Päivä lauloi voin – laulamisen monet merkitykset
Artikkeli 1/2011

Tarja Korhonen

Päivä lauloi voin – laulamisen monet merkitykset

Laulaa voivat ihmiset, linnut ja  joskus koneetkin. Murteissa laulaminen on vielä monimerkityksisempää.

Kainuulainen kirjailija Heikki Meriläinen (1847–1939) tuskin arvasi, että hänen käyttämänsä ilmaus tuntuu rupeavan päivä laulamaan päätyy esimerkiksi laulaa-sana käytöstä Nykysuomen sanakirjaan (1951–1961).

Ilmaus päivä (= aurinko) laulaa viittaa auringon raukaisevaan, väsyttävään vaikutukseen. Kovin yleinen tämä merkitys ei näytä yleiskielessä kuitenkaan olevan, sillä sen koommin se ei ole suomen yleiskielen sanakirjoihin päässyt – ja jo Nykysuomen sanakirjassa se on  merkitty käytöltään kansanomaiseksi. Se, että Meriläinen on sitä käyttänyt, perustuukin hänen murretaustaansa. Suomen murteiden sana-arkiston tietojen mukaan ilmausta  päivä laulaa käytetään ’raukaisemisen’ merkityksessä etenkin Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla ja Peräpohjolassa, mutta tietoja on myös Meriläisen kotiseudulta Kainuusta. Niinpä Ristijärvellä on sanottu: No päevähän  se alako laolloaj ja vaekka minä toemitin että tässä pittää ollah hytinässä (= työn touhussa), nim poijat paeskkaosi moata. Lisäksi samaa ilmausta käytetään Keski-Pohjanmaalla kuvaamassa auringon paistetta ylipäätänsä, vailla viittausta ramaisemiseen: Tuohon lasiin pitäs panna joku vaate ettei siittä niin päivä laulas (Lestijärvi).

Liittyneekö ajatus päivän laulamisesta laulaa-verbin loitsimiseen, lumoamiseen ja  manaamiseen liittyvään merkitykseen? Kalevalansa lukeneet muistavat, kuinka Väinämöinen tosiaankin lauloi Lemminkäisen suohon. Samalla tavalla uneliaisuuteen asti väsynyt saattaa vaikuttaa manatulta. Puhuttuun kieleen pohjautuvana Kalevala luonnollisesti heijastaa osaltaan Suomen murteita.

Manaukseen liittyy mielikuvia paitsi puhumisesta myös itse laulamisesta. Yleiskielessä tavallisimpana laulaa-verbin merkityksenä voidaan pitää (sanallisen) sävelmän ihmisäänellä esittämistä, ja myös murteissa tämä merkitys on kaikkialla tunnettu. Verbi voi kuitenkin murteissa saada hieman yleiskielestä poikkeavia objekteja. Tällainen käyttö liittyy usein tiettyyn tilanteeseen. Kun Himangalla sanotaan, että se (mies) laulo ruumihit ja kaikki,  tarkoitetaan, että  mies saattoi vainajan laulaen hautaan. Vihdissä puolestaan nimipäivälaulun esittämisestä voidaan sanoa näin: Nuoret olivat laulamas sitä Onnii, Onnille.

Kissan laulu

Laulaa-verbin alkuperä on jäänyt hämäräksi. On arveltu, että se voisi ainakin osittain olla ääntä kuvaileva, onomatopoeettinen. Verbiähän käytetään kuvaamaan myös luonnossa esiintyviä ääniä, erityisesti linnun laulua ja soidinmenojen aikaista ääntelyä – tällöin metsokin laulaa (mm. Pohjanmaalla ja Kainuussa).

Murretietojen mukaan muutkin eläimet kuin linnut laulavat. Tällainen käyttö voi olla luonteeltaan kuvailevaa – tai sitten on kyse laulaa-verbin muiden merkitysten laajentumasta. Tietynlaisiin soidinmenoihin viittaa Karjalankannakselta Kaukolasta poimittu tieto: A mie en suant viime yön unta ko kissat lauloit koko yön. Nurmossa Etelä-Pohjanmaalla puolestaan  sirkat lauloo yällä tualla uunim päällä jotta soli (= se oli) räiket.

Muuten vitta laulaa

Laulunkin mukaan mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Laulamiseen liitetään niin murteissa kuin yleiskielessäkin mielleyhtymiä laiskasta, helposta ja turmiollisesta elämästä: se mikä on helposti hankittu, menetetään myös helposti. Laulamisen on katsottu olevan kevyttä verrattuna entisajan fyysisesti raskaaseen työhön. Erilaisten laulamiseen liittyvien sanontojen kirjavuus kertoo omalta osaltaan entisajan ihmisen suhteesta ilonpitoon ja työhön: Ei leipä laulamalla tule (Asikkala).

Paitsi helposta elämästä, laulaa-verbiin liittyy mielleyhtymiä myös sujuvuudesta ja nopeudesta. Ehkäpä merkitysvivahde on saanut alkunsa siitä, että yksitoikkoista työtä sujuvoittamaan on ennen käytetty – ja miksei käytettäisi nykyisinkin – työtä rytmittävää laulajaa. Sujuvuutta ilmaistaan murteissa esimerkiksi näin: Siin (naulojen teossa) sai vasara lauloa (Lemi); Kuulkeepa pojat kun (viikatteen) terä laolaa (Juva). Nämä esimerkit osoittavat myös sen, että laulaa-verbiä käytetään elottomankin subjektin yhteydessä: vanhassa iskelmässäkin ”puhelinlangat laulaa”.

Elottomasta subjektista on kysymys silloinkin, kun sanotaan piiskan tms. laulavan: Ei saa sotkia pyhähamehia tytööt muistakaa se, taim muutev vitta laulaa (Alavus). Näin on ennen uhattu lapsia selkäsaunalla. Menneiden kasvatusmenetelmien yhteydessä laulaa-verbi on viitannut piiskan nopeaan, voimakkaaseen liikkeeseen ja sen tuottamaan ääneen. Ehkäpä kyseessä on ollut myös kiertoilmaus ikävälle asialle. Ääneen – ja kenties hävettävän asian kiertelyyn – viittaa myös etenkin Pohjanmaalta tuttu ilmaus mako, kotti (tms.) laulaa. Tämä ilmaus kuvaa hevosen juostessa sen vatsan tai sukupuolielinten seudulta kuuluvaa ääntä. Tässäkään yhteydessä laulaa ei ole enää missään yhteydessä varsinaisen laulamisen kanssa.

Hevosmaailmaan liittyy toinenkin laulaa-verbiä hyödyntävä sanonta. Hevosen ponnistellessa niin kovasti, että sen ryntäät vavahtelevat, sanotaan: Järettömät ajavat niin, että hevosesta vahtu tippuu ja sapso laulaa (Utajärvi). Pohjois-Karjalassa, Pohjois-Savossa ja Kainuussa tuttua ilmausta käytetään paitsi hevoseen myös esimerkiksi ihmiseen liittyvästi: Siinä (raskaassa työssä) mulla sapso laolo! (Hyrynsalmi). Näin on irrottu jo konkreettisesta ryntäiden värähtelystä ja viitataan pikemminkin työn raskauteen tai tekemisen vauhdikkuuteen.

Tietynlaista vauhdikkuutta laulamiseen liittyy myös silloin, kun se viittaa puhumiseen. Verbiä käytetään kuvaamaan juoruamista, lörpöttelyä ja myös jankuttamista: Mitä sitä sille puhuut nyt se taas sen ympäri kylää laulaa (Kauhajoki); Laula (= motkota) sinä vaa, kyl sun laulus jo tunnetaa. (Pori). Nopeaan, jatkuvaan puhumiseen viitataan seuraavasti: Kyllä sillä akalla kieľ laulo, toiset ei suaneet puheen vuoroo ollenkaan (Kiihtelysvaara). Useat meistä ovat oppineet laulaa-verbin merkityksen ’kannella, ilmiantaa’ rikosromaaneista tai poliisisarjoista, mutta sen taustat ovat kuitenkin murteissa, joista se on kulkeutunut myös Helsingin slangiin: Skoudet (= poliisit) vähä rutisti sitä nii se alko laulaa.

Mikä sun nyt tänne laulo?

Hiä laulo miul hevose. Näin Sakkolassa on sanottu, kun on kerrottu jonkun neuvotelleen toiselle hevosen. Laulaa-verbin merkitys ’hankkia, hommata, toimittaa, järjestää’ on ensisijaisesti kannakselainen, mutta se tunnetaan myös Keski-Suomessa, Pohjanmaalla ja Kainuussa. Saman merkityksen hieman erilainen vivahde on Satakunnan Mouhijärveltä olevassa lausahduksessa, jossa harvinaiselle vieraalle sanotaan: No, voi jumalautam mikä sun nyt tännel laulo?

Karjalankannakselle ja Inkeriin rajoittuu ilmaus laulaa morsian tms., jolla ilmaistaan, että joku toimittaa toisilleen sopiviksi katsomansa miehen ja naisen yhteen avioliittotarkoituksessa. Avioliiton solmimiseen, tarkemmin vihkimiseen, liittyy myös laulaa-verbiä vastaava sana eräissä muissa itämerensuomalaisissa kielissä. On arveltu, että tämä vihkimisen merkitys voisi liittyä jo aiemmin puheena olleeseen loitsimisen merkitykseen.

Päivä laulaa voin

Kirkkaasti paistava aurinko saattaa pilaannuttaa ruokatavarat, tai haalistaa esimerkiksi kankaan värin. Myös tätä voidaan tarkoittaa ilmauksella päivä(nen) laulaa. Tämä merkitys on lähellä alussa mainittua päivänpaisteen raukaisevan vaikutuksen merkitystä, ja se tunnetaan eri puolilla Suomea. Eniten tietoja on jälleen Karjalankannakselta. Hieman kauempana, Iitissä, on sanottu: Älä jätäkkäh noit lankoi toh näkyvih, päivä ne laulaa! Pohjoisempana, Juuassa, puolestaan om päevä laolanna voen.

 

Kirjoittaja on Suomen murteiden sanakirjan toimittaja.

Tarja Korhonen