Onko suomen kielen normitusperiaatteet normitettava uudelleen?
Keskustelua 4/1994

Heikki Hurtta

Onko suomen kielen normitusperiaatteet normitettava uudelleen?

Opetusministeriön asettama kielioppityöryhmä on tuoreessa mietinnössään (Kieli ja sen kieliopit: opetuksen suuntaviivoja, 1994) esittänyt yhdeksän suomen kieltä ja sen tutkimusta koskevaa suositusta. Kielenhuollon ystävän huomio kiintyy näistä suosituksista neljänteen, jonka otsikkona on ”Normitusperiaatteiden uudelleenarviointi”. Koska suositus ei ole pitkä, lainaan sen tässä kokonaisuudessaan:

4. Normitusperiaatteiden uudelleenarviointi. Suomen kielen ohjailuperiaatteista on suuri osa muotoiltu siinä vaiheessa, kun puhe- ja kirjakielen välillä ei ollut ristiriitaa: puhuttu yleiskieli noudatti kirjakielen sääntöjä. Tämä myös mahdollisti sen, ettei puhekieltä tarvinnut ottaa huomioon kirjakielen ohjailuperiaatteista sovittaessa. Nykytilanteessa ja tulevaisuudessa tämä ei ole enää mahdollista. On välttämätöntä, että tässä arvioinnissa otetaan huomioon puhekielen ja kirjakielen muuttunut suhde.

Kielioppityöryhmä esittääkin, että Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa tai Suomen Akatemian tukemana tutkimushankkeena aloitettaisiin tutkimus, jonka tavoitteena on suomen puhe- ja kirjakielen suhteen selvittäminen sekä suomen kirjakielen normitusperiaatteiden uudelleenarviointi. (S. 258.)

Tutkimusta aiheesta kiistatta tarvitaan, sillä tilanne voidaan nähdä toisinkin. Vaiheella, jossa puhe- ja kirjakielen välillä ei komitean mukaan ollut ristiriitaa, tarkoitetaan vuosi-sadan vaihteen tienoota, jolloin suppea, usein taustaltaan ruotsinkielisiä fennomaaneja edustava sivistyneistö kiistatta puhui hyvin kirjakielisesti, kuten komitean mietinnöstäkin käy ilmi (s. 186–188). Komitea toteaa mietinnössään edelleen (s. 188), että Suomessa puhuttiin tuolloin oikeastaan kahta hyvin erityyppistä suomea, toisaalta [harvalukuisen, HH] sivistyneistön viljelemää kirjakielistä puhekieltä, toisaalta kansankielistä suomea. Omituista on, että myöhemmin suosituksessaan komitea pitää puhekielenä vain tätä harvalukuisen sivistyneistön puhekieltä ja jättää huomiotta valtaenemmistön tuolloin käyttämät kansanmurteet. Tästä elitistisestä lähtökohdasta voisikin katsoa, että puhekieli ja kirjakieli ovat loitonneet toisistaan. Kuten sosiolingvistiset tutkimukset ovat osoittaneet, käyttävät vain harvat enää spontaanissa puheessaan kovin kirjakielistä kielimuotoa.

Tilanteen tarkastelu koko suomen kieltä puhuvan kieliyhteisön kannalta johtaa kuitenkin toisenlaisiin päätelmiin; voisi väittää, että Suomen kansa kokonaisuudessaan ei ole koskaan aiemmin puhunut niin kirjakielisesti kuin nyt. Tällaista väitettä voi perustella kahdella seikalla.

Ensinnäkin ns. vanhat kansanmurteet ovat jossakin määrin tasoittuneet ja muuttuneet aluepuhekieliksi, joista ovat karsiutuneet murteiden kirjakielestä tai yleispuhekielestä eniten poikkeavat kielen piirteet. Siten jo alueiden ns. kansankieli on tullut lähemmäksi yleispuhekieltä ja myös kirjakieltä, ja tilanne on aivan toinen kuin silloin, kun murto-osa kansasta puhui kirjakieltä ja valtaosa kirjakielestä vahvasti poikkeavia kansanmurteita.

Toinen ja tärkeämpi tekijä on kielen tilanteinen vaihtelu. Kulttuurikielen puhuja ei puhu aina samalla tavoin, vaan puhe vaihtelee tilanteittain. Samakin yksilö saattaa kotonaan puhua murteisesti, työpaikalla jo yleiskielisemmin ja vaikkapa luottamustehtävissä julkisesti esiintyessään suorastaan kirjakielisesti.

Myös kielioppikomitean mietintö käsittelee puhesuomen heterogeenisuutta. Mietintö nostaa tässä yhteydessä esiin myös paikallisradiot, joissa ei edellytetä niin kirjakielistä puhetapaa kuin Yleisradiossa. Komitean mielestä puhutun yleiskielen käyttöalue on nopeasti supistumassa. Tässä on komitean mielestä kysymys murroksesta, jossa kirja- ja puhekieli ovat eriytymässä toisistaan. (S. 240–244.)

Sen, että viestimissä puhutaan nykyisin vapaammin kuin ennen, ei kuitenkaan tarvitse merkitä jyrkkää murrosta, vaan ilmiö voidaan nähdä niin, että viestimet nykyisin kuvaavat myös kielellistä todellisuutta paremmin kuin vielä pari vuosikymmentä sitten, ja eriluonteiset ohjelmat vain heijastelevat kielen luonnollista tilanteista vaihtelua. Omituista olisi, jos rokkiohjelmassa puhuttaisiin kirjakieltä, mutta yhtä omituista olisi, jos uutis- ja ajankohtaislähetysten toimittajat puhuisivat vapaata yleispuhekieltä tai murresävyistä aluepuhekieltä. Jos näin kävisi, tukkeutuisivat ohjelmapäivystysten linjat varmaan tuohtuneista soitoista. Jos kielioppikomitean näkemä kirjakielen ja yleispuhekielen vastakohtaisuus olisi reaalinen, paheksuttaisiin kai kieliyhteisössä yleisesti uutistoimittajien liian kirjakielistä puhetta.

Kyse onkin ehkä ennemmin viestinten kuin kielen muutoksista. Kuten ilmaisu on vapautunut, on vapautunut myös sisältö. Vaikka seksiä käsitellään nykyisin viestimissä paljon enemmän kuin ennen, ei siitä voida tehdä suoria päätelmiä seksin räjähdysmäisestä lisääntymisestä nykyaikana: olemme kaikki eläviä esimerkkejä siitä, että seksiä on aina harjoitettu.

Vertauskohdaksi voisi ottaa toisen ihmisen sosiaalisen toiminnan piirteen, nimittäin pukeutumisen. Vielä vuosisadan alkukymmeninä saattoi pukeutumisesta erottaa herrat ja työläiset, kaupunkilaiset ja maalaiset; Risto Rydin kerrotaan viettäneen kesää kotiseudullaan Huittisissa korrektisti tummaan pukuun ja solmioon pukeutuneena. Kuten tiedämme, ei näin ole enää asian laita. Mutta vaikka herrasväki ei enää käytä tummaa pukua kaikissa tilanteissa, tummaa pukua tarvitaan edelleen. Tosin 60-luvun radikaalit kapinoitsivat tätä vastaan, mutta ajat ovat 60-luvusta muuttuneet: 80-luvun juppikautena myös pukeutuminen muodollistui, ja kiintoisaa olisi selvittää, onko tuo ilmiö heijastunut myös kieleen.

Kielioppikomitea hämmästelee sitä, ”etteivät edes [lihavointi HH:n] akateemisen koulutuksen saaneet suomalaiset sisäistä enää omaksi puhekieliseksi mallikseen kirjakielistä yleiskieltä” (s. 244). Tämä lause synnyttää kaksi kysymystä: 1) pitäisikö heidän sisäistää tuo malli omakseen, ja 2) ovatko äidinkieleltään suomalaiset akateemiset enää pitkään aikaan tuota mallia omakseen sisäistäneet? Ajatus, jonka mukaan puhekieliseksi malliksi olisi sisäistettävä yksi määrämalli, tuntuu vanhanaikaiselta: puhutun kielen muodot vaihtelevat tilanteen mukaan siinä missä vaatetuskin. Tuntuu siltä, että niiden sadan vuoden aikana, jolloin suomen kieli on nykyiselle kulttuurikielen tasolleen kehittynyt, suomenpuhujille on syntynyt tilanteisten varianttien skaala, jonka he taitavasti hallitsevat. Eri-ikäiset akateemiset ja monet muut suomalaiset puhuvat nykyisin vapaata yleispuhekieltä tilanteen mukaan muodollisuudeltaan vaihtelevasti ja kirjoittavat muodollisesti hyvää yleiskieltä.

Jos komitean käsitys kirja- ja puhekielen suhteen ratkaisevasta muuttumisesta ja meneillään olevasta murroksesta olisi oikea, voisi olettaa, että kirjoitetuissa asiateksteissä – muihinhan kielenhuolto ei puutu – näkyisi yhä enemmän yleispuhekielisyyksiä. Käytännön kielenhuoltotyössä, etenkin tekstien korjaamisessa, kuitenkin huomaa, että ongelmana ei suinkaan ole liika puhekielisyys (vaikkapa komiteanmietinnössä s. 244 mainittujen yleispuhekielen sanois, antanu, punanen, korkee, kaheksan ‑tyyppien leviäminen kirjakieleen) vaan liika kirjakielisyys: rakenteet ovat raskaita ja sanasto yleispuhekielelle vierasta, vaikka nykyistenkin normien rajoissa olisi mahdollista kirjoittaa selkeämmin ja myös puhekielisemmin.

Kielioppikomitean mietinnön sivuilla 183–188 käsitellään kriittiseen sävyyn 1800-luvun kielellistä purismia. Tuon kritiikin taustaa vasten pitäisi nytkin pohtia, onko viisasta ryhtyä puuttumaan suomenpuhujien kielitajun nyansseihin.

Heikki Hurtta
fil. lis.

 

Heikki Hurtta