Pankkimies, sanakirjantekijä ja Unkarin-ystävä – 1800-luvun loppupuolen säädössuomentajat
Artikkeli 3/2016

Petri Lauerma

Pankkimies, sanakirjantekijä ja Unkarin-ystävä – 1800-luvun loppupuolen säädössuomentajat

Ruotsin vallan ja autonomian ajan säädöskielen suomentajia esittelevien katsausten sarjassa on edetty 1800-luvun jälkipuoliskolle. Sarjan aiemmat osat on julkaistu Kielikelloissa 3/2014 ja 4/2015 (ks. Lue myös).

Säädöstekstejä alettiin suomentaa jo vanhan kirjasuomen kaudella ja 1700-luvulla työlle luotiin viralliset puitteet Tukholmassa. Autonomian aikana työ jatkui Suomessa. 1800-luvun alkupuoli oli kielellisesti kiivasta murroksen aikaa, joten tämän ajan säädössuomentajat yrittivät sekä pysyä kirjasuomen kehityksen mukana että luoda uutta lakiteksteissä tarvittavaa sanastoa.  Vuosisadan jälkipuoliskolla Carl Gustaf Borg, Frans Ferdinand Ahlman ja Antti Jalava saattoivat jo tukeutua vakiintuneempaan kirjakieleen, joten heille jäi enemmän aikaa kehittää suomen kieltä ja sen sanastoa myös muissa julkaisuissaan ja toimissaan.

Carl Gustaf Borg: satusuomentajasta valtiokonttorin johtajaksi

Vuonna 1857 senaatin suomen kielen kääntäjäksi nimitettiin yliopiston ylimääräinen suomen kielen lehtori Carl Gustaf Borg. Muiden tehtäviensä vuoksi hän alkoi hoitaa virkaa kuitenkin pysyvämmin vasta vuodesta 1861.

Borg oli syntynyt Vihannissa vuonna 1823. Koulunsa hän kävi alkuun Oulussa, mutta ylioppilaaksi hän kirjoitti Turussa ja valmistui maisteriksi Helsingissä. Kääntäjänä Borg aloitti jo 1840-luvulla suomentamalla Grimmin veljesten, Andersenin ja Topeliuksen satuja ja ruotsintamalla myöhemmin valikoimia Kalevalan runoista. Myös mielenkiintoisena aikalaisdokumenttina sittemmin pariinkin kertaan julkaistu Edmund von Bergin teos Kertomus Suomenmaan metsistä (1859) on Borgin suomentama.

Borg oli perehtynyt eri puolilla maata puhuttuihin länsimurteisiin, mutta myös Lönnrotin itämurteiden pohjalta lähtevään kielenkäyttöön, joten hänen  oli helppoa ryhtyä kirjoittamaan kirjasuomea, joka tänä aikana jo yhdisteli entistä vakiintuneemmin itä- ja länsisuomalaisia aineksia. Borgin suomentamissa asetuksissa onkin hänen edeltäjiensä töihin verrattuna vähemmän suomen kieleen mukauttamattomia lainoja tai murteellisuuksiksi jääneitä kielenpiirteitä. Borgin kaudella siirryttiin säädöskielessä vanhasta talota-tyyppisestä abessiivista nykyiseen talotta-tyyppiin, mikä sopiikin Pohjois-Pohjanmaalta – geminaatallisen ‑tta-päätteen alueelta – kotoisin olleelle, tätä päätettä suosineen Lönnrotin ihailijalle.

Uudissanoja Borgin suomennoksissa on toisaalta vähemmän. Suurin osa suomalaisen lakikielen historiaa tutkineen Paavo Pajulan (1961) hänen nimiinsä panemista sanoistakin on ollut käytössä jo aiemmin, mutta esim. yhdyssanat kiertokirje ja talousosasto lienevät Borgin kieleen tuomia. Borgin kaudella asetussuomentajan tukena alkoi olla jo muuta suomeksi julkaistua juridista kirjallisuutta. Ensimmäinen alan sanastokin, asessori A. E. Stråhlmannin laatima Ruotsalais-suomalainen luettelo tavallisista virka- ja lakisanoista, ilmestyi vuonna 1866.

Vuonna 1863 hyväksytty kieliasetus lienee tunnetuimmaksi jäänyt teksti, jonka asuun Borg oli vaikuttamassa.

Asetuksia alettiin Borgin aikana julkaista vuodesta 1860 alkaen numeroituna kaksikielisenä sarjana nimeltä Storfurstendömet Finlands Författnings-Samling ‑ Suomen Suuriruhtinaanmaan Asetus-Kokous, joka ennen pitkää sisälsi kaikki uudet asetukset myös suomeksi. Vuonna 1862 Borg oli jäsenenä komiteassa, joka antoi lausunnon suomen kelpoisuudesta virkakieleksi.  Vuonna 1863 hyväksytty kieliasetus lienee tunnetuimmaksi jäänyt teksti, jonka asuun Borg oli vaikuttamassa. Senaatin kielenkääntäjänä Borg toimi aina vuoteen 1876 asti, vaikka hänelle kertyikin lukuisia luottamustehtäviä niin Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa, pankkimaailmassa kuin säätyvaltiopäivilläkin. Uransa viimeiset vuodet Borg toimi valtiokonttorin johtajana ja sai lopulta kanslianeuvoksen arvon. Hän kuoli vuonna 1895.

Frans Ferdinand Ahlman: runoilijasta sanakirjamieheksi

Asetusten määrän vain kasvaessa Borgille määrättiin vuonna 1868 suomennostyöhön apulaiseksi maisteri Frans Ferdinand Ahlman. Vuonna 1872 hän sai nimityksen toiseksi vakinaiseksi kielenkääntäjäksi.

Ahlman oli syntynyt Hauholla vuonna 1836, päässyt ylioppilaaksi Porvoossa 1856 ja valmistunut maisteriksi Helsingissä 1860. Nuorempana hän avusti useita lehtiä pienillä kaunokirjallisilla suomennoksilla ja omilla runoillaankin; hän keräsi myös kansanrunoutta stipendiaattina. Myöhemmin hän suomensi lähinnä tietokirjoja. Näistä sanastollisesti haastavimpia olivat suomennokset Cleven (1869) sielutieteen (eli psykologian) ja Rüeggin (1871) kasvatustieteen oppikirjoista. Ahlman laati itsekin mm. pitkään käytössä olleen ruotsin oppikirjan ja eräitä asiointioppaita.

3_16_Ahlman.JPG

Frans Ferdinand Ahlman.

Ahlmanin merkittävimmäksi työksi muodostui laajan ruotsalais-suomalaisen sanakirjan toimittaminen. Tämän ensimmäinen painos ilmestyi jo 1865, viimeisin korjattu laitos 1885. Teosten välillä Ahlman toimitti käyttöön myös suomalais-ruotsalaisen sanakirjan. Näissä myös muiden (etenkin August Ahlqvistin) apuun tukeutuen tehdyissä sanakirjoissa on Rapolan (1960: 110) luettelon mukaan sanan ensiesiintymiä noin 300.  

Asetussuomentajana Ahlman toimi aina vuoteen 1893 saakka, apulaisena työskennellyt vuodet mukaan lukien siis lähes yhtä pitkään kuin Reinhold von Becker. Pitkällä urallaan Ahlman saattoi hyödyntää leksikografista asiantuntemustaan monin tavoin. Kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri F. W. Rothsten ehdotti lokakuussa 1879, että seura ryhtyisi kiireellisesti toimittamaan mahdollisimman laajaa ruotsalais-suomalaisen laki- ja virkakielen sanastoa, jotta virallista kielenkäyttöä haittaava sanastollinen epävakaisuus saataisiin poistettua, työn yhdeksi pohjaksi asetettiin myös Ahlmanin sanakirja. Ahlman oli itse mukana tämän komitean työssä, mutta hänen tehtäväkseen oli toisaalla yksin annettu myös vastaavan suomalais-ruotsalaisen sanaston laatiminen. Tämän vuonna 1883 ilmestyneen teoksen uusia sanoja ovat Häkkisen (1987: 31) mukaan mm. muotovirhe, opetussuunnitelma, pakkolunastaa sekä tulo- ja menoarvio.

Tänä vuonna 1883 ilmestyneen teoksen uusia sanoja ovat muotovirhe, opetussuunnitelma, pakkolunastaa sekä tulo- ja menoarvio.

Suurten sanakirjojensa ja virkakielen sanastojen valmistuttua Ahlman toimitti vuonna 1885 asiarekisterin 1870-luvulla julkaistuihin asetussuomennoksiin. Seuraavana vuonna hän julkaisi vielä Uudessa Suomettaressa artikkelin Mimmoista suomea virastoissamme kirjoitetaan. Ahlman näyttää sittemmin kuitenkin hieman myös palanneen nuoruutensa runollisempiin tunnelmiin, sillä hänen viimeiseksi kirjakseen jäi vuonna 1888 ilmestynyt teos nimeltä Uutukaisin kukkaiskieli eli mitä kukat puhuvat. Ahlman kuoli vuonna 1895.

Anton Alfons Almbergista Antti Jalavaksi

Borgin erottua toimestaan 1876 Ahlman yleni ensimmäiseksi kielenkääntäjäksi ja toiseksi kielenkääntäjäksi nimitettiin maisteri Anton Alfons Almberg. Hän oli syntynyt Maskussa 1846, päässyt ylioppilaaksi Turussa ja valmistunut maisteriksi Helsingissä 1869. Työskenneltyään vuoden Uuden Suomettaren ensimmäisenä päätoimittajana hän toimi joitain vuosia suomen kielen opettajana eri kouluissa Helsingissä.

Lähimpien edeltäjiensä tavoin myös Almberg teki paljon muutakin kuin vain käänsi juridiikkaa. Niin tietokirjailijana kuin suomentajanakin Almbergin tärkeimmäksi kohdemaaksi muodostui Unkari, jossa hän matkusteli laajasti. Matkakuvausten ja monien näytelmäsuomennosten lisäksi hän oli laatimassa ensimmäistä suomalaisille suunnattua unkarin oppikirjaa (1880), jota hän sitten käytti toimiessaan yliopiston ensimmäisenä (joskin ylimääräisenä) unkarin kielen lehtorina.  Säätyvaltiopäivillä Almberg työskenteli ruotsin kielen tulkkina ja sihteerinä. Hänellä oli myös merkittäviä luottamustoimia Suomalaisen Teatterin johtokunnassa, Kansanvalistusseurassa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa.

Suomen kieli oli 1800-luvulla vähitellen päässyt ruotsin kielen rinnalle ja lopulta saavuttanut viralllisen kielen aseman.

Vaikka juridisten suomennosten laatiminen oli Almbergin aikana jo helpottunut alan suomenkielisen kirjallisuuden kasvun ja ajantasaisten sanakirjojen myötä, työn paljous ja kiire eivät kuitenkaan kadonneet minnekään. Almbergin on edeltäjiensä tavoin täytynyt teettää osa asetussuomennoksista avustajillaan, varsinkin kun hänen vastuulleen oli asetettu myös senaatin kirjapainon hoito. Työtä alkoi varjostaa myös ajan poliittinen kuohunta. 

Suomen kieli oli 1800-luvulla vähitellen päässyt ruotsin kielen rinnalle ja lopulta saavuttanut virallisen kielen aseman. Helmikuun manifestista 1899 käynnistyneet keisarin toimenpiteet muuttivat kuitenkin tilanteen tyystin heti uudelle vuosisadalle tultaessa. Vuonna 1900 venäjästä tuli korkeimman hallinnon kieli, 1902–1903 oikeusistuinten käsittely- ja pöytäkirjakieli, mutta ankaran vastustuksen ja yleislakon jälkeen venäjä jäi jo vuonna 1905 vain kenraalikuvernöörin kanslian kieleksi. Suomen ja ruotsin käyttö siis säilyi oikeuslaitoksessa ja muussa virkakoneistossa, vaikka lakeja ja asetuksia julkaistiinkin autonomian ajan loppuun saakka julkaisemaan osin myös venäjäksi.

Almberg työskenteli senaatissa kuolemaansa saakka. Kolme vuotta ennen tätä hän teki vielä yhden merkittävän käännöksen ruotsin kielestä: vuonna 1906 Anton Almberg suomensi nimensä Antti Jalavaksi, millä nimellä hänet on sittemmin tunnettu.

Lähteitä ja kirjallisuutta

1800-korpus = Varhaisnykysuomen korpus. http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/1800_coll_rdf.xml.
Ahlman, Ferdinand 1865: Finskt-svenskt Lexikon. Ks. 1800/korpus, Sanakirjat/Ahlman.
Asetuksia vuosilta 1811- 1899. Ks. 1800-korpus, Muut kausijulkaisut / Asetuksia.
Berg, Edmund von 1859: Kertomus Suomenmaan metsistä.  Ks. 1800-korpus, Kirjat/Borg.
Cleve, Z. J. 1869: Sielutieteen oppikirja, Ks. 1800-korpus, Kirjat/Ahlman.
Häkkinen, Kaisa 1987: Ordböcker med finska och svenska från Schroderus till Karlsson. Fennistica  9, 21–36. Åbo: Åbo Akademis förlag.
Pajula, Paavo 1961: Suomalaisen lakikielen historia pääpiirteittäin. Helsinki: WSOY.
Rapola, Martti 1960: Sanojemme ensiesiintymiä Agricolasta Yrjö-Koskiseen. Tietolipas 22. Helsinki: SKS.
Rüegg, H. R. 1871: Kasvatustieteen oppikirja. Ks. 1800-korpus, Kirjat/Ahlman.
Szinnyei, Josef – Almberg, Antti 1880: Unkarin kielen oppikirja. Helsinki: SKS.
Kuvan lähde: Paavo Pajula 1960: Suomalaisen lakikielen historia pääpiirteissään, s. 197.

Petri Lauerma
Kirjoittaja työskentelee Kotimaisten kielten keskuksessa.