Onko ihmisellä turpa? Sanojen tyyliarvoista
Artikkeli 2/1992

Maija Länsimäki

Onko ihmisellä turpa? Sanojen tyyliarvoista

Miltä kuulostaisi, jos toimittaja Arvi Lind lukisi uutisissa, että ”presidentti Koivisto eukkoineen lähti aamupäivällä valtiovierailulle Ranskaan”? Entä miltä kuulostaisi, jos joku laitapuolen kulkija selittäisi kaverilleen, että asiat alkoivat aikoinaan mennä hullusti, kun hän ”veti puolisoaan turpiin”? Sekä eukko että puoliso ovat sinänsä kelpo sanoja, mutta ne eivät sovi edellä esitetyn laisiin yhteyksiin. Ilmaukset presidentin eukko ja pultsarin puoliso ovat tyylin poikkeamia, tyylirikkeitä tai jonkin lajin huumoria.

Yleiskielen sanakirjoissa, muun muassa Nykysuomen sanakirjassa ja paraikaa ilmestyvässä Suomen kielen perussanakirjassa, esitetään paitsi normaalia, asiallista myös jonkin verran tyyliväristä sanastoa. Tämmöistä tyyliväristä sanastoa — yleiskielen sanakirjoissa ja yleiskielen kannalta siis – ovat muun muassa murresanat, arkikielen ja slangin sekä ylätyylin ilmaukset. Näitä esitetään yleiskielen sanakirjoissa siksi, että silloin tällöin jonkin tämmöisen näkee tai kuulee myös yleiskielessä tai yleiskieliseksi tarkoitetussa viestinnässä. Niin sanotuissa normatiivisissa eli ohjeellisissa sanakirjoissa annetaan opastavaa tietoa yleiskielisistä vastineista. Sitä paitsi eri tyylilajeihin kuuluvien ilmausten raja ei aina ole täysin selvä eikä jyrkkä.

Yksiselitteisesti ja yksinomaisesti arkikielen sanoja ovat esimerkiksi tyttöä tarkoittava likka ja aikomista tarkoittava meinata, slangisanoja taas esimerkiksi kapeakärkisiä jalkineita tarkoittava spittarit ja syömistä tarkoittava heittää naamariin. Ylätyyliin kuuluvat esimerkiksi erehdystä tarkoittava erhe ja haluamista, toivomista, kaipaamista, ikävöimistä tarkoittava halata : halajaa. Suomen kielessä on kuitenkin suuri joukko sanoja, joita ei voi luonnehtia yksinomaisesti johonkin tyylilajiin kuuluviksi. Samalla sanalla voi olla eri yhteyksissä erilainen tyyliarvo ja myös käyttöala voi olla rajallinen.

Koiran jälkeläisen nimitys on penikka tai pentu. Ihmisen lapsesta puhuttaessa penikka ja pentu ovat arkisia, joidenkin kielitajussa halventavia tai ainakin murteellisen sävyisiä ilmauksia. Myös lasta tarkoittava kersa on suomen kielessä arkinen ja murteellinen sana. Kielen historian kannalta on kiintoisaa, että viron murteissa tämä sana tarkoittaa lampaan vuonaa ja sian porsasta.

Myös monilla ruumiinosien nimityksillä on samantapaisia käyttöalan eroja. Koiralla on kuono ja hevosella turpa, mutta puhutaan myös ihmisen kuonosta ja turvasta: joku voi saada kuonoonsa ja jonkun voidaan käskeä pitää turpansa kiinni. Tämä ei tietenkään ole asiallista kieltä. Naama on arkikielen sana esimerkiksi sellaisissa yhteyksissä kuin pestä naamansa ja näyttää hapanta naamaa. Anatomian terminä, ihmisen ja eläimen pään etupuolta tarkoittavana naama puolestaan on neutraali sana. Ketulla on käpälä, hevosella kavio, sialla sorkka, linnulla nokka. Myös ihmisen kättä voidaan leikillisessä arkipuheessa sanoa käpäläksi, jalkaa kavioksi tai sorkaksi ja nenää nokaksi. Samalla tavoin eläimen ruho on normaali yleiskielen ilmaus, ihmisen ruho arkikieltä.

Naista tai vaimoa tarkoittavat akka ja ämmä, samoin miestä, aviomiestä tarkoittava ukko ja äijä ovat sävyltään arkisia ja joissakin yhteyksissä jopa halventaviksi tajuttuja tai halventaviksi tarkoitettuja. Akka ja ämmä ovat alkuaan tarkoittaneet isoäitiä, ukko ja äijä isoisää. Nykykielen ilmausten leikillinen tai halventava sävy selittyy siitä, että vanhan ihmisen nimitystä on alettu käyttää nuoresta tai nuorehkosta ihmisestä.

Etenkin avointa, suurta suuta, melua, kurkkua tarkoittava kita on eläimestä käytettynä normaali ilmaus, ihmisestä käytettynä arkinen. Sitä käytetään usein – kuten kuonoa, turpaa ja muita sellaisia – sättimyksissä, esimerkiksi: Kuono kiinni! Kita on kyllä eräissä yhteyksissä aivan asiallinen sana ihmisestäkin käytettynä. Yhdyssanat kitakieleke, kitalaki, kitapurje ja kitarisa ovat anatomian termejä. Esinettä, välinettä tarkoittava kalu on arkikieltä. Yhdyssanat huonekalu, työkalu, leikkikalu ja tarvekalu sen sijaan ovat yleiskielen sanoja. Myös haisu on hajua tarkoittavana arkinen ilmaus, mutta se esiintyy myös asiallisten yhdyssanojen osana: geologian termi haisukalkki tarkoittaa erästä kalkkikiveä, kasvitieteen termi haisunoki erästä nokisientä ja haisunäätä on sama kuin skunkki.

Edellä on lueteltu esimerkkejä saman sanan arki- ja yleiskielisistä merkityksistä ja käyttöyhteyksistä. On myös sellaisia tapauksia, jolloin sanalla on toisaalta yleiskielistä, toisaalta ylätyylistä käyttöä. Esimerkiksi virvoitusjuoma on tavallinen yleiskielen sana, mutta sen määriteosa virvoitus, joka merkitsee virvoittamista, virvoittumista, virkistystä ja muuta semmoista, on itsenäisenä sanana ylätyylinen ilmaus. Varsin juhlavalta kuulostaa esimerkiksi, että ”pappi puhui lohdutuksen ja virvoituksen sanoja”. Samoin yhdyssanat tapaturma, lentoturma ja liikenneturma ovat yleiskieltä, mutta tuhoa, turmiota, perikatoa merkitsevä turma on tyylisävyinen ilmaus. Samantapainen ero on sanoilla pursi ja huvipursi. Syksy on tavallinen yleiskielen sana, syys ylätyylinen, muun muassa vanhojen runojen ja iskelmien sana: ”Kun saapuu syys, niin hämäryys – – ” ja niin edelleen. Eräissä kiteytyneissä yhdyssanoissa esiintyy nimenomaan syys, esimerkiksi syystakki, syyskuu.

Yleiskielessä käytetään tavallisesti linnunnimeä pääskynen. Pääsky on lähinnä eläintieteen termi: haarapääsky, törmäpääsky, tervapääsky ja niin edelleen. Se on myös runokielen ilmaus. Monet muistavat Larin Kyöstin säkeen mielitietystä: ”Mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun – – .”

Myös erilaisissa puheentavoissa esiintyy sellaisia sanoja, jotka eivät muutoin kuulu yleiskieleen. Alun perin Raamatusta on sanonta ”käy ympäri niin kuin kiljuva jalopeura”. Jalopeura on alkuaan tarkoittanut suurta, voimakasta villieläintä yleensä, ja Agricola alkoi 1500-luvulla käyttää sitä erityisesti leijonasta. Jalopeura on kyllä tuttu myös tähtitieteen ja horoskooppien harrastajille: se on Leijonan tähtikuvion rinnakkaisnimitys.

Tyylisävy ei välttämättä ole pysyvä ominaisuus. Yleiskieleen omaksutaan silloin tällöin uusia sanoja arkikielestä. Tämä edellyttää kuitenkin, että arkinen sävy häviää, että sana neutraalistuu tyyliarvoltaan. Esimerkiksi puhelimen kuuloketta tarkoittava luuri oli aikaisemmin arkikieltä ja taitaa monen mielestä olla edelleen. Se on kuitenkin otettu vuonna 1984 telesanastoon puhelinalan termiksi. Auton ohjauspyörää tarkoittava ratti on päässyt osalliseksi samanlaisesta arvonnoususta. Joidenkin kielitajussa se on edelleen arkinen, mutta monien mielestä se kelpaa yleiskieleen. Nykyisessä lakikielessä, sekä tieliikenne- että rikoslaissa, esiintyy jo sana rattijuopumus, jota aiemmin on pidetty sävyltään arkisena. 1950-luvulla rattijuopumuksesta käytettiin laissa ilmausta moottoriajoneuvon kuljettaminen väkijuomien vaikutuksen alaisena.

Maija Länsimäki