Puhuvien päiden kielioppia
Julkaisuja 1/2014

Erkki Lyytikäinen

Puhuvien päiden kielioppia

1_14_dialogi_kaunok_kansi.jpg

Kukapa kirjallisuuden ystävä ei osaisi siteerata – oikein tai väärin – muutamaa repliikkiä Seitsemästä veljeksestä tai Tuntemattomasta sotilaasta. Nimenomaan repliikkiä; vuoropuhelun osaset ne tuntuvat parhaiten painuvan muistiin.

Replikointi on nyttemmin alkanut vetää tutkijoita puoleensa oikein joukolla. Viime vuoden puolella ilmestyi kaksikin tutkimusta kaunokirjallisuuden dialogista. Pirkko Nuolijärven ja Liisa Tiittulan Puheen illuusio suomalaisessa kaunokirjallisuudessa esittelee vankoin näyttein puheen esittämisen menetelmiä 1800-luvun lopulta nykypäivään,ja Dialogi kirjallisuudessa käy kahdeksan hengen voimin erilaisten dialogiin liittyvien kysymysten kimppuun. Mukana on sekä kielen että kirjallisuuden tutkijoita. Esiteltävät kirjat ovat pääasiassa kotimaisia; ulkomaisista vain Henrik Ibsenin suomennettu Villisorsa on kiilannut mukaan.

Lukijalle usein juuri dialogin onnistuneisuus on tae romaanin yleisemmästäkin ”hyvyydestä”. Todellisuudessa kyseessä on kirjailijan silmänkääntötemppu. Ihan luonnollista puhetta ei kukaan jaksa montakaan sivua lukea, se on niin omanlaistaan ilmaisua. Dialogi kirjallisuudessa auttaa ymmärtämään, kuinka he sen tekevät.

Dialogikirjan kaikki artikkelit ovat tapaustutkimuksia, jotka valaisevat erilaisia vuoropuhelun ilmiöitä, ohipuhumista yhtä hyvin kuin vuorovaikutuksen dynamiikkaa.

Aino Koivisto on valinnut käsiteltäväkseen tosi pienen aiheen, kolme pistettä. Hän palauttaa tämän merkintätavan kunnian. Nykykirjallisuudessa kolmea pistettä syrjitään, sillä tällä merkintäperinteellä on huono maine: sen ajatellaan kuuluvan vain harrastajakirjoittajien käyttöön ja imeliin viihdelukemistoihin.

Koivisto näyttää, miten taitavasti Juhani Aho kolmea pistettään käyttelee. Niillä on monta roolia. Ahon pisteet vihjailevat, kuvastavat puheen prosodiaa (äänen vaimenemista, puheen hidastumista) ja sitä, miten ihmispuheen sisältö syntyy katkonaisesti, lukijan silmien alla, tässä ja nyt: lause liitetään toiseen jälkikäteen. Oivaltavasti Koivisto kuvaa, miten kolme pistettä usein edustavat dialogista hiljaisuutta, keskustelukumppanin käyttämättä jättämää puheenvuoroa. Tällaisissa tapauksissa lukija osallistuu fiktion luomiseen. Kokonaisuus syntyy elokuvan tapaan vasta lukijan päässä.

Laura Visapää tarkastelee Ibsenin Villisorsa-näytelmän näyttämöohjeita. Ne ovat hänen mukaansa eräänlaista kertojan esitystä; proosatekstiksi muunnettaessa ne korvattaisiin johtolauseella. Visapää erittelee taitavasti pelkän subjektittoman preesensin sisältäviä ohjeita (Menee keittiöön.). Niissä tekijäksi ajatellaan se näytelmän hahmo, jonka nimiin repliikki on merkitty. Mutta Visapään uskottavasti perusteleman kannan mukaan tekijäksi hahmottuu toisaalta ”nollapersoona”, kuka hyvänsä. Erityisesti tämänmuotoinen ohje kutsuu näytelmän lukijaa mukaan, samastumaan.

Visapään päättely on hyvin silmiä avaavaa. Tosin kirjoittaja pysyttelee tiukasti vain suomennoksessa. Norjan kielessä, toisin kuin suomessa, kolmannessa persoonassa oleva verbi vaatii aina ilmipannun subjektin. Villisorsan alkutekstissä nuo menee-tyyppiset näyttämöohjeet todennäköisesti hahmottuvat pelkästään näytelmän henkilöhahmoa koskeviksi.

Kirjailijoista Marja-Liisa Vartio saa kokoelmassa suuren huomion. Elise Nykänen nostaa uudelleen arvoon Vartion dialogiin perustuvan kerronnan, jonka (mies)aikalaiskritiikki leimasi lörpöttelyksi. Vartion proosa ja sen dialogi edustavat modernistien keskeisintä tavoitetta, todellisuuden ja tajunnan yhtäaikaista kuvaamista.

Auli Hakulinen erittelee kielellisiä, kieliopillisia keinoja, joilla Vartio rakentaa dialogiinsa tuntemusten ja affektien maailman. Vartio käyttää suoraa kerrontaa aika vähän, enimmäkseen hänellä on käytössä vapaa epäsuora kerronta. Aikamuotojen vaihtelulla ja persoonapronominien tietoisella välttelyllä hän luo näköisensä maailman, joka näyttää mielen nopeat ailahtelut ja toisaalta tuo lukijan lähelle henkilöhahmoja. Lörpöttely paljastuu kirjailijan taitavaksi strategiaksi.

Ohipuhuminen on tuttua niin elävästä elämästä kuin kirjallisuudestakin. Tuomas Juntunen analysoi monelta kannalta Juha Seppälän tuotannon ohipuhumistilanteita ja havaitsee niiden muuntuvan kirjailijan teemojen muuntumisen ohessa. Alkutuotannossa ohipuhumisen voi selittää ihmisten keskinäisestä vieraantumisesta ja vaivaantuneisuudesta johtuviksi: ”vuorosanat valuvat voimattomina henkilöhahmojen suusta”. Myöhäistuotannossa ohipuhuminen lisääntyy.  Seppälä vie sen absurdiuden rajoille ilmentämään kulttuurisen ja yksilöllisen umpikujan tragiikkaa.           

Kirjoittaja on eläkkeellä Helsingin yliopiston suomen kielen amanuenssin toimesta.

Aino Koivisto ja Elise Nykänen (toim.): Dialogi kaunokirjallisuudessa. SKS 2013.

Erkki Lyytikäinen