä ole sellaisia perinteitä kuin esimerkiksi lakiruotsilla. Tästä syystä maineikkaat perinteet eivät ole ongelma. Suomessa on vielä voimassa esimerkiksi osia vuoden 1734 laista. Niihin aika ajoin säädettävät muutokset eivät ole vuoden 1734 lainsäädäntöä vaan tämän päivän lakia, mistä syystä ne kirjoitetaan niin kuin lait yleensä nykyään kirjoitetaan.

Yksitulkintaisuus

Normaalissa yleiskielessä, esimerkiksi sanomalehtien pääkirjoituksissa, voi monimerkityksisten ilmausten käyttäminen olla sopiva tyylikeino. Säädöskielessä monitulkintaisuus sen sijaan saattaa olla kohtalokasta. Hyvältä säädösvalmistelijalta vaaditaan, että hän pystyy tunnistamaan monimerkityksiset ilmaukset ja välttämään niitä. Monimerkityksisiä ilmauksia voi kuitenkin päästä säädöskieleenkin lipsahtamaan. Esimerkiksi kansanedustajain vaaleista annetun lain 99 a §:n 1 momentti (319/75) kuuluu toistaiseksi seuraavasti:

”Jos vaaliviranomaisen päätös tai toimenpide on ollut lainvastainen ja se on ilmeisesti saattanut vaikuttaa vaalien tulokseen, vaalipiirissä on määrättävä toimitettaviksi uudet vaalit, jollei vaalien tulos ole oikaistavissa.”

Sana ”se” toisessa sivulauseessa voi viitata joko edellisen sivulauseen subjektiin (päätös tai toimenpide) tai koko edelliseen sivulauseeseen (lainvastaisuus). Sillä kumpi vaihtoehto valitaan, saattaa lopputuloksen kannalta olla ratkaiseva merkitys. Lainsäätäjän tarkoitus lienee, että ”se” viittaa lainvastaisuuteen. Kuitenkin saman pykälän ruotsinkielisessä muodossa on asia ymmärretty niin, että suomenkielisen muodon ”se” viittaisi päätökseen tai toimenpiteeseen.

Kunnan kouluhallinnosta annetun lain (479/83) 1 §:n 2 momentti kuuluu seuraavasti:

”Kunnan kouluhallintoa hoitavilla toimielimillä voi olla myös muita kuin kunnan koululaitokseen kuuluvia oppilaitoksia koskevia tehtäviä.”

Sana ”muita” voi liittyä joko oppilaitoksiin (”muita oppilaitoksia”) tai tehtäviin (”muita tehtäviä”). Periaatteessa molemmat vaihtoehdot tulevat kysymykseen. On kuitenkin liiallista säästäväisyyttä ilmaista kaksi eri säännöstä yhdellä kaksimerkityksisellä säännöksellä.