Ruotsin paikannimien ääntämis- ja oikeinkirjoitusopas
Artikkeli 1/1992

Eeva-Liisa Stenhammar

Ruotsin paikannimien ääntämis- ja oikeinkirjoitusopas

Ruotsin Lantmäteriverket ja Svenska språknämnden ovat yhteistyönä laatineet uuden paikannimioppaan, jonka tarkoituksena on antaa ääntämis- ja oikeinkirjoitussuositukset joukolle Ruotsin paikannimiä. Se korvaa Jöran Sahlgrenin ja Gösta Bergmanin ääntämisoppaan vuodelta 1955. Nimiä on runsaat 3 100 eli pari tuhatta enemmän kuin vanhassa oppaassa, mutta silti kyseessä on varsin raa’asti karsittu valikoima Ruotsin miljoonista paikannimistä.

Noin 70 % nimistä on asutusnimiä: kuntien, kylien, taajamien ja seurakuntien nimiä. Mukana ovat Ruotsin kaikkien 284 kunnan nimet,vaikka useat niistä ovatkin ääntämykseltään ongelmattomia. Muista nimistä on valikoimaan otettu niitä, joiden ääntäminen ei ole ruotsin kielen ääntämisjärjestelmän hallitsevallekaan itsestään selvä. Ruotsinkielisten nimien lisäksi mukana on suomenkielisiä nimiä Norrbottenin itä- ja pohjoisosista, missä suomi on edelleen elävä kieli, ja saamenkielisiä nimiä Jämtlandin ja Lapin tunturialueelta.

Luettelon nimet ovat aakkosjärjestyksessä, poikkeuksena pohjoissaamen á, joka on aakkostettu kuten a. Menettely on puolustettavissa, koska á ei sisälly ruotsin aakkostoon, mutta olisi ollut paikallaan selventää, että kyseessä on itsenäinen kirjain (vrt. å, ä), joka myös ääntämykseltään poikkeaa a:sta. Nimiluettelon alussa on kaavio, josta käy yksityiskohtaisesti ilmi, mitä tietoja ja millä tavoin nimistä annetaan.

Kustakin nimestä on ilmoitettu virallisen kirjoitusasun, ääntämissuosituksen ja paikan lajin lisäksi kohteen sijainti eli lääni, jossa nimetty paikka sijaitsee, ja karttakoodi, joka viittaa oppaan sisäkansiin painettuun karttaan ja on sama kuin topografisen kartan
suurruudutus. Karttasignumeihin on tullut jonkin verran virheitä, esimerkiksi Arvidsjaur 4J, po. 24J, Luleälven 4L, po. 24L, Stekenjokk 3E, po. 23E, Storjuktan 23H, po. 24H, Torneälven 5N, po. 25N. Tarkistus tuskin olisi vaatinut kovin paljon työtä mutta olisi lisännyt oppaan yleistä luotettavuutta.

Nimistä suositetut kirjoitusasut ovat ”virallisesti vahvistettuja” muotoja. Mitään tietoa ei anneta siitä, kuka nimet vahvistaa, tai niistä periaatteista, joiden mukaan kirjoitusmuodoista päätetään. Edes yhteen tai erilleen kirjoittamisesta tai yhdysmerkin käytöstä ei ole mitään yleisohjetta, jonka nojalla voisi päätellä, mikä on normaalin käytännön mukaista ja mikä poikkeuksellista. Kirjoitetaan siis Dals Långed mutta Dals-Rostock, Stor-Jougdan mutta Storjuktan, Nordmaling mutta Nord-Koster, samoin Porla brunn mutta Hällbybrunn, Näsbruk mutta Strömsbruk – ja toivotaan, että paino- tai muita virheitä ei ole sattunut.

Samoin on suomenkielisten nimien osalta vain uskottava ja opittava, että kirjoitetaan Junosuanto mutta Kaaresuvanto tai että Kangonen on oikea ja käypä kirjoitusasu. Pohjoissaamelaisissa nimissä noudatetaan ns. uutta ortografiaa, mutta vanhat kirjoitusmuodot ovat vielä viitteinä omilla aakkospaikoillaan, esimerkiksi Tuipal äldre stavning för Duoibal. Etelä- tai luulajansaamea ei erikseen edes mainita.

Ääntämissuositusten lähtökohtana ovat olleet 1900-luvun aikana Ruotsin paikannimiarkistoihin kerätyt tiedot, joita on täydennetty paikallisia oloja tuntevien kielenoppaiden avulla. Murteellisimmat ääntöasut on karsittu; tarkoitus on ollut löytää sellainen yleiskieleen sopiva ääntämistapa, jolla on suhteellisen selvä yhteys nimen viralliseen kirjoitusasuun. Jossain määrin murre-erot kuvastuvat paikannimienkin ääntämiseen: skånelainen Dalby ääntyy kaksihuippuisesti, sivupaino by-sanalla, mutta Tukholman lähellä sijaitsevan Täbyn nimessä ei jälkiosaa painoteta. Oppaan mukaan tämäntapaisia nimiä voi kuitenkin periaatteessa kukin painottaa kotimurteestaan tutulla tavalla, vaikka molempia vaihtoehtoja ei yksittäisten nimien kohdalla olisi esitettykään.

Ääntämisohjeet on annettu suhteellisen karkealla merkintätavalla ja tarkoitettu niille, jotka hallitsevat ruotsin ääntämisjärjestelmän tai ylipäätään tuntevat ruotsin ääntämistapoja. Jotta opas olisi ns. suuren yleisönkin mahdollisimman helppo käyttää, ääntämisohjeissa käytetyt merkit on selitetty esimerkkisanojen avulla johdannossa ja lisäksi ruotsin yleiskielen kirjaimistoon sisältymättömät erikoismerkit on selitetty jokaisen aukeaman alalaidassa. Samaa merkkiä on jouduttu käyttämään useista ja usein selvästi erilaisista äännelaaduista.

Haittaavimpana olen itse pitänyt sitä, että ohjeista huolimatta ei voi tietää, ääntyykö nimessä e vai ä. Tosin johdannossa mainitaan, että kaikki eivät tee eroa lyhyen e-äänteen ja ä-äänteen välillä (esimerkiksi sanat sett – sätt) eikä sitä nimissäkään tarvitse tehdä. Tuskin on silti mahdollista ääntää nimeä Vättern tai Bergsäng kolmella neljällä eri tavalla ja aina yhtä oikein?

Prosodisia merkkejä on käytetty vähän, vain pääpainon, sana-aksentin, äänteen pituuden ja diftongiääntämyksen merkintään. Pääpaino on merkitty kahdella tapaa. Sulkeisiin pannuissa ääntämisohjeissa on merkitty yläindeksi 1 pääpainollisen tavun alkuun sanoissa, jotka ääntyvät yksihuippuisesti (ns. akut accent), ja yläindeksi 2 sanoissa, jotka ääntyvät kaksihuippuisesti (ns. grav accent). Kirjoitusasuun on merkitty piste pääpainollisen tavun vokaalin alle. Tällainen päällekkäinen merkintä on turhaa; hyödyllisempää olisi ollut merkitä sivupainon paikka jollain tavoin. Viralliseen kirjoitusasuun ei sekään tietenkään kuulu, vaan nimenomaan sulkeissa olevaan ääntöasuun.

Painollisissa tavuissa seka vokaalin että konsonantin pituutta on merkitty kaksoispisteellä (:). Vokaalin pituuden merkinnässä se on yleinen kansainvälinen tapa ja selvä parannus entisen ääntämisoppaan käytäntöön. Konsonanttien pituutta on sen sijaan vanhastaan merkitty kahdella konsonantilla, ja se olisi mielestäni ollut tässäkin oppaassa selkeämpi merkintätapa. Painottomassa asemassa pitkiä äänteitä ei ruotsin kielessä esiinny. Niinpä kaksoispistettä on painottomassa tavussa käytetty vokaalin jäljessä ilmaisemaan, että edeltävä vokaali on äännelaadultaan pitkän vokaalin kaltainen. Konsonantin jäljessä sitä ei ole käytetty, minkä vuoksi suomenkielisiin nimiin on tullut virheellisiä ääntämissuosituksia, esimerkiksi Limingojoki [limiηåjåki]. Kun muutoin on tyydytty varsin karkeaan transkriptioon, tuntuu oudolta, että lyhyen, painottoman vokaalin sointivärin osoittaminen olisi niin tärkeää, että sen takia on kannattanut uhrata taajaan toistuvan merkin yksiselitteisyys ja näin toimia vastoin kansainvälisesti sovittua käytäntöä. Esimerkiksi nimen Dalkarlsån ääntämissuositus [ 2da:lka:rså:n] aiheuttaa ainakin ruotsin vieraana kielenä oppineelle paljon turhaa vaivaa. Jos painoton vokaali olisi merkitty lyhyeksi, olisi ymmärrettävään ääntämiseen päätyminen suhteellisen vaivatonta. Nimien Dalskog, Håsjö ja Håcksvik ääntämissuositukset [ 1da:lsk ɷ:g],: [hå: ʃø:], [ 1håksvi:k] panevat puolestaan epäilemään, että kaksoispisteen käyttö ei edes ole niin johdonmukaista kuin johdannossa on annettu ymmärtää.

Selvänä puutteena pidän sitä, että nimistä ei ole mainittu, minkä kielisiä ne ovat. Oppaasta ei myöskään selviä, onko virallisten ääntämissuositusten mukaista pyrkiä ääntämään nimet alkukielen ääntämistavan mukaan vai ruotsinkielisten tapaa noudattaen. Kun Suomen rajan tuntumassa sijaitsevan kylän nimeä Keräsjänkkä suositetaan ääntämään [ 1ke:ræsjæηkæ], joutuu suomenkielinen
nimenkäyttäjä väkisinkin ymmälle. Entä miten pitäisi menetellä, kun pohjoissaamelaisen nimen Giehpanjávri ääntämisohjeeksi on merkitty: [ 1kje:panja ɷ ̂ri], samiskt uttal: [ 1kiehpanja ɷ ̂ri]? Oppaan johdannossa sanotaan, että saamenkielisten nimien alkukielinen ja ruotsiin mukautettu kirjoittamis- ja ääntämissuositus on pidetty erillään ja esitetty omilla aakkospaikoillaan, mutta tämä käytäntö on pikemminkin poikkeus kuin sääntö. Milloin tapaa on noudatettu, se toimii hyvin. Harmittavaa sekaannusta on sattunut Kaitum-rypään kohdalla, missä nimen Kaitumälven saamenkieliseksi vastineeksi ilmoitetaan Gáidumčohkka. Oikea vastine Gáidumeatnu löytyy kyllä omalta paikaltaan.

Puutteistaan ja suppeudestaan huolimatta teos täyttänee tekijöidensä asettamat tavoitteet. Se antaa ruotsin ääntämisjärjestelmän hallitsevalle tiedon nimien oikeasta ääntämistavasta sellaisissa tapauksissa, joissa kirjoitusasu jättää tulkinnan varaa useaan suuntaan. Ruotsin ääntämistapoja huonommin tuntevan on sen sijaan käytettävä opasta varoen ja tutustuttava huolellisesti oppaan johdanto-osaan.


Claes Garlén, Ann-Christin Mattisson, Leif 0. Nilsson: Svenska ortnamn – uttal och stavning. Lantmäteriverket, Svenska språknämnden och Norstedts, Stockholm 1991. 108 s.
Eeva-Liisa Stenhammar