Romanikieli on yksi Suomen vähemmistökielistä
Julkaisuja 4/1994

Maija Länsimäki

Romanikieli on yksi Suomen vähemmistökielistä

Suomessa on kaksi virallista kieltä: suomi ja ruotsi. Ruotsi on siis lain mukaan tasavertainen suomen kielen kanssa. Viisimiljoonaisesta väestöstämme suomenruotsalaisia on suunnilleen 300 000 eli kuusi prosenttia.

Suomen ja ruotsin lisäksi kotimaisiin kieliin kuuluu saame. Sitä puhuu 1 500–3 000 henkeä eli 0,03—0,06 % suomenmaalaisista. Saamen kielen asema koheni huomattavasti vuoden 1992 alusta, jolloin tuli voimaan laki saamen kielen käytöstä viranomaisissa. Saamelaiset saavat myös opetusta omalla äidinkielellään, ja Utsjoella on esimerkiksi saamenkielinen lukio.

Kolmanneksi puhutuin kieli Suomessa on tätä nykyä venäjä, mikä johtuu entisen Neuvostoliiton alueelta viime vuosina saapuneista muuttajista ja paluumuuttajista. Venäjän kielelle ovat eräät sen puhujat ehtineet määräänsä vedoten vaatia jopa virallista asemaa.

Pakolaisuus ja yleinen liikkuvuuden lisääntyminen ovat tuoneet Suomeen viime aikoina monia uusia, varsin eksoottisiakin vähemmistökieliä. Aina ei kuitenkaan muisteta, että on muuan hyvin kaukaista perua oleva vähemmistökieli, jota täällä on puhuttu jo satoja vuosia. Se on romanin kieli eli romanikieli eli mustalaiskieli.

Romanien äidinkielentaito heikentynyt

Mustalaiset saapuivat Ruotsista päin Ahvenanmaalle asiakirjojen mukaan vuonna 1559 ja Suomen mantereelle 1584. Osa on tullut myöhemmin myös Venäjän kautta. Suomessa heitä on tätä nykyä noin 6 000 ja Ruotsiin on muuttanut noin 3 000, joten Suomen romanien kokonaismäärä on suunnilleen 9 000. Suomessa romaneja on enemmän kuin muissa Skandinavian maissa yhteensä.

Kielellisesti romanien tilanne on samankaltainen kuin vähemmistöjen ylimalkaan: mitä nuorempi ihminen, sitä heikompi tavallisesti on oman kielen taito. Raino Vehmaksen jo 1954 tekemän tutkimuksen mukaan aikuisista romaneista osasi tuolloin äidinkieltään 71 %, mutta 16—19-vuotiaista enää puolet. Täysin romanikieltä taitamattomia oli nuoremmasta romaniväestöstä 18 % ja vanhemmasta 7 %. Kuluneina 40 vuotena kielitaito ei yleisesti ole ainakaan kohentunut.

Menestyäkseen on vähemmistöön kuuluvan niin Suomessa kuin muissakin yhteiskunnissa pakko osata valtaväestön kieltä. Vieraan kielen omaksumista ja hallintaa edistää aina hyvä äidinkielen taito. Romaniväestön yhtenä ongelmana on kielitaidon kapeus. Monet osaavat jollain tavoin romanikieltä ja suomen puhekieltä, mutta kirjakielen taito on puutteellinen. Tämä on opiskelun este ja haittaa monien virallisten asioiden hoitoa.

Kieltä opetetaan ja kehitetään

Äidinkieli opitaan kotona. Romanikieli ei kuitenkaan viime vuosina ole jäänyt pelkästään luontaisen oppimisen varaan. Omaa kieltä ja kulttuuria on opetettu romaneille muun muassa Mustalaislähetyksen ja ammattikasvatushallituksen järjestämillä kursseilla. Hyvää oppimateriaalia on kaiken aikaa kaivattu lisää.

Merkittävän työn romanien kielen ja kulttuurin säilyttämiseksi, kehittämiseksi ja opettamiseksi on tehnyt tutkija, filosofian maisteri Viljo Koivisto. Hän on laatinut aapisen ”Drabibosko ta rannibosko byrjiba” (1982) ja oppikirjan ”Rakkavaha romanes” (1987). Lisäksi hän on kääntänyt romanikielelle Johanneksen evankeliumin ja hengellisiä lauluja sekä kirjoittanut mm. Romano Boodos ‑lehteen runsaasti romanikielisiä artikkeleita.

Keväällä ilmestyi Viljo Koiviston suurtyö, romanikielen sanakirja ”Romano–finitiko–angliko laavesko liin”. Ja työ jatkuu: parhaillaan Koivisto laatii suomalais-romanikielistä sanakirjaa.

Suomen romanikielestä sanakirja

Romanikielen sanakirjassa on 368 sivua ja noin 6 000 hakusanaa, jotka on selitetty suomeksi ja englanniksi. Sanojen käyttöä valaistaan esimerkein, jotka on käännetty suomeksi. Kaiken a ja o sanakirjatyössä on ollut Viljo Koiviston oma kielitaito. Kielenainesarkistoja ei ole ollut, ei myöskään romanikieltä hallitsevia työtovereita.

Aivan raivaamatonta korpea ei kuitenkaan ole tarvinnut rämpiä. Kirjallisina lähteinä sanakirjatyössä on tarvittaessa käytetty lähinnä seuraavia: Arthur Thessleffin Wörterbuch des Dialekts der finnländischen Zigeuner (1901), Mustalaiskielen normatiivi sanasto (1972) ja Pertti Valtosen Suomen mustalaiskielen etymologinen sanasto (1972). Tieteellisenä asiantuntijana Viljo Koiviston sanakirjahankkeessa on ollut romanikieltä hyvin tunteva Oulun yliopiston saamen kielen professori Pekka Sammallahti.

Romanikielen sanakirjaan on pyritty kokoamaan kielen keskeinen sanasto. Koska monille nyky-yhteiskunnan käsitteille ei ole vanhastaan ollut romanikielistä ilmausta, semmoisia on pitänyt luoda. Niinpä sanakirjassa on esimerkiksi seuraavanlaisia sanoja: aanibosko guosos (= tuontitavara), apruno skuula (= korkeakoulu), baadako nutta (= kylpytakki), buttijako tiijako laaga (= työaikalaki), gullesko dukkakiero (= sokeritautinen, diabeetikko), rassako kaljakiero (= yökahvila).

Sanakirjaan on otettu myös erisnimiä, lähinnä paikannimiä. Mukana on maidennimiä sekä kaupunkien, pitäjien ja kylienkin nimiä, esimerkiksi Baro fooros (= Helsinki; sananmukaisesti: iso kaupunki), Barruni khangari (= Messukylä; sananmukaisesti: kivikirkko), Barruni phuu (= Kivennapa), Finitiko them (= Suomi), Muuleski phuu (= Kuolemajärvi), Portiko them (= Venäjä), Strannako fooros (= Lappeenranta).

Mustalaiset ovat lähtöisin Luoteis-Intiasta, ja heidän kielensä on sukua hindille, joka kuuluu indoeurooppalaiseen kielikuntaan. Romanikieli on siten kaukaista sukua esimerkiksi ruotsille, englannille ja venäjälle. Vaelluksensa aikana mustalaiset ovat omaksuneet sanastoa eri kielistä ja sieltä, minne ovat asettuneet. Tästä saa havainnollisen kuvan vaikkapa selailemalla Pertti Valtosen Suomen mustalaiskielen etymologista sanastoa.

Suomessa puhutussa romanikielessä on esimerkiksi seuraavanlaisia suomen kielestä saatuja lainoja: arvavaa (= arvata), lähtevää (= lähteä), onkavaa (= onkia), vojuvaa (= voida); jokkos (= joki), korros (= korsi), perhos (= perhe), verkos (= verkko). Sanat on helppo tunnistaa, koska ne on vain mukautettu romanikielen johdostyyppeihin. Kaikkia suomalaislainoja Viljo Koivisto ei ole ottanut sanakirjaansa. Ruotsalaisperäisistä lainoista oli jo edellä esimerkkejä, mutta mainittakoon vielä muutama: abboris (= abborre, ahven), freediba (= fred, rauha), jelpa (= hjälp, apu), lyöördä (= lördag, lauantai).

Romanikielen sanakirja on tarkoitettu ennen muuta romaniväestön mutta myös tutkijoiden käyttöön. Sitä käytetään opetuksen apuvälineenä muun muassa romaneille järjestetyillä kursseilla. Se on tarkoitettu myös luomaan arvostusta kieltä kohtaan. Äidinkieli on ihmiselle tärkeä – tärkein – henkinen pääoma. Romanikielen sanakirja toivottavasti osaltaan luo romaneille uskoa omaan kieleen sekä sen elämään myös tulevaisuuden Suomessa.

Maija Länsimäki