Paikallismurteista nykypuhekieleen
Artikkeli 1/1982

Aila Mielikäinen

Paikallismurteista nykypuhekieleen

Viime vuosina on virinnyt laaja kiinnostus paitsi puhesuomen tutkimukseen myös puhutun kielen asemaan. Tästä kertovat mm. lukuisat lehtien yleisönosastojen kirjoitukset, joissa on milloin puolustettu, milloin vastustettu murteiden käyttöä tai kiinnitetty huomiota tiedotusvälineiden kieleen. Pienikin leikekokoelma antaa aiheesta kuitenkin hyvin kirjavan kuvan. Käsitykset siitä, mihin puhuttu suomen kieli on menossa, ovat jopa ristiriitaisia: niiden mukaan paikallismurteet eivät ole enää elävää kieltä, Helsingin puhekieli leviää kaikkialle, koko Suomen koulunuoriso puhuu slangia, kehitys vie kohti yhtenäistä puhesuomea, puhuttu ja kirjoitettu kieli ovat loitontumassa toisistaan jne. Yleisvaikutelmaksi jää, että puhesuomi on käymässä läpi kertakaikkista katastrofia, joka sekoittaa perusteellisesti tähänastisen murrekartastomme tai nakertaa peräti koko suomen kielen rakenteita.

Kielen kuten koko kulttuurin luonteeseen kuuluu jatkuva muuttuminen. Viime vuosisadalla alkaneet yhteiskunnalliset muutokset ovat nopeuttaneet huomattavasti kielen kehitystä myös Suomessa. Silti historiastamme löytyisi esimerkkejä vieläkin rajummista kielellisistä mullistuksista, ajatellaanpa vaikka suomen kielen itsenäistymistä ja eroamista muista itämerensuomalaisista kielistä tai savolaisten muuttoliikkeen merkitystä suomen murteiden muovautumiselle. Meille ei vain ole jäänyt kielellisiä muistomerkkejä noista kausista.

Nykytilanne on aiempiin vuosisatoihin verrattuna kuitenkin kahdessa mielessä poikkeuksellinen: liikenne, kaupungistuminen ja jatkuva muuttoliike ovat saaneet aikaan sen, että pääsemme tai suorastaan joudumme kosketuksiin eri puolilla Suomea asuvien ja eri murteita edustavien ihmisten kanssa, toisin kuin entisajan maaseutuyhteisön jäsenet. Tämän lisäksi on kaikkien ulottuville tullut yhteinen kirjakieli ja koulutuksen ja tiedonvälityksen kautta myös sitä noudatteleva yhteinen puhuttu yleiskieli.

Mihin suuntaan nämä tekijät ovat muovanneet ja muovaamassa alueellisia murteitamme? Millaiset murrepiirteet säilyvät, millaiset väistyvät?

On yhä edelleen aiheellista puhua tässä yhteydessä nykypuhekielen murrepiirteistä tai murteellisuuksista, sillä useimmat yleiskielestä poikkeavat äänne- ja muotoasut ovat todella peräisin vanhoista paikallismurteista. Ne eivät siis ole itsenäisesti syntyneitä tämän aikakauden tuotteita tai Helsingin puhekielestä levinneitä ilmiöitä, kuten usein kuulee selitettävän.

Seuraavat havainnot perustuvat Suomen Akatemian rahoittaman Nykysuomalaisen puhekielen murroksen tutkimushankkeen tuloksiin, lähinnä Jyväskylän osatutkimukseen. Muut osatutkimukset on tehty Turussa, Tampereella ja Helsingissä; Jyväskylä on siis ainoa itämurteinen kaupunki. Mikään tyypillinen Itä-Suomen tai itämurteiden edustaja se ei sijaintinsa vuoksi ole, mutta sitäkin suuremmalla syyllä voi olettaa, että jyväskyläläisten käyttämä kieli kuvastaa nykypuhesuomen yleisiä kehityssuuntia.

Mitkä murrepiirteet säilyvät?

Ensinnäkin Jyväskylän tutkimustulokset vahvistavat ruotsalaisten tutkijoiden havainnon, että murrepiirteet säilyvät sitä paremmin, mitä laajempi niiden levikkialue on vanhastaan ollut. Moniin suomen murteisiin ovat kuuluneet sellaiset nykyäänkin yleiset puhekielisyydet kuin se ja ne ihmisistä puhuttaessa, passiivin käyttö monikon 1. persoonassa (me tai myö tullaan|tultiin, me on tehty), yksikön käyttö monikon 3. persoonassa (ne tulee, lapset leikkii) ja -t:tön aktiivin 2. partisiippi käyny, ollu, antanu. Edelleen tunnetaan sekä itä- että länsimurteissa laajalti murreasut punanen, sellanen (punainen, sellainen), osas, tulis, lähtis (osasi, tulisi), korkee, pitäs lähtee|sanoo, asuntoo (korkea, lähteä, sanoa, asuntoa) sekä tää, nää (tämä, nämä) ja oon tai on, tuun, meen tai mään, paan (olen, tulen, menen, panen).

Kaikille mainituille piirteille on yhteistä se, ettei niiden käyttäjää pysty leimaamaan sen paremmin itä- kuin länsimurteidenkaan edustajaksi, saati sitten hämäläiseksi, savolaiseksi tai pohjalaiseksi. Murteisiin liittyvät asenteet eivät siis ole päässeet vaikuttamaan näihin piirteisiin. Toisaalta niiden leviämiskyky on ollut paikallismurteissakin selvä jo vuosisadan alkupuoliskolla; tällaisia havaintoja on erityisesti korkee, sanoo ‑tyypistä, pikapuhemuodoista oon, tuun, länsimurteisesta käyny, antanu ‑partisiipista ja varsinkin passiivityyppistä me|myö tullaan, joka on lähtöisin savolaismurteista.

Ruuhka-Suomen paine

Murrepiirteen alueelliseen levikkiin liittyy olennaisesti myös väestötiheys. Harvaan asutulla maaseudulla on kielen muuttuminen aivan toisenlaista kuin taajamissa tai kaupungeissa. Tältä pohjalta voisi olettaa, että Etelä-Suomen murrepiirteet pitävät hyvin puolensa ja jopa levittäytyvät vähitellen pohjoiseen päin.

Eteläiseen Suomeen kuuluu hyvin erilaisia murteita Turun seudun lounaismurteista ja hämäläismurteista kaakkoismurteisiin saakka. Silti on ilmiöitä, jotka kattavat juuri tämän alueen ja jotka myös näyttävät päässeen jossain määrin sen ulkopuolelle, ainakin nuorten kieleen. Jyväskyläläisten koululaisten (lukion toisluokkalaisten) ja opiskelijoiden (Jyväskylän yliopistossa opiskelevien kaupunkilaisten) kielessä esiintyy vastoin ympäristön murre-edustusta sellaisia muotoja kuin kaikkii, ihmisii, sellasii, tällasii (kaikkia, ihmisiä jne.) ja tääl kaupungis, siel maantiel, täs lähel. Molempien piirteiden osuus jää kuitenkin niin vähäiseksi, ettei ruuhka-Suomi niiden perusteella ulotu vielä Jyväskylään saakka.

Silti viimeksi mainitut piirteet osoittavat kiintoisalla tavalla, miten vieras äänne- tai muotoasu omaksutaan: ensiksi se tarttuu tiettyihin sanoihin tai sanontoihin. Jyväskyläläiset nuoret ovat käyttäneet tavallista runsaammin puheensa täytteenä sanoja sellanen, tällanen, tuollanen tai tollanen, ja näissä on usein juuri monikon partitiivi muodossa sellasii, tällasii, tuollasii. Lisäksi tätä eteläsuomalaista murrepiirrettä näyttävät levittävän seuraavanlaiset numeraali-ilmaukset: kolme metrii, kaks senttii, pari tuntii, viis minuuttii, kaks tonnii (rahaa), viiskymppii, kaks tenttii. Sananloppuisen a:n ja ä:n kato on taas tarttunut enimmäkseen nuorten suosimiin mielipiteenilmauksiin must tuntuu ja mum mielest.

Muutamat sanat ja sanonnat eivät välttämättä pysty vielä siirtämään vieraita ilmiöitä kokonaisuudessaan kauas toiselle alueelle. Mikä tahansa uutuus ei voi levitä mihin tahansa murteeseen, vaikka se olisi kuinka muodikas. Must, meil, kaupungis ‑tyyppiset muodot merkitsisivät melkoista järkytystä savolaismurteiden sekä keski- ja pohjoispohjalaisten murteiden rakenteelle, sillä ne muuttavat sanojen tavulukua ja sitä kautta koko painotusta.

Kuka tahansa myöntää, että murteiden välillä on eroja paitsi ”sanoissa” myös ”nuotissa” eli äänne- ja muotorakenteen ohella sävelkulussa, intonaatiossa. Kymenlaaksolaista nuottia ei voi kuvitella pohjalaisen suuhun, ja savolaisten ja turkulaisten on äärimmäisen vaikea matkia – joskus jopa ymmärtää – toisiaan.

Kirjakielen osuus

Kirja- ja yleiskielen vaikutus jokapäiväiseen puhekieleen ei myöskään ole niin yksioikoinen kuin luulisi. Jos pelkkä koululaitos pystyisi hävittämään murteet, ei niiden keruu olisi enää vuosikymmeniin ollut mahdollista. Viimeaikaiset tutkimukset mm. eteläpohjalaisten ja pohjoissavolaisten koululaisten kielestä osoittavat sitä paitsi, etteivät nuoret niin vain luovu kotiseudulla asuessaan sen murteesta; heidän puhekielensä on samaa, jota vanhemmat, naapurit ja muut ikätoverit käyttävät.

Mistään yhtenäisestä nuorison kielestä ei voi puhua; esimerkiksi nuortenlehtien yleisönosastojen kirjoitukset, joiden perusteella tällaisia päätelmiä on ilmeisesti tehty, eivät kuvaa kirjoittajiensa arkipuhetta. Samoin on saatettu yliarvioida tiedotusvälineiden osuutta murteiden tasoittumisessa, vaikka ei ole lainkaan varmaa, miten syvälle niiden yksipuolinen vaikutus ulottuu arkiseen kielenkäyttöön.

Jyväskyläläisten puhekielestä näkyy kuitenkin selvästi, missä kohdin kirjakieli pääsee helpoimmin tarttumaan puheeseen. Avainasemassa ovat tässäkin tapauksessa sanat ja sanonnat. Kielihän tarvitsee jatkuvasti uusia sanoja uusille käsitteille, eikä näitä mukauteta enää vanhaan murteeseen. Sellaiset uudehkot sanat kuin tiede, taide, eduskunta, katsantokanta ja maailmankatsomus ovat Jyväskylän tutkimusaineistossa tuskin koskaan itämurteisessa asussa taije, evuskunta tai maailmankahtomus, ja uudet lainasanat taipuvat tavallisesti kirjakielen mallin mukaan tenttejä, romaaneja, seminaareissa eivätkä kuten itämurteissa tenttiä tai tenttilöitä, seminaarissa tai seminaariloissa.

Huomispäivän puhesuomi

Edellä mainitsemani havainnot koskevat nimenomaan kaupunkikieltä, ja eri kaupunkienkin kesken on sijainnin ja koon mukaan varmasti suuria eroja. Vaikka taajamien kielessä voi nähdä oireita siitä, mihin suuntaan puhesuomi on kehittymässä, on yleistämisessä oltava varovainen.

Vieraat vaikutteet, tulivatpa ne sitten muista murteista tai yleiskielestä, saattavat pysähtyä muutamiin sanoihin ja fraaseihin, ja sen, mikä nyt on muodikasta, leimaa nopeasti vaihtuva muoti jo kenties piankin vanhanaikaiseksi. Samoin voivat kielelliset uutuudet jäädä tilapäisiksi, esimerkiksi jonkin alueen tai ikäryhmän kieleen. Arvaillessamme huomispäivän puhesuomea emme voi ottaa lähtökohdaksi myöskään nuorten kieltä, koska se melko varmasti muuttuu iän myötä.

Vaikka kieli vaihtelee entistä enemmän puhujien sosiaalisen taustan – iän, koulutuksen, ammatin, työn jne. – mukaan, alueellisista eroista päästään tuskin koskaan Suomen kokoisessa maassa. Se käsitys, että kehitys olisi viemässä kohti yhtenäistä puhesuomea, on suorastaan mahdoton, kun otetaan huomioon kielen asema ja merkitys koko kulttuurissa. Olisi vaikea kuvitella tilannetta, jossa tähän saakka vaikuttaneet erilaistumisvoimat yhtäkkiä häviäisivät kokonaan ja kaikki haluaisivat puhua täsmälleen samalla tavalla.
Aila Mielikäinen