”Harvo niin gippi o etei pyhäks friskan”, toteaa raumalainen. Puhekielen tyypillisiin piirteisiin kuuluu sanojen lyheneminen. Äänne tai useampikin voi tietyin ehdoin kadota joko sanan lopusta, sisältä tai alusta.
Lyhentyneitä muotoja ei kuitenkaan esiinny vain puhutussa, arkisessa kielessä. Ne ovat yleisiä myös etenkin vanhemmassa runokielessä, siis korkeammassa tyylilajissa. Sama kielenpiirre voi palvella toisaalta jokapäiväisessä, toisaalta juhlavassa viestinnässä. Olennaista molemmissa tapauksissa on selvä erottuminen yleiskielestä.
Lyhentymämuodot ovat vielä muutama sata vuotta sitten olleet yleisiä vanhassa kirjakielessämmekin, jossa ne enimmälti ovat murrepohjaisia. Erityyppisiä lyhentymiä on kuitenkin myös nykyisessä yleiskielessämme. Osa on helppo tunnistaa jonkin äänteen menettäneeksi, osaa ei ollenkaan huomaa typistyneeksi. Yleiskieleen vakiintuneita muotoja ovat mm. vastedes, yhtäkkiä, uusnatsi, aikakauslehti, suurmyymälä, pienvene. On helppo havaita, että yhdyssanan alkuosasta on kadonnut loppuvokaali. Ilman historiallista tietoa sen sijaan on mahdoton ymmärtää, mikä muoto on nimismies-sanan nimis. Sekin on lyhentymä. Vielä 1700-luvulla nimismiehen sijasta esiintyi nimitysmies, joka on käännöslaina ruotsista. Yhdyssanan osia on mahdoton enää tunnistaa sanoista sentään ja kiuas. Sentään on pikapuheisuuden synnyttämä muoto sanoista sen tähden, ja kiuas perustuu sanaan kivikota.
Aikojen mittaan äänteitä on kulunut myös ei-yhdyssanojen sisältä. Esimerkiksi kiukkuinen, viluinen ja jokainen ovat esiintyneet alkuaan ja esiintyvät vieläkin eräissä murteissa muodossa kiukkuhinen, viluhinen, jokahinen. Samalla tavoin hius on kehittynyt vanhasta, murteissa edelleenkin tavattavasta hivus-muodosta, joka puolestaan on sukua hipiä-sanalle. Teonsana taistella on kehittynyt murteissa ja vanhassa kirjasuomessa tavattavasta takistella-sanasta, joka tarkoittaa ’käsikähmässä olemista, painimista’. Ystävä-sana selitetään Suomen kielen etymologisessa sanakirjassa lyhentymäksi sanasta yskättävä tai ysättävä, jonka alkuperäinen merkitys on ollut ’rintaa vasten painettava’; yskä nimittäin on alkuaan tarkoittanut ’rintaa’. Äänteellisesti erilaistuneelle sanalle voi siis kehittyä uusi merkitys.
Kaikissa edellä mainituissa tapauksissa sanan lyheneminen on ollut luontaista, ei tahallista. Mutta sanoja voidaan silpoa myös tietoisesti. Tästä hyvänä esimerkkinä on sana esine. 1800-luvun huomattava uudissanojen sepittäjä lääkäri Volmari Schildt-Kilpinen tarvitsi vastinetta ruotsin föremål-sanan abstraktille merkitykselle, siis objektia, kohdetta tarkoittamaan. Hän päätyi ruotsin sanan mallin mukaan ensin ilmaukseen esiaine, jota hän sitten typisti keskeltä ja josta näin syntyi sana esine. Tekosana esine jäi elämään, tosin muussa merkityksessä kuin Kilpinen oli tarkoittanut.
Yksi oikeakielisyyden vaalijoiden ja kielenhuoltajien keskeisiä pyrkimyksiä on ollut ja on taloudellisuus. Tähän päämäärään on pyritty mm. tiettyjä sanatyyppejä lyhentämällä. Vielä vuosisadan alussa nykyisen agitaation sijasta puhuttiin agitatsioonista ja obligaation sijasta obligatsioonista. 1930-luvulta lähtien adjektiivityyppi romantillinen, loogillinen, teknillinen alkoi lyhentyä tyypiksi romanttinen, looginen, tekninen. Sentapaiset adjektiivit kuin primaarinen ja konkreettinen ovat saaneet rinnalleen ja osaksi korvautuneetkin muodoilla primaari, konkreetti, ja verbityyppi sterilisoida, teoretisoida on keventynyt tyypiksi steriloida, teorioida.
Paitsi monia vierasperäisten sanojen ryhmiä ovat kielenhuoltajat suosittaneet typistettäväksi myös eräitä omaperäisiä johdostyyppejä, tai oikeastaan on kysymys siitä, että pitemmän johdoksen sijaan on otettu lyhempi. Innostuttaa-sanan sijasta suositetaan muotoa innostaa, purkauttaa-sanan sijasta purattaa, jakautuma on alettu korvata jakaumalla, eroavaisuus eroavuudella tai erolla, sovellutus sovelluksella.
Myös eräät yhdyssanat suositetaan korvattaviksi samanmerkityksisellä ei-yhdyssanalla, usein kantasanalla. Sääolosuhteita ilmaisemaan riittää yleensä pelkkä sää, haittatekijää haitta, puhdistustoimenpidettä puhdistus. Näissä tapauksissa pitkä yhdyssana on turhanaikaista ja pullistelevaa kapulakieltä; hyvään ja riittävään ilmaukseen on lisätty tarpeeton laahus.
Lyhentyneillä ja lyhentymättömillä sanoilla saattaa olla tyyli- ja käyttöero. Esimerkiksi ulkoministeri on yleiskielen sana, ulkoasiainministeri on virallinen termi. Kansainvälinen lyhentymä auto on täysin syrjäyttänyt automobiilin, josta se on lohjennut ja joka tuntuu vanhentuneisuuttaan hupaisalta. Myös lyhentymämuodoista ale, info, dia, homo saattaa tulla yleiskieltä; alennusmyynti, informaatio, diapositiivi ja homoseksualisti kuulostavat monien korvassa kankean virallisilta. Enimmäkseen tämäntapaiset typisteet ovat kuitenkin vielä sävyltään arkisia tai slanginomaisia.
Kun sana typistyy, syntyy tavallisesti uusi sana, sellainen jota ei ennestään ole ollut olemassa. Yhdyssanasta voi kuitenkin lohkeamisen jälkeen jäädä jäljelle joko perus- tai määriteosa, siis kokonainen, jo ennestäänkin olemassa oleva sana. Aina ei esimerkiksi tarvitse käyttää sanaa polkupyörä, vaan pelkkä pyörä riittää. Samoin usein riittää sana kone, eikä tarvitse käyttää yhdyssanaa pesukone, partakone, ompelukone, kirjoituskone, lentokone jne. Olennaista tämäntapaisessa lyhenemisessä siis on, että yhdyssanan itsenäistynyt jälkiosa edelleen on samanmerkityksinen kuin koko yhdyssanakin. Samalla tavoin voi irtautua myös yhdyssanan alkuosa. Lihaosaston myyjällä ei ole mitään ymmärtämisongelmia, kun asiakas pyytää ”puoli kiloa lauantaita” tai ”pätkän lenkkiä”. Sanomalehtiotsikko ”Korttihuijari vei 100 000 markkaa” sen sijaan jättää lukijan ymmälle; vasta itse uutisesta selviää, että kyse on pankkikortista, ei pelikorteista. Virhetulkintojen pois sulkeminen edellyttää, että viestin lähettäjällä ja viestin vastaanottajalla on viestintätilanteessa yhteinen havaintopiiri.
Sanojen luontaisessa lyhenemisessä ja tietoisessa lyhentämisessä on kysymys taloudellisuudesta, energian säästöstä, kömpelyyden karsimisesta, kevenemisestä. Väistynyt tai ei-suositettava pitempi muoto ei siis yleensä ole varsinaisesti virheellinen, niin että se olisi kielen rakenteen vastainen. Lisäksi lyhentämispyrkimys liittyy olennaisesti termistymiseen. Määritelmänomaiset, selittävänluonteiset ilmaukset pyritään korvaamaan nasevilla johdoksilla tai yhdyssanoilla. Näin esimerkiksi laskusuoni on antanut tilaa laskimolle, huumausaine huumeelle, eläväkuva elokuvalle, yhdysperäinen sana yhdyssanalle jne. Eikä ole kauan aikaa – vain toistasataa vuotta – siitä, kun käsialan asemesta puhuttiin kynäkirjoituksen ulkonäöstä, tulivuoren nimityksenä oli tulta suitsuava vuori ja lämpömittarin nimityksenä cone lämbymän osotuxexi.