Palvelujen vai palveluiden? Monikon genetiivimuotojen vaihtelusta
Artikkeli 4/2004

Matti Räsänen

Palvelujen vai palveluiden? Monikon genetiivimuotojen vaihtelusta

Sanotaanko palvelujen vai palveluiden? Vai olisiko muoto sittenkin palveluitten? Entä klassikkojen vai klassikoiden? Kaikki nämä muodot ovat mahdollisia. Miten ja miksi monikon genetiivin muoto näin vaihtelee?

Monikon genetiivi on monimuotoinen sijamuoto, mistä seuraa joskus päänvaivaa. Erityisen monimuotoista on kolmi- ja nelitavuisten sanojen taivutus. Taivutuspäätteitä monikon genetiivillä on peräti viisi: ‑en, ‑in, ‑ten, ‑den ja ‑tten:

• Pääte ‑ten liittyy konsonanttiloppuisiin ja ‑vartaloisiin sanoihin (kannelten, merten).

• Pääte ‑in on vanhastava ja murteellinen (poikain), joskin se elää yleiskielessäkin yhdyssanoissa (opettajainhuone, pappeinkokous).

• Päätteellä ‑en voidaan muodostaa kaksi erilaista en-genetiiviä: Toisessa pääte liittyy normaalisti sanan monikkovartaloon niin, että monikon tunnus i (vokaalien välissä j) on erotettavissa (auto + j + en, kuitu + j + en), jolloin syntyy pääte ‑jen. Toisekseen ‑en yhdistyy i-vartaloon, jolloin sanavartalon i:tä ja monikon i-tunnusta ei voi erottaa toisistaan (vesi + en).

• Päätteet ‑den ja ‑tten ovat kielihistoriallisesti monikon päätteitä sellaisenaan, mutta niihin liittyy nykykielessä monikon tunnus, jolloin syntyvät päätteet ‑iden ja ‑itten.

• Päätteitä ‑en ja ‑jen kutsutaan lyhyiksi päätteiksi ja päätteitä ‑iden ja ‑itten pitkiksi.

Tavurakenne ratkaisee eli penultimasääntö

Monikon genetiivin sijapäätteiden vaihtelu ei ole sattumanvaraista, sillä sanavartalon tavurakenne ja osittain myös äännerakenne vaikuttavat taivutuspäätteen valintaan. Sanan viimeistä edellistä tavua kutsutaan kielitieteessä penultimaksi (penultima, lat. paenultima < paene ’melkein’, ultimus ’viimeinen’). Penultiman pituuden on havaittu yleisesti vaikuttavan pääteaineksen valintaan siten, että lyhyt tavu (= lyhyeen vokaaliin päättyvä tavu) enteilee pitkää päätettä ja pitkä tavu (= konsonanttiin tai pitkään vokaaliin päättyvä tavu) lyhyttä. Sana laa-tik-ko havainnollistaa tavun pituutta. Sen tavut laa ja tik ovat pitkiä, kun sen sijaan ko on lyhyt. Kutsun toiseksi viimeisen tavun pituuteen perustuvaa monikon genetiivin valintaperiaatetta penultimasäännöksi.

Ongelmien syynä hajonta

Päätteiden runsaus sinänsä ei aiheuta ongelmia. Yllättäen myöskään se, että samasta sanasta voidaan muodostaa monikon genetiivi kahdella tai useammalla tavalla, ei välttämättä mietitytä kielenkäyttäjää. Taivutuspulmia selittää yksi muita tärkeämpi ilmiö – hajonta. Periaatteessa samaa taivutustyyppiä edustavat sanat pyrkivät nimittäin käytännössä usein taipumaan eri tavoin. Erityisen merkittävää on yksittäisten sanojen ”karkailu”, jolloin sana voi taipua aivan toisin kuin sanatyypin yleinen taivutussuuntaus antaisi olettaa. Hajonta voidaan kuitenkin todeta vain tilastollisesti jos sitenkään, mistä seuraa, ettei se pysty varmasti selittämään saati ennustamaan yksittäisiä kielenkäyttötilanteita. Sanatyypin sanojen taivutuksen horjunta vaikuttaa kuitenkin kielivaistoon niin, että muuten huomaamaton ja siedetty variaatio alkaakin kummeksuttaa.

Ongelmatapauksia

Seuraavassa käsittelen muutamia yleisluonteisia havaintoja monikon genetiivin päätteen määräytymisestä. A- ja O-vartaloiset sanat (joiden sanavartalon lopussa on a, ä, o tai ö) noudattavat yleensä penultimasääntöä, ja siksi vaikkapa sana myymälä oletettavasti taivutetaan myymälöiden ennemminkin kuin sinänsä mahdollinen myymälöjen. Sana numero vastaavasti taivutetaan todennäköisemmin numeroiden kuin numerojen. Sen sijaan U- ja i-vartaloisissa sanoissa (joiden sanavartalon loppuvokaali on u, y tai i) lyhyt pääte (jen, en) on havaittu pitkää yleisemmäksi riippumatta sanan tavurakenteesta: ratkaisu taipuu tyypillisesti ratkaisujen (harvemmin ratkaisuiden, ratkaisuitten) ja kasarmi vastaavasti kasarmien (harvemmin kasarmeiden, kasarmeitten).

Termillä astevaihtelu tarkoitetaan suomen kielelle ominaista äännevaihtelua, joka koskee konsonantteja k, p ja t. Monikon genetiivin muodostamiseen liittyy kaksoiskonsonantin vaihtelu yhden konsonantin kanssa viimeisen tavun rajalla, tt : t, kk : k, pp : p. Tiettyjen sanojen toiseksi viimeinen tavu voi siis olla joko pitkä tai lyhyt astevaihtelusuhteiden mukaan. U- ja i-vartaloisissa astevaihtelun alaisissa sanoissa lyhyt pääte on käytännössä yksinomainen, niin että ammatti taipuu ammattien (~ ammateiden) ja tunnettu saman kaavan mukaan tunnettujen (~ tunnetuiden). A-vartaloisissa sanoissa taas pitkä pääte on suositumpi, jos kohta yksittäiset sanat sekoittavat palettia (Google-haku: navettojen 103 ~ navetoiden 89). O-vartalot vaihtelevat eniten: laatikko : laatikoiden ~ laatikkojen.

Kolme ongelmallista sanatyyppiä

Lyhyen toiseksi viimeisen tavun sisältävien sanojen on havaittu vaihtelevan kielenkäytössä useammin kuin muiden. Tällaisissa sanoissa on penultimasäännön mukaan pitkä iden- ~ itten-genetiivi, mutta käytäntö vaihtelee erityisesti monitavuisissa U-vartaloisissa sanoissa, joiden viimeistä edellinen tavu on lyhyt: jakelu, palvelu, haastattelu.

Seuraava kolmi- ja nelitavuisten U-vartaloisten sanojen aineisto (pdf-taulukko) on poimittu Internetistä Google-hakukoneen avulla. Se havainnollistaa taivutuksen sanakohtaista eriytymistä. Genetiivityyppien iden ja jen yleisyyssuhteet voivat osoittautua aivan päinvastaisiksi aina sanan mukaan (vrt. ottelu ja haastattelu).

Vertailun vuoksi kannattaa tarkastella jokusta pitkän penultiman tapausta (pdf-taulukko). Havaitaan, että vaihtelu on odotuksenmukaisesti huomattavasti vähäisempää. Tällainen vaihtelu pysähdyttää hyvin harvoin miettimään variaation mahdollisuutta.

Toinen ongelmaryhmä ovat astevaihtelun mukaan joko pitkän tai lyhyen tavun sisältävät sanat, erityisesti O-vartaloiset sanat ja näistä nimenomaan ‑kkO-sanat, laatikko, männikkö (pdf-taulukko). Vierassanat havainnollistavat vaihtelua ja ennen kaikkea suurta hajontaa. Esimerkiksi sanasta geneetikko aineistossa ei ole laisinkaan den-genetiiviä, kun sen sijaan klassikko-sanan taivutuksena se on yleisempi.

Kolmi- ja nelitavuiset i-vartaloiset sanat muodostavat kolmannen ongelmaryhmän (pdf-taulukko). Tähän sanatyyppiin kuuluu runsaasti uusia vierassanoja (baritoni, monitori).

Vaihtelu iden ~ itten

Vaikka päätteet ‑iden ja ‑itten voivat periaatteessa vaihdella vapaasti, ‑itten on tosiasiassa paljon harvinaisempi. Laskelmien mukaan iden-genetiivi on kymmenen kertaa niin yleinen kuin itten-genetiivi. Kolmi- ja useampitavuisissa sanoissa ‑itten lienee vieläkin harvinaisempi kuin lyhyissä sanoissa, mutta elänee toisaalta virkeämpänä muun muassa näiden omistusliitteellisissä ilmauksissa (palveluittesi ~ palveluittensa). Yleistykseksi voi todeta, että jos vaihtelusta iden ~ itten tulee kielenkäyttäjälle pulma, on mitä ilmeisimmin kyse siitä, että selvästi harvinaisemman itten-vaihtoehdon mahdollisuus on käynyt syystä tai toisesta häntä askarruttamaan. Muuten valitaan melko sujuvasti ‑iden.

Se, että kielessä näyttää olevan suuntaus vaihtelun iden ~ itten häviämiseen, on ymmärrettävää. Päätteet ‑iden ja ‑itten liitetään samaan sanavartaloon, eli ne ovat muoto-opillisesti toistensa aitoja kilpailijoita. Tällaisissa kilpailutilanteissa toinen muoto yleistyy herkästi toisen kustannuksella. Päätteet ‑iden ja ‑en sitä vastoin ovat todellisia vaihtoehtoja, koska ne liitetään eri sanavartaloon. Niille kummallekin on kielessä sopuisaa tilaa.

Sijojen sukulaisuus

Monikon genetiivin taivutuksen yhteys monikon partitiivin taivutukseen on läheinen. Partitiivin on myös todettu noudattavan penultimasääntöä, niin että ita ~ itä ‑partitiivi on suosittu lyhyen penultiman jäljessä (myymälöitä eikä myymälöjä) ja ja ~ ‑partitiivi vastaavasti pitkän (ratkaisuja ennemminkin kuin ratkaisuita).

Partitiivi ja genetiivi pyritään muodostamaan samaan vartaloon. Niinpä jos sana ei noudata penultimasääntöä, se näkyy niin genetiivin kuin partitiivinkin taivutuksessa. Tätä havainnollistaa sanojen puhelu ja ottelu partitiivimuotojen pitkän ja lyhyen päätteen esiintymisjakauma Google-haussa.

taivutusmuoto esiintymismäärä  
puheluja 4410 (puhelujen 4 940)
puheluita 4 580 (puheluiden 4 360)
otteluja 2 250 (ottelujen 1 980)
otteluita 11 600 (otteluiden 9 290)

Lisäksi tiedetään, että astevaihtelun alaisten sanojen monikon genetiivissä ja partitiivissa vallitsevat suhteet pyrkivät sellaisenaan näkymään myös monikon illatiivissa, minkä vuoksi illatiivi muodostetaan tyypillisesti samaan tai samanhahmoiseen vartaloon kuin genetiivi ja partitiivi. Sikäli kuin saa ennustaa, sanojen allergikko ja geneetikko monikon illatiivimuoto kuuluu useimmissa tilanteissa allergikkoihin ja geneetikkoihin (eikä sinänsä mahdollisiin muotoihin allergikoihin ja geneetikoihin).

Miten suhtautua vaihteluun?

Monikon genetiivi on samaan aikaan sekä kiehtova että hankala sijamuoto. Tämänkaltaisissa kielenilmiöissä on olennaista ymmärtää kielenkuvauksen ja sääntöjen rajallisuus. Taivutustyyppitaulukot, kieliopit ym. kielenkuvauksen välineet piirtävät epätäydellisen kuvan kielestä. Monikon genetiivin kuvaus havainnollistaa sanatyyppejä ja niiden taivutusta, muttei kaitse jok’ikistä erillistapausta. Kieli elää rikkaampaa elämää kuin kielioppi.


Kirjallisuutta

Itkonen, Terho 1976: Erään sijamuodon ongelmia. – Opuscula Instituti Linguae Fennicae, Universitas Helsingiensis 53.

Itkonen, Terho 1979: Retkiä nykysuomeen. SKS, Helsinki.

Karlsson, Fred 1983: Suomen kielen äänne- ja muotorakenne. WSOY, Porvoo–Helsinki–Juva.

Nirvi, R. E. 1945: Voidaanko monikon genetiivin monimuotoisuutta supistaa? Virittäjä 49 s. 477–489.

Paunonen, Heikki 1976: Monikon genetiivin muodostus suomen kielessä I. SKST 317. SKS, Helsinki.

Matti Räsänen