Pilkulleen
Artikkeli 1/2004

Riitta Eronen

Pilkulleen

Pilkku on vain pieni välimerkki, mutta se herättää suuria tunteita. Viime syksynä pilkku innosti lehtien yleisönosasto- ja kulttuurisivukeskusteluihin; radiossa filosofit pohtivat pilkun ja muidenkin välimerkkien ilmaisukykyä ja merkityksiä.

Pilkusta ja sen paikasta on tullut myös vertauskuva tarkkuudesta, jopa pikkutarkkuudesta, myös toisten ihmisten vapauteen puuttuvasta vallankäytöstä. Pilkkukeskustelussa kysytäänkin aina jossain vaiheessa, millä oikeudella kustannustoimittaja tai yleisönosaston kirjoittaja puuttuu kirjoittajan pilkutukseen. Niin, mikä oikeuttaa puuttumaan toisen kieleen?

Mistä tahansa normista poikkeaminen herättää huomiota ja saattaa hankaloittaa viestin vastaanottamista, jopa halua vastaanottaa viesti – sanalla sanoen: ärsyttää. Kieliyhteisöllähän on aikojen kuluessa yhteisiin sopimuksiin perustuva, vakiintunut oikeinkirjoitus, johon jotakuinkin yhtenäinen välimerkkien käyttö olennaisesti kuuluu. Jos yhteisistä pelisäännöistä poiketaan liikaa eikä lukija hahmota yksittäisen kirjoittajan pilkutuksen logiikkaa, hän voi saada vaikutelman keskeneräisestä tai epämääräisestä tekstistä.

Suomen kieliopillinen pilkutus on niin vakiintunutta ja siihen on niin totuttu, että on vaikea seurata siitä täysin poikkeavia tekstejä. Sellaisia ovat esimerkiksi käännökset, jotka noudattavat alkutekstin toisenkielisen kirjoitusjärjestelmän pilkkukäytäntöä. Jos jokaisella kirjoittajalla olisi oma logiikkansa ja omat sääntönsä, ymmärtäminen vaikeutuisi. Tunnettua on myös, että pilkun pois jättäminen voi muuttaa koko virkkeen merkityksen.

Toisaalta juuri pilkun vaikutus merkityksiin tekee siitä ilmaisuvoimaisen. Sen avulla asiaproosa selkeytyy ja kaunokirjallisuuden kieleen saadaan monimerkityksisyyttä, vivahteita ja tasoja. Yleiskielen, esimerkiksi lakitekstin, pitäisi olla yhteisten sopimusten mukaista (vrt. tässä lehdessä olevaan lakikieltä koskevaan artikkeliin, s. 34). Tylsää tai ei, mutta se on demokraattista.

Suomen pilkutus on esimerkiksi englannin niin sanottuun ajatuspilkutukseen verrattuna selkeää, joidenkin mielestä jopa mekaanista. Monet arvelevat, että pilkkusääntöihin on tullut paljonkin muutoksia ”sitten kouluaikojen”, olipa tuo kouluaika ollut 1950- tai 80-luvulla. Tämä on kuitenkin väärinkäsitys: kauankin sitten saadut opit ovat käyttökelpoisia. Ohjeisiin viime vuosikymmeninä tulleet pienet täydennykset ovat tyyppiä ”pilkku voidaan jättää poiskin ” (joissain harvoissa tapauksissa). Pilkkusäännöt eivät muutenkaan ole niin ehdottomia, etteikö niissä yleiskielisessäkin tekstissä olisi jouston varaa.

Hieman yllättäen Kielitoimiston kotisivuilla Internetissä oleva pilkkutesti on ollut erityisen suosittu sekä Helsingin kirjamessuilla Kotimaisten kielten tutkimuskeskusta esiteltäessä että muuten vain. Pilkkutestin osoite on www.kotus.fi (Kielitoimisto –> Neuvoja).
Sivuilla on myös linkkejä moniin kielenkäytön ohjeisiin, mm. pilkkusääntöihin. Ne voi lukea myös mistä tahansa kielioppaasta; Kielikellossakin ne on esitetty useasti.

Välimerkkien käyttö on tietysti vain osa suomen oikeinkirjoitusta. Esimerkiksi vierassanojen suomeen mukauttaminen ja niiden taivuttaminen ovat kysymyksiä, jotka edelleen mietityttävät kirjoittajia. Suomen kielen lautakunta onkin valinnut uuden toimintakautensa teemaksi suomen ja muiden kielten kohtaamisen.

Samoja asioita on pohdittu ennenkin. Kielikellon uudessa kirjoitussarjassa tehdään tänä vuonna aikamatkoja 1800-luvun kielikeskusteluihin. Ensimmäiseksi perehdytään siihen, miten ja miksi vieraiden maiden paikannimien kirjoittamisessa on päädytty nykyiseen käytäntöön, esimerkiksi Pahdatista nyt itsestään selvältä tuntuvaan Bagdadiin. On kiehtovaa, että jo1800-luvulla asetetut kysymykset ja niihin ratkaisuja etsittäessä käytetyt perustelut tuntuvat yhä ajankohtaisilta.
Riitta Eronen