”Puhekielessä käytetään yleisesti laajaa tyylikirjoa; harvan puhujan kieli on ”puhdasta” murretta. Vaikka puhekieleen ilmaantuu yhä enemmän kirjakielen lainoja, murteellisen kielityypin asemaa tällainen kehitys ei uhkaa. Puhekielen käyttöreviiri on itse asiassa kasvanut entisestään, varsinkin radion ja television välityksellä. Standardikielen vaikutuksen lisäksi puhekieleen vaikuttaa toinen trendi, paikallisten murre-erojen tasoittuminen. Tämä kehitys johtaa kohti alueellisia puhekieliä, joiden mallina ovat suurten kaupunkikeskusten prestiisimurteet. Siksi kehitys kulkee usein vastakkaiseen suuntaan kuin standardikielen vaikutus. – – Puhekielen tasolla urbaani murre on niin vahva esikuva, että maalaismurteiden erityispiirteistä luovutaan täysin siitä riippumatta, mikä niiden suhde on standardikieleen. Puhekielessä niiden käyttö leimaa puhujan maalaiseksi.”

Onko tämä ote suomen puhekielen murroksen tutkimushankkeen väliraportista? Ei, vaan arabian kielen ja islamin tutkimuksen professorin Heikki Palvan (Helsingin yliopisto) laatimasta arabian kielihistorian monisteesta.

Arabian kielialueella vallitsee diglossiaksi kutsuttu tilanne: kirjakieli, joka pääpiirteissään noudattaa 600-luvun aikaisen, Koraanin pyhittämän klassisen arabian kielioppia (käytännössä ei sellaisenaan), poikkeaa siinä määrin eri alueiden puhekielistä, että kyseessä on oikeastaan eri kieli, jota ei suoralta kädeltä voi ymmärtää. Myös puhekielten päämuodot ovat niin erilaisia, etteivät eri ”murteiden” puhujat ymmärrä toisiaan, joten voitaisiin siis puhua suorastaan eri arabian kielistä. Tällaisia alueellisia arabioita voidaan erottaa ainakin 4–6, ja lisäksi kaupunkien ja maaseudun kielimuodot saattavat erota toisistaan huomattavasti, niin myös maanviljelijöiden (fellahien) ja paimentolaisten (beduiinien), jopa samassa maassa asuvien.

Ennen kaikkea Koraanin kielen pyhyyden tähden mutta osaksi myös arabimaiden poliittisen yhteyden ylläpitämiseksi puhekieliä ei ole haluttu ottaa kirjalliseen käyttöön. Arabiyhtenäisyyden hintana on, että kirjakieli on opeteltava kouluissa vieraana kielenä alkeista asti. Tilanne on sama kuin jos Ranskassa, Espanjassa, Portugalissa ja Italiassa olisi yksinomaisena kirja- ja koulukielenä latina, näiden maiden kielten yhteinen kantamuoto.

Kirja- ja puhekielet

Tämä ei kuitenkaan ole kirjoitukseni pääasia, vaan se mikä Palva-sitaatista käy ilmi, eli että niin erilaisessa kulttuurissa kuin arabialainen voidaan havaita niin samanlainen ilmiö kuin suomen kirja- ja puhekielen suhteessa: yhtäältä paikallismurteiden tasoittuminen aluepuhekieliksi ja toisaalta näiden aluepuhekielten poikkeaminen kirjakielestä.

Tämän ilmiön on suomen kielessä ajateltu kuvastavan modernin länsimaisen yhteiskunnan irtautumista perinteistään ja etenkin nuorison antinormatiivista kapinallisuutta. Epäilemättä myös arabialainen yhteiskunta on nykyaikana paljossa irtautunut perinteistään ja kaupunkiväestö ja siitä erityisesti nuoriso varmaan muita enemmän. Se ei siis ole mikään länsimaisen tai suomalaisen yhteiskunnan erityisominaisuus, eikä suomi ole se kieli, jossa perinteisestä normista vahvimmin poiketaan.

Tällainen ero ei muuten arabiassakaan ole uusi asia. Myös arabimaissa kylien ja erämaiden rahvas puhui ennen paikallisia, kirjakielestä ja toisistaan vahvasti poikkeavia murteita ja kirjakielen hallitsi vain oppineisto, joka arabimaissa oli sosiaalisesti vielä ohuempi kerros kuin Euroopassa. Mutta arabian kirjakieltä ei puhekielenään käyttänyt kukaan – siinä ero ainakin osaan Euroopan maita.

Etääntyykö opetuskieli puhekielestä?

Vaikka arabian kirjakielellä on suunnaton arvovalta, sen mukaiset muodot voivat silti puheessa kuulostaa maalaismaisilta. Ennen kuin antinormatiivisuus julistetaan suomen nykypuhekielen leimalliseksi piirteeksi, on hyvä katsoa oman maan rajoja kauemmas. On vielä eri kysymys, poikkeaako nykypuhekieli normista enemmän kuin vanhat kansanmurteet. Silloin kun kirja- ja puhekieli ovat samalla kannalla, emme kiinnitä siihen edes huomiota – silmäänhän pistävät vain erot.

Arabimaissa ainakin toistaiseksi pidetään suurempana ongelmana kirjakielen etääntymistä Koraanin kuin kansan kielestä. Miten sitten on suomen laita?

Tilanne, jossa suomalaisten olisi koulussa opeteltava ei vain käyttämään vaan ensin ymmärtämäänkin kirjakieltä, on kavahdettava. Mutta onko vaara todellinen nähtävässä tulevaisuudessa – ja onko suunta kohti kielimuotojen etääntymistä?

Paitsi että suomen kaikki vanhat murteet ovat olleet kauempana kirjakielestä kuin nykyinen normaalipuhesuomi, myös kirjakieli oli aina sodanjälkeisiin vuosiin saakka jäykempää ja muodollisempaa ja suosi raskaampia, epäpuheenomaisempia rakenteita kuin nykyään. Tämän voi havaita mistä hyvänsä asiaproosan lajeista (virkakieli, tietokirjallisuus, oppikirjat, lehtikieli).

Kirjakielen demokraattista lähentämistä puhekieleen vaaditaan maailman huippuluokan koululaitoksen maassa aikana, jona kirjakieli on lähempänä väestön enemmistön normaalikieltä kuin milloinkaan. Samaan aikaan tämä huippuluokan koululaitos on osassa opetustaan luopumassa suomen kirja- ja puhekielen käytöstä. Se meitä pikemmin on viemässä kohti arabimaiden kielitilannetta – ja siitä kauas ohikin.

Jaakko Anhava on helsinkiläinen vapaa toimittaja.