Ottaako hermosta, ottaako päähän?
Jokisen eväät 3/2012

Liisa Nuutinen

Ottaako hermosta, ottaako päähän?

Ottaako päästä, ottaako hermoon vai mihin ottaa, mistä ottaa, kun kovasti harmittaa? Kielessä on monta tapaa ilmaista niitä mielenliikkeitä, jotka syntyvät, kun asiat eivät ole niin kuin niiden soisi olevan. Kun siis kismittää ja kiukuttaa, sapettaa ja suututtaa.

Harmittamista ja suuttumista ilmaistaan usein verbilausekeidiomeilla, joissa tavallisin verbi on ottaa: ottaa päähän, ottaa päästä. Pääosin kahdella eri sijamuodolla, illatiivilla (päähän) tai elatiivilla (päästä), ilmaistaan se, mihin tai mistä ottaa, kun harmittaa. Harmituksen määrä ei varmaankaan riipu sijamuodosta, mutta on esitetty ajatus, että illatiivilla haluttaisiin kuvata jatkuvakestoisempaa tilaa kuin elatiivilla: Kyllä ottaa päähän, kyllä ottaa ohimosta. Myös allatiivi on sijana mahdollinen joissain yhteyksissä, voi esimerkiksi ottaa hermoille.

Harmin ja suuttumuksen tunteita kuvaavien ilmausten perusteella harmin keskus näyttäisi sijaitsevan päässä – joko koko päässä tai sen jossain osassa: pään lisäksi voi ottaa aivoon tai aivosta, takaraivoon, hermoon tai ohimoon. Vielä hienosyisemmin voi ottaa jopa hilseeseen. Jos harmitus nousee vielä hilserajaa ylemmäksi, alkaa ottaa hattuun tai pipoon. Edellisestä lienee syntynyt verbi hatuttaa ’harmittaa, suututtaa’.

Päällä on kielessä monia tyyliltään arkisia pään muotoon pohjautuvia metaforia, ja niitä käytetään myös suuttumusta ilmaisevissa idiomeissa. Metaforista tavallisimpia ovat nuppi, koppa, kotelo, kupoli, kaali, lanttu, pannu ja polla sekä boltsi (kaksi jälkimmäistä ruotsin kielen sanasta boll ’pallo’). Heikki ja Marjatta Paunosen Slangisanakirjan mukaan monet näistä pään metaforista ovat syntyneet jo 1900-luvun alussa, mutta harmittamista ja suuttumista kuvaavissa idiomeissa ne ovat yleistyneet vasta 1950-luvulla ja sen jälkeen. Sanakirjan esiintymien perusteella illatiivi-sija näyttää elatiivia vanhemmalta. Itse asiassa elatiivi esiintyy sanakirjassa vain ottaa päästä ‑idiomin yhteydessä, josta on merkintöjä 1990-luvulta lähtien.

Harmittamista ja suuttumista kuvataan muillakin idiomeilla. Hermot voivat olla riekaleina, mutta yhtä hyvin hermo (tai sen arkinen metafora pinna) voi olla kireällä ja lopulta katketa. Kun käämit kärähtävät ja proput palavat, voi hurjimmilta suuttujilta lopulta savu nousta päästä. Rajun suuttumuksen ja savuamisen lopputuloksena suuttujaraukasta on lopulta jäljellä enää pelkkä hermoraunio. Kun nyt kerran taas hiiltyessä meni hermot.

Muutama suuttumusta, kiihkoa tai vihaa kuvaava idiomi sijoittaa kiihkeät tunteet muualle kuin pään alueelle. Silloin kiehuu sappi, silloin kiehuu veri. Joku voi revetä nahoistaan, toinen liitoksistaan. Kukin tyylillään, sillä vaihtelun mahdollisuuksia on tarjolla. Kiihkeät tunteet synnyttävät uusia idiomeja, ja nyt koskee kohtuun – miehilläkin. Mutta jos haluaa varjella anatomiaansa, voi toki aina polttaa hihansa, räjäyttää hattunsa ja repiä pelihousunsa.

 

Suuttumisen sanonnoista ks. Lue myös. 

Liisa Nuutinen