Ruusu ei ole aina ruusu
Artikkeli 2/2019

Kirsti Aapala

Ruusu ei ole aina ruusu

Alppiruusu, jouluruusu, salkoruusu ja moni muu kasvi on aikanaan nimetty ruusuksi, vaikka kasvitieteellisesti ne eivät ole ruusuja. Nimeämisen perusteeksi on riittänyt, että kukka on näyttävä tai tuoksu hurmaava.

Ruusu kuuluu pidetyimpiin ja arvostetuimpiin koristekasveihin. Sen eri lajien lukumäärä vaihtelee lähteiden ja näkökulman mukaan sadasta useaan tuhanteen. ”Aitojen” ruusujen lisäksi on kieleen vakiintunut koko joukko muitakin ruusuiksi nimettyjä, jotka ovat aivan muuta sukua.

Alpeilta Kiinaan

Jo alppiruusujen tieteellinen sukunimi viittaa ruusuihin: Rhododendron pohjautuu kreikan kielen ruusua ja puuta tarkoittaviin sanoihin, ja se on siis sananmukaisesti ”ruusupuu”. Alppiruusu sai nimensä Carl von Linnéltä. Aiemmin, aina 1600-luvulle asti, samaa nimeä oli käytetty oleanterista, jonka usein tuoksuvien ja näyttävien kukkien lienee ajateltu muistuttavan ruusun kukkia. Alppiruusun komeat kukat ovat oletettavasti olleet syynä myös sen ruusuksi nimeämiseen.

Rhododendron-suvun kasveja nimitetään alppiruusuiksi myös esimerkiksi saksassa (Alpenrose), josta nimitys lienee omaksuttu suomen kasvitieteen kieleen 1800-luvun jälkipuoliskolla. Kaksi alppiruusulajia onkin kotoisin Alpeilta, mutta suurin osa lajeista tulee kauempaa Aasiasta ja Pohjois-Amerikasta. Suomessakin kasvaa luonnonvaraisena kaksi tähän sukuun kuuluvaa kasvia: miltei kaikkialle maahan levinnyt suopursu (Rhododendron tomentosum) ja toisaalta vain Enontekiön luoteisosan tuntureilla elävä lapinalppiruusu (Rhododendron lapponicum). Elias Lönnrot nimitti jälkimmäistä kasviossaan (1860) lapinruusuksi; nykyinen nimi tuli käyttöön 1890-luvulla. Se vastaa ruotsinkielistä nimitystä lapsk alpros.

Marjatanalppiruusu Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa Helsingissä.

Marjatanalppiruusu Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa Helsingissä.

Kuva: Henna Leskelä

Maantieteellisesti vielä kauemmas viittaa meillä huonekasvina tunnetun kiinanruusun nimi. Samansisältöisiä nimiä on muissakin kielissä ja myös kasvin lajinimenä rosa-sinensis, jossa rosa on ruusu ja sinensis viittaa Kiinaan. Nimestään huolimatta kasvi ei ole ruusu, ja kiinalaista kotiseutuakin on välillä epäilty. Kasvin kukat ovat ruusumaiset, ja ensimmäisten Englantiin 1830-luvulla tuotujen yksilöiden kukat olivat kirkkaanpunaisia ja kerrottuja. Kiinanruusu on ollut vanhastaan etenkin Aasiassa suosittu viljelykasvi. Sitä on käytetty kiinalaisessa kasvilääketieteessä, ja sen kukista saatavalla aineella on muun muassa kiillotettu kenkiä.

Kiinanruusua on aiemmin kutsuttu Suomessa myös ibisruusuksi. Nimen alkuosa johtuu kasvin tieteellisestä sukunimestä Hibiscus. Tähän pohjautuvat myös esimerkiksi ruotsin hibiskus ja englannin Chinese hibiscus sekä saksan pitkähkön yhdistelmänimen Chinesischer Roseneibisch jälkiosa -eibisch.

1800-luvun jälkipuoliskon kasvikirjoissa mainitaan myös japaninruusu. Sillä tarkoitettiin koristekasvina kasvatettavaa kameliaa. Se on kotoisin Itä-Aasiasta, ja viittaus Japaniin on myös sen tieteellisessä nimessä Camellia japonica. Kamelian kukat muistuttavat ruusun kukkia. Carl von Linné nimesi kasvin Määrissä vuonna 1661 syntyneen jesuiitan ja luonnontutkijan G. J. Kamelin mukaan, joka kuoli vuonna 1706 Manilassa. Hän oli työskennellyt Filippiineillä vuodesta 1689 lähtien.

… ja Mustallemerelle

Mustanmerenruusu kuuluu perinteisiin huonekasveihin; sitä on kasvatettu Suomessakin jo 1800-luvun jälkipuolelta asti. Ruusu ei ole sekään, eikä kotiseutu ole Mustanmeren alue vaan Etelä-Amerikka ja Länsi-Intian saaret. Nimityksen lähtökohdasta ei ole tietoa. Kasvilla on toinenkin merihenkinen nimitys merimiehenystävä, jonka A. A. Parvela on merkinnyt muistiin 1900-luvun alkupuolella Oulaisista.

Mustanmerenruusu tuotiin vuonna 1850 Jamaikalta Zürichin yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaan, ja Sveitsistä se sitten vähitellen levisi muualle Eurooppaan. Mukuloista lisättävä kauniisti kukkiva kasvi oli aikoinaan Suomessakin yleinen huonekasvi, ja siitä tullevat nimitykset torpankukka ja torpantyttö: se oli joka ikkunalla kasvava koko kansan kukka. Kasvista käytetään kirjallisuudessa myös nimitystä hilkka.

Jouluruusu

Jouluruusu on joulutähden ja hyasintin tavoin yksi joulun kukista, mutta nykyisin se kasvaa myös monessa kotipuutarhassa. Se kestää hyvin kylmiä kevätöitä, ja saattavatpa ensimmäiset nuput aueta joulun aikaan ulkonakin. Tämä on jouluruusulle ominaista myös Keski-Euroopan ylävillä seuduilla, jossa se kasvaa luonnonvaraisena. Kasvin varhainen ja kestävä kukinta onkin vaikuttanut siihen, että sitä ryhdyttiin jo varhain siirtämään luonnosta puutarhoihin.

Kasvia kutsutaan jouluruusuksi muissakin kielissä kuin suomessa; esimerkiksi ruotsiksi se on julros ja englanniksi Christmas rose, ja myös paikoin saksalaisella kielialueella käytettävä Christrose viittaa samaan. Nimitys kertoo kasvin kukinta-ajan alun ajoittumisesta sen kotiseuduilla.

Saksan kirjakielessä käytetään jouluruususta nimitystä Nieswurz eli sananmukaisesti ”aivastusjuuri”. Jouluruusun juuresta on näet valmistettu aivastuspulveria, jota on käytetty muun muassa ”mielenvikaisuuden” hoitamiseen. Antiikin Kreikasta peräisin olevan humoraaliopin mukaan sairaudet johtuivat lähinnä luonnollisista syistä. Elimistössä on neljä perusnestettä: veri, keltainen sappi, musta sappi ja lima. Jos näiden suhteet eivät olleet kohdallaan, ihminen sairastui. Mielenvikaisella oli aivoissaan liikaa limaa, ja se yritettiin saada pois aivastuspulverin avulla. – Saksan malliin myös suomen vanhassa kirjakielessä käytettiin jouluruususta nimityksiä aivastusjuuri ja aivastusyrtti 1600-luvulta lähtien.

Tukkiruusuja

Salkoruusu kuuluu perinteisiin puutarhakasveihin. Aikoinaan oli monivuotinen rohtosalkoruusu tavallinen monissa puutarhoissa, mutta sittemmin ryhdyttiin kasvattamaan myös kaksivuotista tarhasalkoruusua. Kuten nimestä näkee, rohtosalkoruusu oli vanha lääkekasvi. Elias Tillandz mainitsee sen vuoden 1683 kasviluettelossaan nimellä Saxan Katinnauris.

Salkoruusut kuuluvat laajaan malvakasvien heimoon, ja siihen kuuluu aiemmin mainittu kiinanruusukin. Salkoruusut tunnetaan kansankielessä myös tukkiruusuina tai tokruusuina; nämä nimet ovat lainaa ruotsista (stockros). Vastaava nimitys on myös saksassa (Stockrose). Nimien alkuosa viittaa kasvin pystyyn ja pitkään varteen; se voi venyä reilusti ihmistä pitemmäksi. Suuria kukkia on verrattu ruusuun, josta kertoo myös tarhasalkoruusun tieteellinen lajinimi rosea.

Ruusuksi nimeämisen syynä ei aina ole ollut ulkonäkö tai väri, vaan kukka on voinut olla esimerkiksi yhtä mieluisa kuin oikea ruusu.

Tukkiruusuksi on ennen voitu kutsua myös niin ikään malvakasveihin kuuluvaa monivuotista harmaamalvikkia, jonka kasvutapa ja kukka muistuttavat salkoruusua. Sekin on monien vanhojen puutarhojen perenna. Lisäksi harmaamalvikkia on kutsuttu poppeliruusuksi samaan tapaan kuin ruotsissa (poppelros).

Murteissa lienee näiden ohella kymmeniä muita ”ruusuiksi” nimettyjä kasveja. Aina ei syynä ole ollut kukan ulkonäkö tai väri, vaan ruusuksi sanottu on esimerkiksi ollut yhtä mieluisa kuin oikea ruusu. Niinpä auringonkukkaa on kutsuttu auringonruusuksi, sinikukkaista heinäkuussa kukkivaa rantatädykettä helteenruusuksi ja kulleroa keltaruusuksi. Ruusuksi nimitettyä on siis arvostettu enemmän kuin monia muita ruohoiksi tai heiniksi sanottuja kukkakasveja.

Ruusuiksi nimetyt kasvit ja ruusutauti

Murteissa on useita kasveja kutsuttu ruusuheinäksi tai ruusuruohoksi. Nämä nimet kertovat siitä, että kasvia on käytetty parantamaan bakteeriperäistä ihon tulehdustautia ruusua. Esimerkiksi poimulehteä on kutsuttu molemmilla nimillä, ja kasvista on keitetty hauteita ruusutautia potevalle. Kirjakielessäkin on yksi ruusuruoho, kuusamakasveihin kuuluva Knautia arvensis, joka on yleisin Savon ja Karjalan entisillä kaskimailla. Sillä on hoidettu erilaisia syyhyjä ja ihottumia, mihin viittaa myös sen vanha nimi syhelmänruoho, jonka Elias Tillandz on kirjannut Turun seudulta vuonna 1683. Sekä kasvin nimi ruusu että taudin nimi ruusu ovat samaa alkuperää: taudin nimitys johtuu tulehtuneen ihon ruusunpunaisesta väristä.

Lähteitä

Genaust, Helmut 2012: Etymologisches Wörterbuch der botanischen Pflanzennamen. Hamburg: Nikol Verlag.
Koskimies, Tiina – Pellicioni, Sanna 2011: Kaunokainen ja ilonpisara. Kotipihojemme kukkien kulttuurihistoriaa. Helsinki: Kirjapaja.
Krausch, Heinz-Dieter 2003: ”Kaiserkron und Päonien rot…”. Entdeckung und Einführung unserer Gartenblumen. Hamburg: Dölling und Galitz Verlag.
Marzell, Heinrich 1943–1979: Wörterbuch der deutschen Pflanzennamen 1–4. Leipzig: Hirzell Verl.
Ranta, Anu 2010: Hienohelma ja vanhapoika. Rakkaat huonekasvit. Helsinki: Otava.
Suhonen, Pentti 1936: Suomalaiset kasvinnimet. Suomalaisen Eläin- ja Kasvitieteellisen Seuran Vanamon Kasvitieteellisiä Julkaisuja. Osa 7. N:o 1.

Kirsti Aapala

Kirjoittaja on Suomen murteiden sanakirjan toimittaja.