Tutkimuksemme aineistona ovat hallinto-, jäte-, nuoriso- ja passilaki. Ne käsittelevät hyvin erilaisia aiheita ja sisältävät velvoituksia monenlaisille lukijoille, esimerkiksi viranomaiselle, jätteen haltijalle, nuorisoasiain neuvottelukunnalle, Suomen kansalaiselle. Lakitekstit  rinnastuvat tekstien välisten suhteiden näkökulmasta  muihin viranomaisten teksteihin,  jotka taas nojaavat paljolti toisiin (virka)teksteihin.

Lakitekstit viittaavat useimmiten toisiin lakiteksteihin, mutta myös muihin teksteihin, ja paikoin ne rakentuvatkin toisten tekstien osasista. Esimerkiksi jätelaissa mainitaan parikymmentä muuta lakia sekä liuta artikloja, esityksiä ja päätöksiä. Jo mainittujen tekstien paljous voi tehdä lain lukemisen työlääksi.

Tällainen toisiin teksteihin viittaaminen eli avoin intertekstuaalisuus on laeissa yleistä. Huomionarvoista on sekin, että lait eivät ainakaan tästä näkökulmasta ole keskenään samanlaisia. Siinä missä nuorisolaissa on keskimäärin neljä viittausta sivulla, passilaissa viittauksia on parikymmentä.

Lait ovat myös metatekstuaalisia, eli ne sisältävät viittauksia itseensä. Niissä on viittauksia edelle ja taemmas lakiin (edellä momentissa 1 tarkoitettu; jollei jäljempänä todeta) sekä selittäviä tässä laissa tarkoitetaan -tyyppisiä ilmauksia. Esimerkiksi hallintolaissa tällaisia metaviittauksia on keskimäärin yksi jokaisella sivulla, jätelaissa taas neljä.

Ristiviittaukset – riskiviittauksia?

Oikeuslingvisti Heikki Mattilan mukaan ristiviittauksia sekä saman tekstin sisällä että sen ulkopuolelle on oikeuskielessä kaikkialla. Ristiviittauksilla on monia tehtäviä. Ne tuovat teksteihin tarkkuutta ja osoittavat, mihin kokonaisuuksiin oikeusjärjestyksen eri osaset kuuluvat. Lisäksi niiden avulla voidaan välttää toistoa.

Toisaalta, kuten Mattila huomauttaa, ristiviittauksiin saattaa liittyä vakavia ongelmia. Teksti, johon viitataan, on ehkä vaikeasti saatavilla. Viittaukset voivat olla tulkinnanvaraisia, tai niistä voi tulla sellaisia, kun tekstejä muutetaan. Tiheät viittaukset voivat kaikkinensa tehdä tekstistä vaikealukuisen.

Myös professori Matti Niemivuo on kiinnittänyt huomiota ”pykäläviittausten” ongelmiin. Esimerkkinä huonosta säännöksestä hän mainitsee lain rintamamiesten varhaiseläkkeestä: säännöksen sisältö koostuu pitkälti lakiviittauksista, jopa viittauksen viittauksista: työntekijän eläkelain (395/61) 8 §:n 4 momentissa mainittujen lakien, säännösten tai määräysten.

Niemivuo kiinnittää huomiota sisäviittaustenkin ongelmiin. Esimerkiksi ilmansuojelulaissa ne ”vaikeuttavat keskeisen sisällön hahmottamista”.

Tekstejä teksteissä ja teksteistä

Lakeihin sisältyvät toiset tekstit voi ajatella jatkumolle sen perusteella, kuinka avointa toisen tekstin tuominen lakiin on. Ääripäät ovat 1) täysin selvät viittaukset muihin nimettyihin teksteihin ja 2) tapaukset, joissa muiden tekstien läsnäolo on aavistettavissa.

Selvästi mainitut tekstit voidaan nekin jakaa karkeasti kahteen joukkoon: lähteisiin ja aiheisiin. Lähteitä yleensä referoidaan: kansalaisuuslain nojalla, eduskunnan päätöksen mukaisesti. Referointiin voi liittyä epäselvyyttä, sillä tekstistä ei aina käy yksiselitteisesti ilmi, mihin asti referoitu osuus ulottuu.

Usein toinen teksti on laissa selvästi puheenaihe eikä referoitu tiedonlähde. Esimerkiksi nuorisolaissa puhutaan valtion talousarviosta ja henkilötietojen kirjaamisesta. Jotkin lait nimenomaan käsittelevät tiettyä tekstiä: esimerkiksi passilaissa mainitaan passi lähes 170 kertaa.

Ymmärtämisen kannalta voi olla olennaista, referoidaanko laissa mainitun tekstin turvin varsinaista asiaa vai onko teksti itse tuo asia. Usein viittaukset lähteisiin ja puheenaiheisiin lomittuvat, kuten tässä jätelain kohdassa, jossa lähteenä on ympäristönsuojelulaki (esimerkissä lihavoidut kohdat) ja puheenaiheena ympäristölupa (kursivoinnit):

Jätteen saa luovuttaa vain: – –

2) sille, jolla on oikeus ottaa vastaan jäte ympäristönsuojelulain mukaisen ympäristöluvan nojalla;

3) sille, jonka toimintaan ei ympäristönsuojelulain 30 §:n 1 momentin nojalla tarvita mainitun lain 28 §:n 1 momentin 4 kohdassa säädetyllä perusteella ympäristölupaa ja toiminta on merkitty mainitun lain 65 §:n nojalla – –.

Puhuttua vai kirjoitettua?

Merkittävä osa lakeihin sisältyvistä toisista teksteistä on selvästi nimetty joksikin kirjoitetun kielenkäytön lajiksi. Laeissa puhutaan muiden säädöstekstien lisäksi esimerkiksi oikaisuvaatimuksista, hallintosopimuksista ja kunnallisista ilmoituksista.

Aina ei kuitenkaan ole selvää, millainen kielenkäyttö puheenaiheena on: puhuttu vai kirjoitettu, jo olemassa oleva vai joskus tulevaisuudessa tehtävä teksti? Tässä jätelain momentissa lähteiksi mainitaan mahdolliset tulevat säännökset ja määräykset, mikä jättää tulkinnanvaraa. Tätäkin tulkinnanvaraisempaa on, millaisista sopimuksista, velvoittamisesta, määräämisestä ja ehdoista on kyse:

Jos kuntien yhteistoiminta on tarpeen jätehuollon järjestämiseksi tässä laissa tai sen nojalla annettujen säännösten tai määräysten mukaisesti, mutta kunnat eivät pääse yhteistoiminnasta keskenään sopimukseen, valtioneuvosto voi velvoittaa kunnat yhteistoimintaan ja määrätä sen ehdoista.

Yleisempi kysymys on, millaiseen toimintaan viittaavat lakiteksteissä sellaiset verbit kuin päättää, säätää, määrätä ja tiedottaa tai substantiivit tieto ja asia. Entä viitataanko laeissa ratkaisulla, velvoituksella ja vaatimuksella kirjoituksen vai puheen maailmaan vai molempiin? Tällaiset epämääräiset tekstiviittaukset ovat omiaan tuomaan lakeihin ymmärtämistä häiritsevää monitulkintaisuutta.

Tekstien välisten suhteiden aavistamisesta

Intertekstuaalisuus voi olla myös vähemmän avointa. Toisen tekstin läsnäolon lakitekstissä voi aavistaa aiheen, käytettävien käsitteiden tai tekstin lajille ominaiseen kokonaisrakenteeseen liittyvien seikkojen kautta.

Säädöksiin suodattuu niin talouselämän, uskonnon, lääketieteen kuin ympäristönsuojelunkin tyypillisiä puheenaiheita ja noilla elämänalueilla tavallista sanastoa. Teksteissä puhutaan milloin kestävästä kehityksestä, milloin laadusta ja tuloksellisuudesta. Näissä tapauksissa ei viitata suoraan tiettyyn tekstiin, mutta toisen tekstin tai ehkä ennemminkin toisen puhetavan ja merkitysmaailman eli diskurssin vaikutelma on vahvasti läsnä. Tästä hyvä esimerkki on nuorisolain virke, jossa yhdistyy varsin monenlaisia maailmoja (kursivoituina):

Tavoitteen toteuttamisessa lähtökohtina ovat yhteisöllisyys, yhteisvastuu, yhdenvertaisuus ja tasa-arvo, monikulttuurisuus ja kansainvälisyys, terveet elämäntavat sekä ympäristön ja elämän kunnioittaminen.

Joskus yhteys toiseen säädökseen syntyy siitä, että laissa annetaan itsestään selvänä jokin toisessa laissa keskeinen ja siellä selitetty käsite. Kun passilaissa ja ulkomaalaislaissa puhutaan Suomen kansalaisesta kansalaisuutta määrittelemättä, oletus on, että tässä tarkoitetaan sitä Suomen kansalaista, joka määritellään kansalaisuuslaissa. Lakien kesken on käsitteiden määrittelyssä ristiriitaisuuttakin. Hyvä esimerkki on nuori, joka nuorisolaissamääritellään alle 29-vuotiaaksi mutta lastensuojelulaissa18−20-vuotiaaksi.

Monenlaisia sisäviittauksia

Laeissa ei ole suoria viittauksia kirjoittajaan eikä kirjoittamiseen sen enempää kuin lukijaankaan. Muunlaista metatekstuaalisuutta laeissa kyllä on: 1) tekstin johonkin kohtaan viittaavaa, 2) selittävää ja määrittelevää, 3) rakenteellista sekä 4) kommentoivaa ja arvottavaa.

Laissa voidaan viitata täsmällisesti johonkin edellä olevaan pykälään ja hieman hämärämmin edellä tarkoitettuun asiaan tai myöhemmin tulevaan kohtaan (jollei jäljempänä todeta). Laissa voidaan puhua myös edellä mainitusta seikasta. Usein käytetään rakennetta lain mukaan, jolloin saattaa jäädä epäselväksi, onko kyseessä tämä laki, jokin toinen laki vai tarkoitetaanko mahdollisesti koko kansallista lainsäädäntöä.

Selittävä metateksti, kuten tässä laissa tarkoitetaan -tyyppinen ilmaus, voi auttaa lukijaa ymmärtämään tekstin merkityksiä.  Heikki Mattila on kiinnittänyt huomiota siihen, että tarkalta vaikuttavat määritelmät saattavat jopa lisätä tulkinnanvaraisuutta, koska ne ovat usein väistämättä lauserakenteiltaan monimutkaisia ja ”tulkitaan helposti täysin tyhjentäviksi”.

Yleensä säädöksessä selitetään vain keskeisiä käsitteitä. Esimerkiksi nuorisolain alussa on määritelty käsitteet nuori, aktiivinen kansalaisuus, sosiaalinen vahvistaminen ja nuorisotyö. Määrittelyt ilmaistaan usein tässä laissa X:llä tarkoitetaan -rakenteen avulla, mutta joskus riittävät sulkumerkit: Harjoittaessaan merimiestointa ulkomaanliikenteessä merimies voi osoittaa oikeutensa matkustaa maasta merenkulkijain kansallisella henkilöllisyystodistuksella (merimiespassi).

Rakenteelliseen metatekstuaalisuuteen voi lukea luettelot, otsikot, luvut, pykälät ja momentit. Rakenteellisen metatekstin tehtävänä on jäsentää tekstiä ja jakaa sitä hierarkkisesti osiin.

Kommentoivana ja arvottavana voi pitää esimerkiksi asioiden esittämisjärjestykseen liittyvää metatekstuaalisuutta: alussa mainitut seikat näyttäytyvät tärkeämpinä kuin myöhemmin mainittavat. Tämä koskee myös virkkeensisäisiä luetteloita. Esimerkiksi passilain 4. § sisältää pitkän numeroidun luettelon, jonka mukaan diplomaattipassi voidaan myöntää tasavallan presidentille, eduskunnan puhemiehelle ja varapuhemiehelle (luettelon kohta 1), sen jälkeen muun muassa erityisen merkittävässä valtiollisessa tehtävässä toimineelle henkilölle (kohta 3) ja vasta viimeisenä mainitaan muun ulkomaanedustuksessa toimivan henkilön lesket ja lapset (kohta 6).

Millaisista aineksista laki muodostuu?

Ymmärrettävyyden kannalta on olennaista, pystyykö lain lukija hahmottamaan, millaisista aineksista teksti muodostuu ja millaisia valintoja muista teksteistä on tätä tekstiä koottaessa tehty. Jos ajatuksena on, että lukijan tulee käsillä olevan lain lisäksi lukea samanaikaisesti monia muita tekstejä tai ainakin tuntea niiden sisältöjä, teksti voi olla kauttaaltaan ymmärrettävä vain lukijalle, joka on monella tavalla asiantuntija.

Toisaalta voi kysyä, onko avoimien meta- ja intertekstuaalisten viittausten tehtävä sittenkin lähinnä retorinen siinä mielessä, että tavoitteena on vahvistaa vaikutelmaa vakuuttavasta, asiantuntevasta ja neutraalista tekstistä. Onko näitä tekstejä ylipäätään tarkoitus lukea siinä mielessä, mitä aktiivisella lukemisella yleensä tarkoitetaan?

Metateksti on joka tapauksessa yksi käyttökelpoinen mahdollisuus lisätä säädösten yleiskielisyyttä: sen avulla voidaan avata käsitteitä, selittää lain tarkoitusta, haluttua käyttöä, potentiaalista lukijajoukkoa ja niin edelleen. Metateksti eri muodoissaan tekee parhaimmillaan säädöksestä sidosteisen ja merkityksiltään yhtenäisen, loogisen kokonaisuuden. Pahimmillaan metateksti hyppyyttää lukijaa tekstikohdasta toiseen, kietoo hänet monimutkaisten lause- ja tekstirakenteiden liaaneihin ja eksyttää pykälien viidakkoon – samalla tavalla kuin osa intertekstuaalisistakin viittauksista.

Lakien yleiset tekstilajipiirteet (väitelausevaltaisuus, kolmaspersoonaisuus jne.) ovat omiaan tekemään lakiteksteistä asiantuntijuutta korostavia,  ja myös meta- ja intertekstuaaliset ainekset voivat vahvistaa tätä vaikutelmaa. Teksti näyttäytyy tekstien ja niiden välisten moninaisten suhteiden maailmana, jonka voi hallita vain kokenut lakitekstispesialisti. Tuohon maailmaan ei tavallisella kansalla ole pääsyä.

Kielentutkijat ovat pyrkineet kiinnittämään lainvalmistelijoiden huomion säädösviittausten ongelmiin. Esimerkiksi Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen asunto-osakeyhtiölakihankkeessa ehdotettiin lainvalmistelijoille viittausten avaamista, mutta hankkeen tutkijan Aino Piehlin mukaan lainvalmistelijat harvemmin hyväksyivät näitä ehdotuksia.

Monenlaisia asioita ymmärtävät lukijat

Ei voi sanoa, että säädöskieli on itsestään selvästi sen enempää ymmärrettävää kuin vaikeaselkoistakaan. Säädöskieli on ymmärrettävää niille, jotka siihen on kirjoitettu lukijoiksi. Kirjoittavatko säädösten kirjoittajat lukijoiksi itsensä ja kaltaisensa?

Ruotsalainen kielentutkija Britt-Louise Gunnarsson esitti jo vuonna1980 väitöskirjassaan, että lakitekstit ovat vaikeita, koska ne on kirjoitettu lainsäädännön asiantuntijoille.  Meta- ja intertekstuaalisuusanalyysimme perusteella lukijoiksi on kirjoitettu monenlaisia asiantuntijoita, vieläpä erilaisia lukijoita eri lakiteksteissä ja eri kohdissa yksittäistä lakia. Heitä ovat

● lainsäädäntökulttuurin asiantuntija (tuntee järjestelmän ja prosessit laajasti)

● kulloisenkin säädöksen alan asiantuntija (julkisoikeus ja yksityisoikeus; hallinto-oikeus, rikosoikeus; henkilöoikeus, ympäristöoikeus jne.)

● eri sisältöjen asiantuntija (jäteasiat, passiasiat jne.)

● eri elämänalueiden tyypillisten kielenkäyttötapojen ja merkitysten asiantuntija (talous-, politiikka-, ympäristö-, laatudiskurssi jne.)

● kielen ja tekstien asiantuntija (ymmärtää kielelliset valinnat, tekstien rakentumisen periaatteet ja tekstien väliset suhteet sekä tuntee tekstilajien järjestelmän)

● muut mahdolliset asiantuntijat.

Lain kirjoittajasta rakentuu kuva moniasiantuntijana, joka puhuu kaltaiselleen tai erilaisille asiantuntijaryhmille eri kohdissa tekstejä. Onko maallikon tyydyttävä ymmärtämään lakeja vain osittain ja jätettävä niiden kokonaan ymmärtäminen  asiantuntijoille?

Spesialistilla ja ei-spesialistilla on erilaiset mahdollisuudet ymmärtää lakia. Tämä sotii sitä periaatetta vastaan, jonka mukaan lain on oltava puolueeton teksti – sama kaikille. Analyysimme osoittaa, että näin ei käytännössä ole.

Lait kuten muutkin tekstit ovat valintoja ja samalla jatkuvaa kamppailua merkityksistä ja siitä, kuka merkityksiä saa muodostaa ja tulkita. Kansalaisten tasavertaisuuden kannalta mitä olennaisin on kysymys siitä, kenelle on pääsy lain meta- ja intertekstuaaliseen ihmemaahan.

Tutkittavana säädöskielen ymmärrettävyys

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen hankkeessa Säädöskieli ja sen ymmärrettävyys pureudutaan siihen, mitkä tekijät vaikuttavat säädösten ymmärrettävyyteen. Hankkeessa paneudutaan ymmärrettävyyskysymyksiin monista näkökulmista. Suunnitelmissa on muun muassa haastatella säädösten laatijoita ja tehdä lukijatestejä. Hankkeessa pidetään yllä myös säädöskieliasioita ruotivaa Leksa-blogia(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun).

Hankkeen verkkosivut: www.kotus.fi(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun).

 
Vesa Heikkinen työskentelee Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa erikoistutkijana. Hän vastaa hankkeesta Säädöskieli ja sen ymmärrettävyys. Hanna Hämäläinen on työskennellyt hankkeessa harjoittelijana.

Kirjallisuutta

Bhatia, Vijay 1993: Analysing genre. Language use in professional settings. Longman.
Gunnarsson, Britt-Louise 1980: Lagtextens begriplighet. En språkfunktionell studie av medbestämmendelagen. LiberFörlag.
Heikkinen, Vesa – Hiidenmaa, Pirjo – Tiililä, Ulla 2000: Teksti työnä, virka kielenä. Gaudeamus.
Mattila, Heikki E. S. – Piehl, Aino – Pajula, Sari (toim.) 2011: Oikeuskieli ja säädöstieto. Suomenkielinen lakikirja 250 vuotta. Suomalainen lakimiesyhdistys.
Niemivuo, Matti 2008: Lain kirjain. Lakitekniikka ja lakikieli. Edita.