Peruskysymyksiä normeista ja niiden muuttamisesta
Norminpurkua 3/2018

Riitta Korhonen

Peruskysymyksiä normeista ja niiden muuttamisesta

Oletko joskus miettinyt jonkin yleiskieltä koskevan suosituksen taustaa: esimerkiksi mistä se tulee tai miksi sellainen on esitetty?

Norminpurkua-palstalla vastataan lukijoiden esittämiin kysymyksiin yleiskielen normien taustoista. Voit ehdottaa aihetta tällä lomakkeella: www.kotus.fi/kotus/yhteystiedot/yhteydenottolomakkeet/norminpurkua_ehdota_aihetta.

Tässä kirjoituksessa – joka on samalla palstan avaus – vastataan viiteen yleiskieltä ja sen normeja koskevaan peruskysymykseen.

1. Mitä suomi ja yleiskieli tarkoittavat?

Sana suomi on abstrakti kattokäsite kielimuodoille, joita ovat paitsi yleiskieli (eli kirjakieli) myös kaikki suomen aluemurteet ja muut puhekielet. Sanaa näkee käytettävän myös viittaamassa yleiskieleen.

Tällä käytöllä on pitkät juuret. 1800-luvulla suomella tarkoitettiin nimenomaan yleiskieltä. Tuolloin kirjoitettiin lukuisia suomen kielioppeja, joissa esitettiin järjestelmällisiä kielen rakenteen kuvauksia; osa niistä oli laadittu oppikirjoiksi ruotsia äidinkielenään puhuville. Tuo yhdenlaiseksi kuvattu suomi tuli sittemmin myös ns. sivistyneistön puhekielen esikuvaksi ja kouluissa opetettavaksi kirjallisen ja suullisen kielenkäytön malliksi. Koulun äidinkielen oppiaineessa kuulusteltiin tuon suomen kielioppia ja oikeinkirjoitusta, ja monille koululaisille saattoi jäädä mielikuva, ettei oikein osaa ”äidinkieltä”.

Kirjoitustapojen yhdenmukaistamiseksi alettiin 1900-luvun alkupuolella julkaista myös erillisiä kielioppaita, joissa esiteltiin ”hyvän” ja ”oikean” suomen käyttöä. Samoin lehdissä ilmestyi vuosikymmenien ajan kieliaiheisia kolumneja, joissa otettiin käsittelyyn jokin virheelliseksi todettu piirre. Tämän tilalle esitettiin ”hyvään suomeen” sopivia vaihtoehtoja.

Sana suomi ’yleiskielen’ merkityksessä on toki yhä käytössä. Esimerkiksi lehdissä ilmestyy aika ajoin testejä, joiden avulla kehotetaan tarkistamaan, ”kuinka hyvin osaa suomea”. Testeissä on kuitenkin tavallisesti vain yksittäisten sanojen yleiskielistä oikeinkirjoitusta koskevia kysymyksiä (kuten lukuun ottamatta vai lukuunottamatta?).

Nykyään yleiskieleksi kutsutaan suomen kielimuotoa, joka on keskeisiltä muoto- ja rakennepiirteiltään normitettua. Yleiskieltä käytetään mm. sanomalehtien, television ja radion uutisissa, tietokirjoissa, oppikirjoissa, käyttöohjeissa ja tiedotteissa. Julkisesti näkyvillä on hyvin paljon muutakin suomea kuin yleiskielistä.

2. Mistä piirteistä yleiskielessä on eniten normeja?

Suomen eri kielimuodoissa – yleiskielessä, aluemurteissa ja muissa puhekielissä – kieliopilliset ydinperiaatteet ovat samoja. Esimerkiksi määrite taipuu substantiivipääsanan mukaisesti (tällä tiellä, täl tiel) ja predikaattiverbi subjektin mukaisesti (minä syön, mä syön). Nämä ovat kielen luonnollisia normeja.

Yleiskielessä on myös erikseen sovittuja normeja. Suuri osa niistä koskee oikeinkirjoitusta: mm. yhteen ja erilleen kirjoittamista (tietokone, sen sijaan), alkukirjaimen kokoa (Pia-täti, presidentti), lainasanojen kirjoitusasua (makaroni, gazpacho) sekä välimerkkejä.

Melko paljon on myös sanojen taivutusmuotoja (yöllä, ei yöl) ja taivutustyyppejä koskevia normeja (palveluja ja palveluita). Sen sijaan lausetason normeja on vähemmän. Tällaisia ovat mm. valinnat verbin yksikkö- ja monikkomuodon (perheen kaksi lasta nukkuvat; vrt. kaksi lasta nukkuu) sekä paikanilmauksen sisä- ja ulkopaikallissijan välillä (koulussa, koululla).

Pienin ryhmä sovituista normeista koskee tyyliä. Silti tyylipoikkeamista seuraa eniten tunneperäisiä keskusteluja. Pääosin kyse on jonkin ilmauksen (kuten pärjätä, josko) sopivuudesta neutraaliin asiatyyliin.

3. Miten yleiskieli on muuttunut?

Kaiken kaikkiaan yleiskieli muuttuu hyvin hitaasti. Suomen yleiskielen keskeiset piirteet ”lyötiin lukkoon” pääosin 1800-luvun loppuun mennessä siihenastisen kirjoitetun kielen pohjalta murteista aineksia lisäten. Yleiskielen rakenne on siis ydinpiirteiltään samanlaista kuin reilut 100 vuotta sitten. Niinpä edelleen voimassa ovat suositukset mm. verbien persoonataivutuksesta (ostan, ostamme) ja omistusliitteiden käytöstä (hänen autonsa, lähtiessäsi, olin pahoillani).

Vielä 1900-luvun alkupuoliskolla keskusteltiin joistakin yleiskielen yksityiskohdista, pääosin oikeinkirjoituksesta, kuten ilmoittaa-, kehottaa-tyyppisistä ‑otta-/-oitta-verbeistä ja vierassanojen kirjoitustavoista. Tuolloin päästiin ratkaisuihin, jotka esitetään sellaisinaan nykyisissäkin oppaissa ja sanakirjoissa.

Sittemmin yleiskielen normimuutokset ovat koskeneet enimmäkseen yksittäisiä sanoja ja sanaryhmiä. Laajempia ja ennalta arvaamattomia seurauksia synnyttäviä normimuutoksia ei ole lähitulevaisuudessa suunnitteillakaan. Tällainen moniaalle muutospaineita luova siirto olisi mm. taivutusjärjestelmään vaikuttava kaksoispassiivin käytön (ollaan tehty, ei oltu tehty) tai omistusliitteettömyyden hyväksyminen (hänen auto).

Toki sanasto on sadassa vuodessa muuttunut paljonkin. Lisää on tullut myös tekstilajeja, jotka puolestaan ovat synnyttäneet uudenlaisia tekstikäytänteitä. Muutos näkyy siinäkin, että yhä useammantyyppisissä julkaisuissa – kuten kolumneissa, urheilu-uutisissa ja kulttuuriarvosteluissa – käytetään paitsi neutraalia asiatyyliä myös rennompaa, kirjoittajan persoonaa ja tunnesävyjäkin paljastavaa tyyliä. Muodoltaan teksti voi siis olla yleiskielistä mutta sävyltään tuttavallisempaa. Monet tunnepitoiset ilmaukset kuitenkin kalpenevat käytössä ja leviävät neutraaleiksikin tarkoitettuihin yhteyksiin.

4. Ovatko kielenhuollon periaatteet muuttuneet?

Osittain ovat. Maailma muuttuu, ja kielenkäyttö ja kieli muokkautuvat aina sen mukana. Asennoituminen – toisten – kielenkäyttöön ei kuitenkaan muutu samassa tahdissa. Kielenohjailun periaatteet kyllä heijastelevat aina ajankohdan yhteiskunnallista ja kulttuurista ilmapiiriä.

Esimerkiksi 1800-luvulla yleiskielen piirteistä sovittiin ajan kansallisromantiikan hengessä: tärkeää oli oman ”puhtaan” kielen vaaliminen vierasvaikutteita (ruotsia) vastaan. Kielen ”puristinen” omakantaisuuden korostaminen oli tärkeää poliittisista ja kulttuurisista syistä, jotka heijastivat kahdenlaista vierautta: maa kuului hallinnollisesti Venäjään mutta oli kielellisesti ja kulttuurisesti entisen emämaan Ruotsin vaikutteiden piirissä.

Tässä ristipaineessa tärkeänä kielen kehittelyn periaatteena pidettiin omakantaisuuden lisäksi kieliopillisen rakenteen ja sananmuodostusjärjestelmän johdonmukaisuutta, siis eräänlaista rakenteellistakin puhtautta: esimerkiksi uusien sanojen piti ongelmitta sopia järjestelmän osiksi.

Puristisen näkökulman lisäksi esillä oli kuitenkin myös käytännönläheisyys: esimerkiksi E. N. Setälä piti virkaanastujaisesitelmässään 1893 yhtenä – muttei ainoana – tärkeänä ”oikeakielisyyden” periaatteena kielenkäytön tarkoituksenmukaisuutta: hyvä on sellainen ilmaus, joka esittää tarkoitetun merkityksen parhaiten mutta ei ole liikaa ristiriidassa vallitsevan käytännön kanssa. Oikeakielisyyttä pohtiessaan Setälä kiinnittikin huomiota myös kielenmuutokseen ja sen seurauksiin: kun kieli muuttuu, ”muuttuu tietysti myös käsitys oikeasta kielestä” (Setälä 1921: 115).

Vasta 1900-luvun puolivälin paikkeilla kuitenkin alettiin oikeakielisyyden sijasta puhua kielenhuollosta ja korostettiin yleisestikin kielenhuollon avainsanoina tarkoituksenmukaisuutta, tilanteenmukaisuutta ja selvyyttä.

Tilanteenmukaisuus vaikuttaa myös yleiskielen normien tyyppeihin. Jo vanhastaan kielioppaissa on ollut vaihtelua sallivia normeja: ne koskevat kielenpiirteitä, joiden käyttöehtoja ei voi tarkasti määritellä. Esimerkiksi tiukkalinjaisen maineessa olevassa E. A. Saarimaan Kielenoppaassa (1947) mainitaan mm. seuraavanlaisia yleiskielen vaihtelutapauksia, joista kielenkäyttäjä valita käyttöyhteyteensä sopivan:

kasaantua ~ kasautua
haravia ~ haravoita
ainoaa ~ ainoata (-ta: ”arvokkaan tyylin tuntua”)
on ~ tulee olemaan (”kun tulevan ajan ilmaiseminen on selvyyden kannalta tarpeen”)

Lisäksi mm. esittelylauseen (Koivussa on pienet lehdet) ja sen kaltaisten lauseiden (Mukana on/ovat uudet ohjeet) raja on aina ollut hämärä; siksi verbin lukua koskeva ohjekin on aina ollut jälkimmäisten lauseiden tapauksessa yksikön ja monikon vaihtelun hyväksyvä.

Tiukimmatkin kielioppaat ovat siis aina esittäneet myös väljiä, hieman epämääräisiäkin sääntöjä. Linja on yhä sama. Myös Kielitoimiston uusimmissa ohjeissa on esitelty monia yleiskielen vaihtelutapauksia. Vaikka nykykielenhuollon tärkeimmät avainsanat ovatkin tarkoituksenmukaisuus ja selvyys, ei normituksessa silti unohdeta yleiskielen rakenteen ydinpiirteiden säilyttämistä.

5. Mitä yleiskielen normeja on viime vuosina muutettu?

Huhuja normimuutoksista on paljon, varsinaisia muutoksia vähemmän. Viime vuosien yleiskielen normien muutokset on esitetty pääosin Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaassa ja kielioppioppaassa, ja ne on kirjattu myös Kielitoimiston ohjepankkiin. Sanojen tyylisävyä ja merkitystä koskevat muutokset näkyvät lähinnä Kielitoimiston sanakirjassa.

Vaihtoehtoja

Muutokset koskevat tavallisesti vain yksittäisten sanojen tai sanaryhmien käyttöä. Tyypillisesti on hyväksytty toinen vaihtoehto entisen ”ainoan oikean” rinnalle. Tällaisia ovat olleet esimerkiksi seuraavat (ensimmäisenä vanhan suosituksen mukainen):

täälläpäin ~ täällä päin, päinvastoin ~ päin vastoin
filee, fileetä ~ file, filettä
tyytyväinen asiaan ~ tyytyväinen asiasta
alkaa tehdä ~ alkaa tekemään

Kutakuinkin kaikki normimuutokset ovat kielenkäyttäjien keskuudessa saaneet osakseen myös vastustusta. Poikkeamat kerran opitusta saattavat häiritä; joistakuista ne tuntuvat virheiltä tai tyylirikoilta.

Tyylikysymyksiä

Normimuutos voi koskea myös sanan tai sanonnan tyylisävyä. Esimerkiksi aiemmin lähinnä arkiseen tyyliin sopivaksi luonnehdittu sana on neutraalistunut käytössä ”yleiskieli- ja asiatyylikelpoiseksi”, ja tämä muutos merkitään sanakirjaan. Aiemmin arkisiksi merkittyjä olivat mm. pärjätä, fani ja netti, mutta nyttemmin ne ovat sanakirjassa vailla tyylimerkintää, siis neutraaleja.

Koska nykykielenhuollossa korostetaan tilanteenmukaisuutta ja selvyyttä, on ehdottomia yleiskieltä koskevia ”käyttökieltoja” väljennetty tyylirajoituksiksi. Esimerkiksi josko-sanasta saatettiin 1800-luvun lopulla todeta, että se ”ei ole Suomenkieltä” ja että se ”täytyy aikanansa hyljätä, ettei se turmelisi meidän kielemme somaa ja säännöllistä rakennusta kysymyslauseissa” (K. Jaakkola, Virittäjä 1883, s. 141). Sana suomi viittasi tuolloin yleiskieleen; josko oli toki käytössä monissa murteissa, suomea siis nekin.

Myöhemmin josko-sanaa kehotettiin välttämättään yleiskielessä. Koska se kuitenkin on yhä käytössä myös kirjoitetussa kielessä (esim. nyt odotetaan, josko hinta taas kääntyisi nousuun), siitä annetaan tyyliarvio: josko sopii yleiskielisiinkin – pohdiskeleviin – teksteihin, joissa kirjoittajan subjektiivinen ote voi näkyä. Tuttavallisen jutustelun sävyä sanaan sisältyykin. Käyttörajoitus koskee siis neutraalia asiatyyliä.

Yleiskielen rajatapauksia

Kun jokin normi on havaittu liian tiukaksi, oikeana pidetyn vaihtoehdon (esim. tiedottaa matkustajille asiasta) rinnalle on yleiskieleen hyväksytty toinenkin käytössä ollut ilmaustyyppi (tiedottaa matkustajia asiasta). Koska kuitenkin moni on tottunut soveltamaan vain vanhaa sääntöä, toista hyväksyttyä ilmaustyyppiä voi – ainakin jonkin aikaa – pitää eräänlaisena yleiskielen rajatapauksena: ilmauksen esittäjä voi varautua siihen, että joku kiinnittää enemmän huomiota ilmauksen muotoon kuin sisältöön.

Toisenlainen rajatapaus on käyttöalaltaan rajallinen ilmaus. Esimerkiksi jokin vuosikymmeniä virheellisenä pidetty ilmaustapa saattaa osoittautua asiateksteissäkin niin tavalliseksi ja merkitykseltään selväksi, että sitä voi pitää myös yleiskieliseen asiatekstiin sopivana – mutta ei kuitenkaan ehdoitta. Käyttöön voi sisältyä sanastorajoituksia.

Yksi esimerkki tästä on sana vaikutus, jonka peruskäyttö pohjautuu kantaverbin vaikuttaa käyttöön: asia vaikutti lapseenasian vaikutus lapseen. Vaikutuksella on siis tässä merkitys ’vaikutuskyky, teho’. Lisäksi sitä käytetään merkityksessä ’tärkeys, hyöty, haitta’ varsinkin puhuttaessa organisaatioista, yhteisöistä tms.: asian työllistävä vaikutus tehtaalle. Kuitenkaan puhuttaessa vaikkapa yksilöistä sama ‑lle-päätteinen ilmaustyyppi ei käy: ”asian vaikutus lapselle”. Rakennetta asian vaikutus tehtaalle voi pitää yleiskielen rajatapauksena:

Peruskäyttö: vaikutus johonkin tai johonkuhun: Kirja teki vaikutuksen lukijaansa.

Rajatapaus (puhuttaessa organisaatioista, yhteisöistä tms.): vaikutus + ‑lle (’tärkeys’, ’hyöty, haitta’; ’merkitys’): Tilauksen työllistävä vaikutus telakalle on noin 1 500 henkilötyövuotta. (’vaikutus telakan toimintaan’) – Vrt. ilmaus vaikutus telakkaan ei tässä käy.

Vaihtoehtoinen ilmaisutapa: Tilauksen hyöty telakalle on noin 1 500 henkilötyövuotta.

Tällaisissa tapauksissa ohjeissa esitetty ”peruskäyttö” on ensisijainen ja neutraali vaihtoehto, mutta myös yleiskielen rajatapaus on käypä muoto. Tässä meillä on siis ristiriita: päätteen ‑lle sisältävän muodon käyttöä ei kannata yleistävästi pitää virheenä, mutta se ei myöskään aina ole mahdollinen. Selvää on ehdottomuuden mahdottomuus. Siksi normikin on väljä.

Todennäköisesti rajatapauksiksi luonnehditut ilmaukset lisäävät vuosien mittaan käyttöalaansa ja neutraalistuvat kokonaan. On kuitenkin selvää, että kaikkia eivät väljät normit miellytä. Kenenkään ei toki kannata käyttää ilmausta, josta ei pidä.

Kielenhuollon periaatteita ja yleiskielen normittamista koskevia kirjoituksia

Hakulinen, Lauri 1945: Kielenviljelyn menettelytavoista. Virittäjä 49: 281–283.

Hiidenmaa, Pirjo 2006: Kielenhuollon muuttunut maisema. Kielikello 3. www.kielikello.fi/-/kielenhuollon-muuttunut-maisema

Ikola, Osmo 1951: Kielenohjailu ja kieliyhteisö. Virittäjä 55: 284–292.

Itkonen, Terho 1972: Kielenhuoltomme tehtävistä. Virittäjä 76: 278–297.

https://journal.fi/virittaja/article/view/36139/31544

Kolehmainen, Taru 2016: Kielenhuollon juurilla. Suomen kielen ohjailun historiaa. SKS, Helsinki. http://scripta.kotus.fi/www/verkkojulkaisut/julk41/Kielenhuollon_juurilla.pdf

Korhonen, Riitta & Maamies, Sari 2015: Kieliopillisten vaihtoehtojen välissä – tiukkoja ja väljiä normeja. Kielikello 2. www.kielikello.fi/-/kieliopillisten-vaihtoehtojen-valissa-tiukkoja-ja-valjia-normeja

Mantila, Harri 2005: Kielikäsityksestä kielenhuollon uusiin periaatteisiin. Kielikello 2. www.kielikello.fi/-/kielikasityksesta-kielenhuollon-uusiin-periaatteisiin

Mäntynen, Anne 2003: Mistä puhumme, kun puhumme kielestä. Virittäjä 3: 386–392. https://journal.fi/virittaja/article/view/40276/9703

Paunonen, Heikki 1996: Suomen kielen ohjailun myytit ja stereotypiat. Virittäjä 4: 544–555. https://journal.fi/virittaja/article/view/38912/28295

Penttilä, Aarni 1930: Oikeakielisyyden periaatteista. Virittäjä 34: 205–228.

Rintala, Päivi 1992/2003: Suomen kirjakielen normeista. Sananjalka 34: 47–68. www.suomenkielenseura.fi/wp-content/uploads/sj34_047-068_rintala.pdf

Saarimaa, E. A. 1947: Kielenopas: oikeakielisyysohjeita. WSOY, Porvoo.

Setälä, E. N. 1921: Oikeakielisyydestä suomen kielen käytäntöön katsoen. Kielentutkimus ja oikeakielisyys. Otava, Helsinki. S. 61–147.

Riitta Korhonen
Takaisin ylös