Opettajien risut ja ruusut
Keskustelua 4/1987

Risto Kaipainen, Anneli Kauppinen, Mirja Kurkela, Marja Pullinen, Mauno Rissanen

Opettajien risut ja ruusut

Kielikello on erinomainen lehti. Äidinkielen opettajat ei liene pienin ryhmä, joka hyötyy sen välittämästä ajantasaisesta kielitiedosta. Vuosien mittaan se on kehittynyt tiedotustyyppisestä vihkosesta keskustelevammaksi lehdeksi, jonka avulla lukija voi saada käsityksen paitsi kielenkäytön normeista, myös normien suhteellisuudesta ja suositusten periaatteellisesta taustasta. Opettajia ovat luonnollisesti ilahduttaneet varsinkin kouluopetukseen kytkeytyvät artikkelit.

Viime Kielikellossa puuttuu Pirjo Rantalainen artikkelissaan Oikeakielisyysohjeilla ei opi kirjoittajaksi tärkeään kielen oikeellisuuden ongelmaan. Hän kirjoittaa, ettei hyvä kieli tarkoita pelkästään ulkoista virheettömyyttä, mm. yhdyssanojen ja vierassanojen oikeaa kirjoitustapaa ja otta, oitta ‑verbien kirjoitustavan muistamista. Erinomaisia ovat hänen esimerkkinsä siitä, miten kielenkäyttäjä voi joutua harhaan laatimalla abstraktia, todellisuudesta vieraantunutta kapulakieltä tai epäyhtenäistä päälausehakkelusta. Ilomielin yhdymme hänen käsitykseensä, että tekstin huonouden syynä on usein ajattelun hataruus.

Rantalainen moittii opettajia liiallisesta oikeakielisyyskäytänteiden opettamisesta, sillä hänen mukaansa sen alueen virheet ovat aikuisilla vähäisiä. Toisaalta taas Kielikellossa 1/1985 kirjoittaneet lehtorit Marja Parviainen, Vuokko Raivio ja Anita Särkkä kertovat jatkuvasti tuskailevansa hyvinkin alkeellisten oikeakielisyysongelmien kanssa. Heidän näkemyksiään tuntuvat tukevan ne ylioppilastutkintolautakunnan sensorit, jotka vakuuttavin virhelistoin osoittavat, kuinka yleinen jokin virhetyyppi aineissa opetuksen jäljiltä on. Ristiriita on kiinnostava.

Rantalaisen esimerkki asumispalveluja käsittelevästä kapulakielisestä tekstistä on meidänkin mielestämme kauhea, mutta – se huomattakoon – lukiolaiset sortuvat sellaiseen vain ani harvoin.

Mallit tulevat aivan ilmeisesti koulunjälkeisestä elämästä, sillä vastaavanlaisia abstraktiorakennelmia olemme mekin tavanneet kouluttaessamme aikuisia, jotka ovat ehtineet omaksua oman ammatti- tai tieteenalansa kielenkäyttötavat. Oppikirjoista otetut esimerkit kertovat karua totuutta siitä, että huonoja malleja voidaan salakuljettaa kouluunkin aivan laillista tietä.

Meitä tietysti harmittaa, että Rantalainen suuntaa syytöksensä yksiviivaisesti äidinkielen opettajiin ja kouluun. Tämän hän tekee ilmeisesti retorisista syistä, antaakseen poleemisesti pontta ajatuksilleen. Sillä toki hänkin tietää sen, mitä mekin opetamme oppilaillemme: stereotyyppinen yleistäminen kertoo ajattelun laiskuudesta ja tuottaa usein huonon tekstin.

Rantalainen puuttuu joka tapauksessa hyvin tärkeään asiaan. Äidinkielen opettajien koulutus, joka taas pohjautuu alan tutkimukseen, on pitkään ohjannut tarkastelemaan kieltä hyvin kapea-alaisesti. Se on antanut tavallaan aseita vain suppeiden kielenkäytön ongelmien käsittelyyn. Koska tekstien ominaisuuksien määrittely on jäänyt käytännön ihmisten huoleksi, tämän alueen käsitteistö ei ole kehittynyt siinä määrin kuin esimerkiksi lauseenjäsennyksessä tarvittava sanasto. Sen vuoksi on pitänyt turvautua sellaiseen kuvailevaan ja asenteelliseen ohjailukieleen kuin esim. ”töksähtävää”, ”sekavaa”, joka ärsyttää kirjoittajaa mutta ei häntä paljonkaan auta.

Yliopistollisen tutkimusperinteen arvot ovat arvaamattomia: kaunokirjalliset tekstit ovat olleet tutkimisen arvoisia mutta eivät asiatekstit. Kuitenkin koulukirjoittaminen on varsinkin lukioluokilla paljolti asiatyyppistä kirjoittamista. Tähän työhön ei ole ollut saatavissa juuri mitään tutkimuspohjaista tietoa, ja siksi äidinkielen opettajat ovat itse laatineet rakennelmia tutkimuksen ja käytännön välisen kuilun ylittämiseksi.

Huolestuttavaa on sekin, että ylioppilastutkintolautakunta, jonka ratkaisuista opettajat ovat riippuvaisia, ei sekään voi välittää näkemyksiään kyllin tarkasti. Siksi on päädytty tilanteeseen, jossa annetaan ymmärtää, että aine on vapaa ja monimuotoinen kirjoitustehtävä (”tyylillisesti ja asiallisesti hyväksyttävä suoritus”), mutta käytännössä joskus karvaasti havaitaan, että sensoreilla voi olla tuosta vapaudesta kovin erilaisia käsityksiä.

Opettajat ovat – niin kuin muutkin ihmiset – yksilöitä. He soveltavat saamaansa koulutusta ja muita tietojaan opetukseen hyvin eri tavoin. Silti on hyvä huomata, että yksityisen opettajan harteille ei voi sälyttää vastuuta opetuksen suurista linjoista eikä periaatteellisista ja opillisista kysymyksistä. Siksi on tarpeen esimerkiksi yleinen keskustelu kielivirheen suhteellisuudesta. Samoin olisi, sitä mukaa kuin tutkimustietoa on saatavilla, pyrittävä ottamaan kantaa tekstien tavallisimpiin puutteisiin. Samalla päästäisiin silläkin alueella vähä vähältä irti epämääräisyydestä ja turhasta asenteellisuudesta.

Toivomme, että tämä kannanottomme rohkaisisi kielentutkijoita paneutumaan myös tekstin rakentamisen ongelmiin, jotta tuo tieto vähä vähältä koituisi kirjoittamisen opetuksen hyväksi.

Äidinkielen opettajain liiton lukiotyöryhmä

Anneli Kauppinen
Risto Kaipainen
Mirja Kurkela
Marja Pullinen
Mauno Rissanen

Risto Kaipainen
Anneli Kauppinen
Mirja Kurkela
Marja Pullinen
Mauno Rissanen