Huonekasvit ovat suosiossa. Kukkakaupat ovat lisänneet valikoimiaan, mutta joitakin lajeja saattaa edelleen saada vain toiselta harrastajalta. Samaan tapaan levisivät huonekasvit usein myös menneinä aikoina, ja pistokkaiden mukana kulkeutuivat kasvien nimetkin paikasta toiseen. Perinteisten huonekasvien nimityksissä heijastuu laajempikin, monesti kielten rajat ylittävä kanssakäyminen.
Kasvihuoneista asuinhuoneisiin
Huonekasvien historia on Suomessa parinsadan vuoden pituinen. 1700-luvun hyödyn aikakaudella oli keskitytty viljelemään hyötykasveja, joita voitiin kasvattaa myös kartanoitten kasvihuoneissa. Siellä alettiin vähitellen kokeilla myös niitä kasveja, joista sittemmin tuli ensimmäisiä huonekasveja.
Viljelyssä otettiin esimerkkiä etenkin Ruotsista. Ensimmäiset huonekasvit olivat kukkivia; viherkasvit yleistyivät vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Kukkivat kasvit näet todistivat hoitajansa taitoa, ja ne asetettiin yleensä näkyville paikoille ikkunoille muidenkin ihailtaviksi.
Kartanoista, pappiloista ja kaupungeista huonekasvien viljely levisi pikkuhiljaa maaseudulle. Tavan yleistymistä hidastivat asuinolot: Tavallisen kansan talot olivat usein niin pieniä, ettei sinne kasveja mahtunut. Savutuvissa ei ollut myöskään tarpeeksi valoa. Lasi-ikkunoiden myötä kukkivat kasvit alkoivat kuitenkin vähitellen löytää paikkansa.
Kotiapteekki ikkunalaudalla
Ensimmäiset huonekasvit olivat samalla myös hyötykasveja. Runsaasti kukkiva yksivuotinen ja helppohoitoinen palsami (Impatiens balsamina), nyttemmin mummonpalsamiksi nimetty, kasvoi ensin säätyläisten ikkunoilla, mutta kun tavallinen kansa kiinnostui siitä 1800-luvun loppupuolella, sitä alettiin pitää köyhien kukkana. Kasvin meheviä varsia oli tapana pilkkoa ja käyttää haavojen hoitoon. Kasvinnimi palsami on lähtöisin ruotsin kautta (balsamin) latinasta ja edelleen kreikasta. Itse kasvi on kotoisin Aasiasta, josta portugalilaiset merenkulkijat toivat sen Eurooppaan 1540-luvulla.
Myrtti (tarkkaan ottaen morsiusmyrtti eli Myrtus communis ’Microfylla’), murteissa myös mirtti, kukkii valkoisin kukin, mutta niitä tärkeämpi tehtävä on ollut oksilla: niistä on punottu morsiusseppele ja pieniä kimppuja morsiamen puvun koristeeksi. Tapa on kulkeutunut tänne Keski-Euroopasta. Kasvilla on pitkä historia: jo antiikin ajan Kreikassa myrtti oli omistettu Afroditelle, rakkauden ja kauneuden jumalattarelle. Kasvinnimi myrtti on tullut suomeen jälleen ruotsin kautta latinasta ja edelleen kreikasta.
Vanhoihin huonekasveihin kuuluu ainakin yksi, jota ei juuri kartanoissa viljelty, mutta sitäkin ahkerammin maaseudulla: turkinpippuri (Capsicum annuum), jonka muita nimityksiä ovat turkinlisko ja turkinpalko (lisko tarkoittaa hernekasvin palkoa etenkin hämäläismurteissa ja läntisimmissä savolaismurteissa). Kasvi kuuluu maustepaprikoihin, ja sen pitkulaisia, punaisia hedelmiä käytettiin lääkkeenä monenlaisiin kipuihin hammassärystä vatsavaivoihin. Kasvia on kutsuttu ”turkinpippuriksi” myös esimerkiksi Unkarissa, jonne se tuli turkkilaisten mukana 1600-luvulla. Yksi ruotsinkielisistä nimistä, spansk peppar, taas vihjaa kasvin tulosuunnaksi Espanjan.
Kuvernöörien kukkia
Suurin osa nykyisistä huonekasveista on alkuaan kotoisin muualta kuin Euroopasta. Kasvien nimiin sisältyy esimerkiksi maantieteen ohella myös henkilöhistoriaa, sillä kasveja on nimetty historiallisten henkilöiden mukaan. Etenkin useat kasvien tieteelliset sukunimet pohjautuvat henkilönnimeen.
Begoniat (Begonia) yleistyivät huonekasveina 1800-luvun kuluessa. Ensimmäisen begonian löysi luultavasti ranskalainen fransiskaanimunkki ja kasvitieteilijä Charles Plumier (1646–1704) Haitin saarelta 1600-luvun lopulla. Hänellä oli tutkimusmatkallaan apunaan Santo Domingon kuvernööri Michel Bégon (1638–1710), jolle Plumier omisti tieteelle siihen asti tuntemattoman kasvin. Muita Plumierin löytämiä kasvisukuja ovat esimerkiksi Magnolia, Lobelia sekä Fuchsia eli verenpisarat. Begonioista on käytetty myös suomenkielistä nimitystä vinolehti, joka viittaa kasvin epäsymmetrisiin lehtiin. Myös saksassa yksi kasvin vanhoista nimistä on ollut samaa tarkoittava Schiefblatt.
Kliivia eli (iso)punasarja (Clivia miniata) löydettiin 1800-luvun alkupuolella Etelä-Afrikasta Natalin alueelta. Se nimettiin Northumberlandin herttuattaren lady Charlotte Cliven (1787–1866) mukaan. Lady Clive oli kiinnostunut kasveista, ja hän tuotatti Englantiin useita harvinaisia lajeja. Hänen kerrotaan saaneen Euroopassa ensimmäisenä kliivian kukkimaan. Suomessa se alkoi yleistyä 1900-luvun alkupuolella.
Afrikan tuomisia ovat myös nykyään tavallisimpiin kukkiviin huonekasveihin kuuluvat saintpauliat, kotoisemmin paavalinkukat (Saintpaulia ionantha). Kasvin löysi 1800-luvun lopulla Itä-Afrikasta nykyisen Tansanian alueelta paroni Walter von Saint Paul-Illaire, joka oli kuvernöörinä tuolloin Saksan hallinnoimalla alueella. Paroni oli isänsä tapaan kasviharrastaja, ja poika lähettikin isälleen Saksaan siihen asti tuntemattoman kasvin siemeniä. Kasvi nimettiin heidän mukaansa saintpauliaksi.
Naapureiden mallin mukaan
Monet huonekasvit ovat tulleet meille naapurikansojen välittäminä. Niinpä myös niiden nimet ovat käännöslainoja tai mukaelmia naapurikielisestä nimityksestä.
Eteläisestä Aasiasta ja Australiasta kotoisin oleva posliinikukka (Hoya) lienee saanut nimensä kukistaan, jotka näyttävät posliinisilta. Ruotsissa kasvilla on vastaava nimi porslinsblomma, ja saksan kielessäkin on käytetty nimeä Porzellanblume. Kukat on nähty myös vahamaisina, mistä tulevat ruotsin vaxblomma, saksan Wachsblume ja englannin waxplant (tai waxflower). Myös suomessa on aiemmin käytetty nimitystä vahakukka.
Posliinikukan tieteellinen sukunimi Hoya perustuu englantilaisen botanistin Thomas Hoyn (1750–1822) sukunimeen. Hoy toimi yli 40 vuotta Northumberlandin herttuan ylipuutarhurina.
Fiikus, tai oikeammin kumiviikuna (Ficus elastica), oli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella hyvin suosittu huonekasvi. Myös kumipuuksi kutsuttu kasvi on kotoisin Itä-Intiasta ja Indonesiasta. Aikaisemmin puu on ollut raakakumin eli kautsun lähde, mihin sen eri kielissä käytetyt nimet viittaavat (esimerkiksi ruotsin gummifikus, gummiträd; englannin rubber tree, rubber plant; saksan Gummibaum).
Kumiviikuna kuuluu viikunoiden sukuun kuten myös suosittu, mutta valitettavasti allergiaa aiheuttava huonekasvi limoviikuna (Ficus benjamina). Limo tarkoittaa Satakunnassa ja Hämeessä nuorta lehtipuuta tai lehtipuun oksaa, ja lehtipuun näköähän limoviikunalla jonkin verran on.
Lohikäärmeitä ja apostoleja
Traakkipuut (Dracaena) tulivat koteihin 1800-luvun jälkipuolella. Nimen määriteosana on vanha lohikäärmettä tarkoittava sana traakki, joka on lainattu ruotsista. Sanan historia ulottuu ruotsista keskialasaksan ja latinan kautta kreikkaan, jossa drákōn tarkoittaa lohikäärmeen lisäksi käärmettä. Kasvista on suomessa käytetty myös nimeä lohikäärmepuu.
Ruotsissa ja saksassa puhutaan ”lohikäärmeenveripuusta” (dragblodsträd; Drachenblutbaum), mikä johtaakin lähemmäs nimitysten syitä. Joistakin traakkipuulajeista näet erittyy hartsimaista verenpunaista ainetta. Ilmiö on herättänyt huomiota jo vuosisatoja, ja sitä on selitetty vanhalla tarulla, jonka mukaan puihin roiskui verta, kun norsut ja lohikäärmeiden tapaiset oliot muinoin taistelivat. Nestettä on käytetty väriaineena ja sillä on myös lääkitty verenvuototauteja.
Brasiliasta kotoisin oleva apostolinmiekka (Trimezia northiana) oli melko yleinen huonekasvi sata vuotta sitten. Nykyisin sitä saanee parhaiten toiselta harrastajalta. Ruotsiksi kasvi on nimeltään apostlalilja tai tolv apostlarnas lilja, sananmukaisesti ”12 apostolin lilja”. Nimitysten perusteena on se, että kasvin sanotaan kukkivan vasta, kun se on kasvattanut 12 lehteä. Kasvinnimen perusosana oleva miekka viittaa kasvin lehtiin, jotka muistuttavat muodoltaan jonkin verran miekkaa.
Aaronia ja anoppia muistaen
Käännöslainoja ruotsista ovat niin ikään nimet aaroninparta ja anopinkieli. Aaroninparta (Saxifraga stolonifera), ruotsiksi aronsskägg ja englanniksikin Aaron’s beard, on kotoisin Itä-Aasiasta. Se kuuluu rikkokasveihin ja on sukunsa ainoa huonekasvi. Aaronin on arveltu viittaavan Raamatussa mainittuun Mooseksen veljeen. Suomen murteissa kasvia on kutsuttu myös aataminparraksi ja keisarinparraksi. Aaroninparta kasvattaa pitkiä, rentoja rönsyjä, joiden kärkiin kasvaa pikkutaimia. Näin muodostuu ”parta”.
Anopinkielestä (Sansevieria) tuli suosittu huonekasvi 1920-luvun funktionalismin myötä. Huoneiden piti olla tällöin vaaleita ja valoisia, sisustuksen yksinkertaista ja käytännöllistä. Runsaita viherkasveja pidettiin turhina pölynkerääjinä, ja niiden tilalle tulivat anopinkielen ohella esimerkiksi kaktukset.
Anopinkieli on lainannut nimensä todennäköisesti ruotsista, jossa se on samoin svärmorstunga. Myös englannissa yksi kasvin nimistä on samansisältöinen mother-in-law’s tongue, ja vastine löytyy myös saksan puhekielestä (Schwiegermutterzunge). Kasvin teräväkärkisiä lehtiä on ilmeisesti verrattu anopin terävään kieleen. Vanhemmassa alan kirjallisuudessa kasvista on suomessa käytetty myös nimityksiä miekkakasvi, pistinruoho ja pistinkasvi.
Suurin osa anopinkielistä eli Sansevieria-suvun kasveista on kotoisin trooppisesta Afrikasta. Suku on nimetty innokkaan kasvitieteen harrastajan, Napolissa syntyneen Sanseveron ruhtinaan Raimondo di Sangron (1710–1771) mukaan.
Ikkunoilta parvekkeille
Vanhan ajan huonekasveissa on useita, joita nykyisin kasvatetaan lähinnä yksivuotisina kesäkukkina parvekkeilla tai ulkoistutuksissa. Näihin kuuluvat pelargoni, verenpisara ja näitä hieman myöhäisempi tulokas ahkeraliisa.
Vaikka ensimmäiset pelargonit (Pelargonium) tuotiin Eurooppaan Etelä-Afrikasta 1600-luvulla, kotien ikkunoille ne tulivat vasta 1800-luvulla. Kasvin nimi on muotoutunut kansan suussa moneksi: pelakuu, pelakuuna, pelakuuni, pelakuunia, pelakuurna, pelapuu, pelakka. Se on tullut suomeen ruotsin ja latinan kautta kreikan kattohaikaraa tarkoittavasta sanasta pelārgós. Kreikankielinen linnunnimitys muodostuu osista pel- ja argós ’hohtavan valkoinen’. Alkuosa liittyy etymologisesti yhteen adjektiivien peliós ’sinimusta’ ja poliós ’harmaa’ kanssa. Linnun nimi kuvaa kattohaikaran sulkien väritystä. Pelargonille nimi on annettu siitä syystä, että sen hedelmäpohjuksen on katsottu muistuttavan haikaran nokkaa.
Pelargonilla on myös suomenkielinen nimi pielikki, jota harvemmin käytetään. Se on johdettu sanasta pieli, ja sillä viitattaneen siihen, että kasvin tavallinen paikka on ikkunanpieli. Johdin -kki on tavallinen kasvien nimissä (kaunokki, talvikki, soilikki). Myös nimityksen pielikukka voi tavata vanhemmassa alan kirjallisuudessa.
Useimmat verenpisarat (Fuchsia, 1500-luvulla eläneen saksalaisen lääkärin ja kasvitieteilijän Leonhart Fuchsin mukaan) ovat kotoisin Keski- ja Etelä-Amerikasta. Niitä alettiin kasvattaa Suomessa huonekasveina 1800-luvulla. Kasvin nimi verenpisara tulee kukinnon muodosta ja väristä. Myös ruotsissa kasvia on kutsuttu ”veripisaraksi” (bloddroppe).
Pelargonia ja verenpisaraa jonkin verran myöhemmin kotiutui ikkunoille ahkeraliisa (Impatiens walleriana). Itä-Afrikasta kotoisin oleva kasvi kuuluu palsamikasveihin. Ensimmäiset siemenet Eurooppaan lähetti Sansibarista 1880-luvun alussa kasvitieteestä kiinnostunut Britannian pääkonsuli John Kirk (1832–1922).
Ahkeraliisasta tuli pian suosittu koristekasvi pitkään jatkuvan kukinnan ja helppohoitoisuuden takia. Runsas kukinta vaikutti sen nimeenkin: ahkerasta kukkijasta tuli saksassa Fleißiges Lieschen, ruotsissa flitiga Lisa, englannissa busy Lizzie ja suomessa ahkeraliisa.
Poikamiehenkukkia ja peikonlehtiä
Huonekasvien nimissä on myös joukko sellaisia, jotka eivät näyttäisi olevan lainatavaraa vaan ehkä oppitekoisia.
Näihin kuuluu alkuaan Japanista lähtöisin oleva tuonenkielo (Aspidistra elatior). Yleiskieleen vakiintunut nimi tuonenkielo näyttäisi otetun käyttöön ehkä 1930-luvulla. Se mainitaan näet ainakin vuonna 1933 ilmestyneessä Ilmari Hiitosen Suomen Kasviossa. Tuonenkielon lehdet muistuttavat kielon lehtiä.
Nimen alkuosa taas juontanee juurensa siitä, että kasvi tulee toimeen hyvinkin vähässä valossa. Ruotsissa sitä kutsuttiinkin muun muassa nimillä garderobsblomma, kaféblomma ja ungkarlsblomma, koska se viihtyi jopa naulakoiden ja kahviloiden hämärässä tai poikamiehen huolettomassa huushollissa.
Suomen kansankielessä tuonenkieloa kutsuttiin issikaksi tai vossikaksi. Sanat ovat lainaa venäjästä ja tarkoittavat vuokra-ajuria. Kerrotaan, että Pietarista tulleilla venäläisillä kauppiailla oli kasvia myytävänä. Tuonenkielo lienee tullut maahan myös toista reittiä lännempää, sillä Oulun läänin viljelykasvien historiaa tutkineen A. A. Parvelan mukaan kasvia sai ostaa Oulun satamaan Ruotsista ja Saksasta tulleista laivoista.
Brasiliasta kotoisin olevalla nukkumatilla (Maranta leuconeura) on koristeelliset lehdet. Niihin muodostuvan kuvion perusteella se on saanut ruotsinkielisen nimensä Moses stentavlor eli ”Mooseksen kivitaulut”. Suomenkielinen nimi nukkumatti taas tulee siitä, että iltaisin kasvin lehdet nousevat pystyyn lepoasentoon. Sama ilmiö on syynä, kun kasvia englannissa kutsutaan ”rukoilijan kasviksi” (prayer plant). Tieteellinen sukunimi Maranta on puolestaan annettu italialaisen 1500-luvulla eläneen lääkärin ja kasvitieteilijän Bartolomeo Marantan mukaan.
Entä sitten nykyisin niin pidetty huonekasvi jättipeikonlehti (Monstera deliciosa), joka oli suosittu myös runsaat sata vuotta sitten? Mistä sen kotoisalta kuulostava nimi on peräisin? Olisiko siihen vaikuttanut kasvin tieteellinen sukunimi Monstera? Se on johdettu latinan sanasta mōnstrum, joka tarkoittaa muun muassa yliluonnollista olentoa, kummitusta tai hirviötä.
Vielä esimerkiksi vuonna 1932 ilmestyneessä Ison tietosanakirjan kolmannessa osassa jättipeikonlehti mainitaan nimellä filodendron. Jättipeikonlehti laskettiin nimittäin joskus kuuluvaksi köynnösvehkojen Philodendron-sukuun. Suvun nimi pohjautuu kreikan sanoihin fílos ’ystävä’ ja déndron ’puu’, siis ”puun ystävä”. Nimi viittaa jättipeikonlehden tapaan kasvaa luontaisilla asuinseuduillaan Keski- ja Etelä-Amerikassa puiden rungoilla päällyskasvina.
Peikonlehdellä ei näyttäisi juuri olevan vanhoja kansanomaisia nimityksiä, mikä johtunee siitä, että sitä on aikoinaan kasvatettu lähinnä säätyläisten ja vauraampien talojen saleissa. Siellä kasvista käytettiin luultavasti joko tieteellistä tai ruotsinkielistä nimeä (joka on monstera). Mökeissä ja tuvissa ei myöskään ollut sitä tilaa, jonka peikonlehti suuren kokonsa takia vaatii.
Nimistö vakiintui vähitellen
Huonekasvit eivät ole Suomessa kotoperäisiä, vaan ne ovat tulleet tänne naapurimaiden välittäminä kaukaisistakin maista. Niinpä myös kasvien nimitykset ovat pääosin lainaa tai mukaelmia muunkielisistä nimityksistä. Huonekasveja alkoivat ensin viljellä ne, joilla oli siihen sopivat tilat ja olot. He olivat usein ruotsinkielisiä, joten huonekasveistakin puhuttiin ruotsiksi tai sitten niistä käytettiin tieteellistä (suku)nimeä (kliivia).
Kun huonekasvit levisivät suomea puhuvan väestön pariin, niiden nimet muokkautuivat paremmin suuhun sopiviksi (myrtti, palsami) tai ne saatettiin myös kääntää omalle kielelle (aaroninparta, ahkeraliisa). Pidetyimmät huonekasvit saivat myös omia kutsumanimiään (pielikki, issikka).
1900-luvun alkupuolen alan kirjoja selatessaan huomaa, että huonekasveista käytetään yleensä tieteellistä nimeä. Joidenkin kasvien kohdalla mainitaan tuolloin käytössä ollut suomenkielinen nimi, joka voi olla sulkeissa tai lainausmerkeissä. Huonekasvien yleiskielinen nimistö näyttää kuitenkin vakiintuneen vähitellen 1900-luvun puoliväliin mennessä – joka tapauksessa myöhemmin kuin esimerkiksi luonnonvaraisten tai viljeltävien kasvien nimistö.
Lue myös
Aapala, Kirsti 2019: Ruusu ei ole aina ruusu. – Kielikello 2/2019. https://www.kielikello.fi/-/ruusu-ei-ole-aina-ruusu(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Kirjallisuutta
Alanko, Pentti – Kahila, Pirkko 1994: Ukonhattu ja ahkeraliisa. Perinteiset koriste- ja hyötykasvit. Helsinki: Tammi.
Arkio, Leena 1985: Rakkaat vanhat huonekasvit. Ikkunapuutarhan historiaa Suomessa. Helsinki: Otava.
Genaust, Helmut 2012: Etymologisches Wörterbuch der botanischen Pflanzennamen. Dritte, vollständig überarbeitete und erweiterte Ausgabe. Hamburg: Nikol Verlag.
Lehmuskallio, Eija 2007: Huonekasvien klassikot. Helsinki: Helmi kustannus.
Ljungqvist, Kerstin 2007: Nyttans växter. Uppslagsbok med över tusen växter. Historik om svensk medicinalväxtodling. Andra upplagen. Dals Rostock: Calluna förlag.
Marzell, Heinrich 1943–1979: Wörterbuch der deutschen Pflanzennamen 1–4. Leipzig: Hirzell Verl.
Parvela, A. A. 1930: Oulun läänin viljelyskasvit, niiden historia ja nykyinen levinneisyys. Suomalaisen Eläin- ja Kasvitieteellisen Seuran Vanamon Julkaisuja. Osa 13. N:o 1. Helsinki.
Ranta, Anu 2010: Hienohelma ja vanhapoika. Rakkaat huonekasvit. Helsinki: Otava.
Räty, Ella 2017: Viljelykasvien nimistö. Puutarhaliiton julkaisuja nro 376. Helsinki: Puutarhaliitto.
Suhonen, Pentti 1936: Suomalaiset kasvinnimet. Suomalaisen Eläin- ja Kasvitieteellisen Seuran Vanamon Kasvitieteellisiä Julkaisuja. Osa 7. N:o 1. Helsinki.