Ortografian ikuisuuskysymys
Artikkeli 3/2000

Sari Maamies

Ortografian ikuisuuskysymys

Kielitoimiston kirjahyllyssä on pieni kymmensivuinen lehtinen, jolla on lukijaan vetoava nimi ”Parantakaamme oikeinkirjoitustamme kirjaimilla Š ja Ž". Painate on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran lisätyn kielitieteellisen valiokunnan julkaisema ”lentokirjanen” vuodelta 1935. Sisäsivulla on motto ”Kun emme kirjoita phrakki vaan frakki, niin älkäämme kirjoittako myöskään shakki vaan šakki." Tarkoitus on siis suosittaa kirjaimia š ja ž kirjainyhtymien sh ja zh sijaan.

Lentokirjasesta käy ilmi, että hattu-s:n ja hattu-z:n käyttöä koskeva suositus on annettu jo vuonna 1907 professori E. N. Setälän johdolla kokoontuneessa oikeinkirjoituskokouksessa. Suosituksen tärkein peruste oli tuolloin – kuten on nykyisinkin – se, että suomea kirjoitettaessa yhtä äännettä vastaa yksi kirjain ja yhdellä kirjaimella on vain yksi äännearvo. Suositus oli kuitenkin jäänyt jossain määrin unohduksiin, ja siksi SKS:n kielivaliokunta esitti vuonna 1935 vetoomuksen kansalaisille, erityisesti opettajille, tiede- ja virkamiehille, kirjailijoille, kouluviranomaisille, kirjoituskoneiden myyjille sekä kirjapainoille, jotta nämä työssään ja toiminnassaan edistäisivät oikeinkirjoitussuosituksen leviämistä.

Sadan vuoden ajan on siis suositettu kirjoittamaan šeikki, Puškin ja Fidži, ei ”sheikki”, ”Pushkin”, ”Fidzhi”, mutta käytäntö horjuu edelleen. Ensin kirjoituskoneet ja sitten tekstinkäsittelylaitteet ovat estäneet tavallista kirjoittajaa käyttämästä hattumerkkejä. Näin suosituksen onnistuneisuutta on ollut mahdoton arvioida, koska kirjoittajien on ollut vaikea noudattaa sitä, vaikka olisivat halunneetkin. Toisaalta mallia eivät ole tarjonneet myöskään ne julkisen sanan edustajat, esimerkiksi sanomalehdet, joilla olisi ollut jo kauan tekniset mahdollisuudet siirtyä hattukirjainten käyttöön.

Kieli kehittyy tavallisesti oman järjestelmänsä ja käyttäjiensä ehdoilla. Maailman muutos heijastuu kieleen uudenlaisina ilmaisutarpeina, ja kielet saavat toisistaan vaikutteita. Osa kehityksestä on luontevaa, osaa taas kielenhuoltajat pyrkivät karsimaan tai ohjaamaan toiseen suuntaan. Hattukirjainten ortografiseen ongelmaan on kuitenkin ollut vaikea vaikuttaa kielenhuollon keinoin, koska ongelman aiheuttaa kielenulkoinen haitta, tekniikka. Tekniikan kehittyessä kieliongelmat eivät ole myöskään vähentyneet, vaan niitä on tullut lisää. Moni pakotti itsensä jo melkein selviämään ilman ä:tä ja ö:tä, ennen kuin sähköpostiohjelmat saatiin hyväksymään nämäkin merkit, mutta ”sahkopostiviestejakin” joutuu silti edelleen lukemaan.

Tekniikka voi vaikuttaa myös ilmaisun sävyyn ja muotoon. Sähköpostiviestinnän nopeus ja epävirallisuus ja kännyköiden kirjoitustilan ahtaus ovat synnyttäneet uudenlaisia kielimuotoja, eräänlaista sähkösanoma- ja lyhennekieltä. Uudet kielimuodot eivät kuitenkaan ole ongelma, jos niiden käyttötilanteiden rajat pysyvät selvinä; silloin niitä voi pitää myös kielenkäyttäjän ilmaisumahdollisuuksia laajentavina. Ilmaisukeinoja taas rajoitetaan silloin, jos kielenkäyttäjille tarjottavat välineet estävät heitä noudattamasta oman kielensä käytänteitä, esimerkiksi sovittua kirjoitusjärjestelmää.

Muutos on kuitenkin mahdollinen. Viime vuonna on julkaistu uusi kansainvälinen merkistöstandardi, johon sisältyvät mm. euron merkki, š ja ž. Jos laitevalmistajat ottavat standardin huomioon, kuten heidän pitäisi, saadaan nämä merkit vähitellen myös tietokoneiden näppäimistöihin. Uusi tilanne antaa satavuotiaalle oikeinkirjoitussuosituksellemme uutta pontta. Lopultakin näemme, miten suositus toimii, kun kirjoittajat voivat aidosti päättää, haluavatko he noudattaa sitä vai eivät. Kysymys š:n ja ž:n käytöstä on ennen kaikkea periaatteellinen. Kielen oikeinkirjoitusjärjestelmän, kuten muunkin kielenkäytön, on voitava perustua kielen käyttäjien sopimukseen, ei ulkopuolelta asetettuun tekniseen pakkoon.

Sari Maamies