Euroopan kehitys virittää keskustelua

Toissa syksynä Suomen kansalaiset saivat äänestämällä osoittaa, halusivatko he olla osa sitä uutta uljasta Eurooppaa, jota Euroopan unioni edustaa. On selvää, että kehitys kohti Euroopan yhdentymistä vielä tämän äänestyksen jälkeenkin synnyttää monia kysymyksiä ja vilkasta keskustelua. Keskustelun ydinalueita ovat luonnollisesti kansainväliset poliittiset ja taloudelliset kysymykset, mutta myös kasvava huoli kansallisen identiteetin säilyttämisestä antaa aihetta pohdintaan. Yksi huolenaihe on tulevan Euroopan kielellinen kehitys. Kielitieteilijänä olen itse useasti joutunut osallistumaan väittelyihin, jotka koskevat juuri tätä ongelmaa. Seuraavassa on kuvaus eräästä tällaisesta keskustelusta.

Erään Pohjanmaan-matkan aikana muodostui seurue, johon minun lisäkseni kuuluivat Etelä-Ruotsissa asuva kasvatustieteilijä ja ahvenanmaalainen kirjallisuustieteilijä. Olimme kaikki toisillemme entuudestaan vieraita. Tapaamisemme aikana keskustelimme erilaisista ajankohtaisista kysymyksistä, muun muassa Suomen kielioloista ja Suomen tulevasta kehityksestä.

Ruotsinruotsalainen kasvatustieteilijä kysyi varovaisesti ja hieman arastellen, minkä vuoksi suomalaiset eivät järjestä kieliolojaan ja siirry yksikielisyyteen: ”Eikö ole kovin vaivalloista ylläpitää kahta kieltä?” Sekunnin murto-osan aikana ajattelin: ”Niin, mehän voisimme kaikki puhua ruotsia, koska suomen kieli on niin häviävän pieni varsinkin tulevaisuuden Euroopassa ja koska ruotsin kieli on jo nyt Pohjoismaiden vahvin kieli, ja sen asema tulee ilmeisesti vahvistumaan.”

Ymmärsin tietenkin, ettei kysyjä tarkoittanut tätä, vaan hänen näkemyksensä oli se, että kaikkien Suomessa asuvien tulisi puhua maan enemmistökieltä, suomea. Koska kysymys oli vakava ja aito, yritin vastata siihen niin asiallisesti kuin pystyin. Eihän tietämättömälle ulkomaalaiselle voi suuttua samalla tavalla kuin toiselle suomalaiselle.

Samalla ajattelin, että ainoastaan yksikielinen, omassa maassaan enemmistökieltä puhuva ihminen voi kysyä näin naiiveja. Suomessa sekä suomen- että ruotsinkieliset ovat varsin vakuuttuneita siitä, että ainakin heidän omalla kielellään on hyvinkin keskeinen merkitys heille itselleen ja heidän omalle ryhmälleen. Käsitykseni on, että tällainen vahva tunneside omaan kieleen yllättävän usein puuttuu Ruotsissa asuvilta. Tämä saattaa johtua siitä, että Ruotsissa ruotsi ei ole milloinkaan ollut uhattuna eikä sitä tietoisesti pidetä yhteisenä kansallisena symbolina samalla tavoin kuin esimerkiksi suomenruotsalaiset pitävät omaa äidinkieltään tai suomenkieliset suomen kieltä.

Keskustelun edetessä ongelmamme saivat uusia ulottuvuuksia. Emme enää puhuneet vain Suomen oloista vaan myös siitä, onko Pohjoismailla tulevassa Euroopassa enää varaa kansallisiin kieliin, sekä lopulta siitäkin, onko Euroopalla varaa kansallisiin kieliin. Ruotsalainen keskustelukumppani ehdotti tietysti, että englannin kielestä tulisi tietoisesti kehittää kaikille yhteinen kieli, lingua franca.

Jälkeenpäin olen usein ajatellut, että ahvenanmaalaisen kirjallisuustieteilijän spontaani reaktio ja lyhyt ensikommentti olivat paras tapa suhtautua ongelmaan. Kysymyksen kuultuaan hän nousi äkkipikaisesti tuoliltaan ja sanoi painottaen joka sanaa: ”Ingen människa äverger sitt modersmål.” (Kukaan ei luovu äidinkielestään.)

Seuraavassa pyrin kielitieteilijänä antamaan hieman perusteellisemman vastauksen näihin kysymyksiin. Voimmeko pakottaa ihmisiä luopumaan äidinkielestään? Mistä kaikesta ihminen luopuu, kun hän (vapaaehtoisesti) siirtyy käyttämään jotain hänelle vierasta kieltä? Voimmeko säilyttää ns. pienet kielet, jos näiden kielten nykyiset käyttäjät haluavat vaihtaa kielensä enemmän käytettyyn, ns. suureen kieleen? Entä jos kaikki eivät vapaaehtoisesti vaihda omaa kieltään? Millaista pakkoa joudutaan silloin käyttämään ja mitkä ovat sen seuraukset? Vaatiiko Euroopan yhdentyminen sitä, että turhat pikkukielet karsitaan?

Kaikki kielet ovat arvokkaita

Kielitieteilijä haluaa tietysti säilyttää kaikki kielet, niin pienet ja suuret kuin keskikokoisetkin, pelkästä ilosta säilyttää monipuolinen todellisuus. Kielitieteilijän asenne on tältä osin sama kuin kasvi- tai eläintieteilijän, joka haluaa suojata uhattuja kasvi- ja eläinlajeja. Iirin kieli, jonka irlantilaisten enemmistö kohtaa vain koulussa, on suojelukohde siinä kuin merikotka Suomessa. Ainakin vähemmistökielten tutkijalle vastaus tämän kirjoituksen pääkysymykseen on itsestään selvä: Euroopalla on ja sillä täytyy tulevaisuudessakin olla varaa kaikkiin nykyisiin kansallisiin kieliinsä.

Kielitieteilijän objektiivisuus arvioida kysymystä laajasti ja perusteellisesti voidaan tietenkin asettaa kyseenalaiseksi. On mahdollista, että varsinkin jonkin pienen kielen käyttäjä on eri mieltä. Hän ei luultavasti halua jäädä koko iäkseen elämään ja asumaan syrjäkylään, jossa turistit ja kielitieteilijät silloin tällöin käyvät katsomassa häntä ja nauhoittavat hänen outoa kieltänsä, vaan hän haluaa osallistua ja olla mukana rakentamassa uutta Eurooppaa. Hän haluaa samanaikaisesti sekä ylläpitää vanhat suhteensa omaan lähiympäristöönsä että solmia uusia kontakteja suureen maailmaan. Hän säilyttää äidinkielensä mutta joutuu väistämättä oppimaan yhden tai useamman uuden kielen. Miten hän ratkaisee tämän? Valitseeko hän itse kielensä vai valitseeko sen joku toinen hänen puolestaan, ja miten tämä valinta tapahtuu?

Kielitieteilijän pyrkimys suojella kaikkia kieliä ei kuitenkaan johdu ”itsekkäästä” halusta suojella tutkimuskohteita, jotka ovat kielentutkimuksen näkökulmasta mielenkiintoisia. Juuri kielitieteilijällä on tietoa siitä, mitä kieli merkitsee yksilölle, mitkä kielen funktiot ovat, miten kieltä omaksutaan, opitaan ja pidetään yllä. Näitä perusasioita ei voi unohtaa eikä sivuuttaa. Euroopan tulevia kielioloja koskevan pohdinnan ydinkysymykset ovat: mitä me teemme kielellämme – tai kielillämme – ja mitä kielen osaaminen merkitsee?

Kieli ja sen tehtävät

Kieli on kommunikaation väline. Se mahdollistaa aiempien tapahtumien mieleen palauttamisen ja uusien asioiden oppimisen. Sen, minkä voimme ilmaista sanoin, hallitsemme ja ymmärrämme. Vain kielen avulla voimme välittää tietojamme ja ajatuksiamme, ja kielen keinoin myös vaikutamme muihin. Ajattelemme, argumentoimme ja toimimme yhdessä muiden kanssa paremmin, kun käytämme kieltä, jonka hallitsemme hyvin – esimerkiksi äidinkieltämme –, kuin jos käytämme vaikkapa jotakin koulussa opittua kieltä, jota emme osaa erityisen hyvin.

Kielen avulla ilmaisemme myös tunteita. Kieli, jonka hallitsemme vain pinnallisesti, ei kykene välittämään samanlaisia tunneassosiaatioita kuin äidinkieli. Sanojen syvemmät merkitykset ja niiden synnyttämät konnotaatiot, mielleyhtymät, puuttuvat. Kielenkäyttömme heijastaa myös kulttuuriamme. Jos puhumme ranskaa, mutta käytöksemme on suomalaista, ei viestimme välity kunnolla. Ranskaa äidinkielenään puhuvan saattaa olla jopa mahdoton ymmärtää meitä.

Äidinkielen lisäksi voimme kehittää yhden tai jopa muutaman kielen taidon niin hyväksi, että pystymme toimimaan sen avulla tehokkaasti ja tulemme ymmärretyksi. Tällaisen kielitaidon saavuttamiseen menee kuitenkin aikaa. Kielitaito ei tarkoita vain peruskieliopin tuntemusta ja riittävää sanavarastoa. Jotta vieraassa kieliyhteisössä voisi toimia tasavertaisesti, on hallittava myös erilaisia tyylilajeja, on ymmärrettävä, miten kieli vaihtelee tilanteittain ja puhujittain, ja on osattava soveltaa tätä tietoa omassa kielenkäytössään. Kieli on enemmän kuin pelkät sanat. Kieli on enemmän kuin kielioppi. Kieli on kulttuurin ilmenemismuoto. Jonkin kielen osaaminen tarkoittaa, että on osallinen siinä kulttuurissa ja yhteiskunnassa, jossa kieltä puhutaan.

Kieli on sosiaalinen ilmiö, ja se voi toimia ryhmän symbolina, jos kielenkäyttäjät niin haluavat. Kielen avulla luomme rajoja ”meidän” ja ”teidän” välille. Kaksikielinen, joka hallitsee sekä maansa enemmistö- että vähemmistökielen hyvin ja puhuu molempia sujuvasti ja mielellään, saattaa tietoisesti tai tiedostamatta käyttää ns. etnistä aksenttia korostaakseen, ettei hän kuulu molempiin ryhmiin vaan ainoastaan toiseen. Kieli ilmaisee monessakin mielessä, mistä sen käyttäjä on kotoisin: se paljastaa kotipaikan, yhteiskuntaluokan, sukupuolen ja iän sekä myös sen, onko kysymyksessä äidinkielen vai toisen kielen taito. Näitä paljastavia piirteitä voi vain osittain itse ohjailla ja käyttää hyväksi.

”Yksi kieli – yksi mieli”

Kielemme – oma äidinkielemme tai murteemme, toinen kotimainen kielemme sekä vieraat kielet – eivät ole vain teknisiä välineitä, joilla kommunikoimme keskenämme ja joilla hankimme tietoja, vaan ne ovat myös symboleja, jotka edustavat puhujaryhmiä ja kansakuntia. Kieliin liittyy tunnearvoja, ja niitä voidaan siksi tietoisesti käyttää ryhmän identiteetin vahvistamiseksi.

1960-luvulla tapahtui Länsi-Euroopassa ns. etninen herääminen. Eräät vähemmistöryhmät ryhtyivät määrätietoisesti korostamaan omaleimaisuuttaan kielen avulla. Sellaisetkin ryhmän jäsenet, jotka eivät hallinneet kyseistä vähemmistökieltä, käyttivät sitä ryhmän symbolina. Alettiin jälleen puhua esimerkiksi bretonista ja provensaalista, siis kielistä (”patois”), joita oli vainottu ja jotka oli pyritty täysin häivyttämään Ranskan vallankumouksesta saakka. Vastaava kehitys voidaan havaita niissä entisen Neuvostoliiton valtioissa, joissa oma kansalliskieli oli joutunut väistymään venäjän tieltä. Nyt tällaiset ”omat kielet” kukoistavat jälleen vahvoina kansallisina tunnuksina.

Vaikka pyrkisimmekin parhaan taitomme mukaan järjestämään kielellisiä oloja järkevästi ja rationaalisesti, leikimme tulella. Kielenkäyttäjä suhtautuu sekä omaan kieleensä ja ryhmäänsä että muihin kieliin ja ryhmiin rakastaen, vihaten tai välinpitämättömästi. Näitä tunteita ei voi ohjailla. Pohjimmiltaan tunteet eivät kohdistu kieliin systeemeinä vaan muihin kielenpuhujiin.

Olisi aika hylätä fraasi ”yksi kieli – yksi mieli”. Historia on osoittanut tämän väitteen vääräksi. Tiedämme, että suomen- ja ruotsinkielisten kesken vallitsee konsensus hyvin monesta asiasta. Kieliryhmien väliset kulttuurierot ovat häviävän pieniä. Kulttuurirajat – siellä missä niitä on – eivät ole samoja kuin kielirajat. Molemmat kieliryhmät samastuvat omaan maahansa kielestä riippumatta. Oli kieli kumpi tahansa, käyttäjillä on sama mieli, sama elämäntapa ja yhteinen historia. Jos eroja on, ne eivät yleensä johdu kielestä vaan jostain muusta, esimerkiksi poliittisista ja sosiaalisista eroista.

Kieli, kulttuuri ja kansakunta eivät ole yksi ja sama. Kieli kuvastaa sitä yhteiskuntaa ja kulttuuria, jossa sitä käytetään, mutta sama kieli voi kuvastaa eri yhteiskuntia ja kulttuureja. Saksan kielellä ilmaistaan saksalainen, itävaltalainen ja sveitsiläinen ajattelutapa, elämäntyyli ja kulttuuri. Suomenruotsalainen ei tunne ruotsinruotsalaista kulttuuria omakseen, vaikka hän ei pidä sitä vallan vieraanakaan ja vaikka jotkin perinteet ovat yhteisiä. Saattaa olla niin, että pienellä kielellä ylipäätään on voimakkaammat siteet kieliyhteisöönsä ja sen kulttuuriin kuin suurella kielellä.

Yksikielistä ja yksikulttuurista kansakuntaa ei ole koskaan ollut olemassa. Tällainen kansakunta on vain kansallinen teoreettinen rakennelma, joka keinotekoisesti luotiin 1800-luvun Länsi-Eurooppaan, maanosaan, jossa suurien kansalliskielten rinnalla on vähintään 50 alueellista vähemmistökieltä. Vaikka Euroopan eri kansat jollakin tavalla saataisiinkin tulevaisuudessa puhumaan vain yhtä kieltä, ne eivät tule ajattelemaan ja toimimaan yhdenmukaisesti. Yhteenkuuluvuuden tunne ja yhteisymmärrys perustuvat useampiin seikkoihin kuin kieleen, siihen että tietyillä ihmisillä ja heidän taustaryhmillään on yhteinen historia ja yhteiset kokemukset.

Yhteisellä kielellä voimme kuitenkin oppia tuntemaan toisiamme. Jos silloin huomaamme, että välillämme on riittävästi yhtäläisyyksiä, siteet välillämme voimistuvat. Jos taas erot tuntuvat suurilta, kieli ei sinänsä ole niin voimakas yhteinen kulttuuripiirre, että se pystyisi yhdistämään meitä. Vaikka yhteinen kieli helpottaa vuorovaikutusta sekä uusien ajatusten ja keksintöjen siirtoa ryhmästä toiseen, se ei välttämättä ole riittävän voimakas side kytkemään ihmisiä ja heidän ajatuksiaan pysyvästi yhteen.

Miten moneen kieleen meillä on varaa?

Jatkuva poliittinen keskustelunaihe Pohjoismaissa on EU-jäsenyytemme. Kyse on mitä suurimmassa määrin myös kielestä. EU:n periaatteellinen lähtökohta on tähän asti ollut, että kaikki jäsenvaltioiden kielet ovat samanarvoisia. Tästä aiheutuva valtava käännöstyö maksaa. Kyse on noin 25 eri kielestä, vaikka valtiot, joissa suuren kansalliskielen rinnalla on jokin tai joitakin pieniä kieliä – esimerkiksi Irlanti ja Espanja – päättäisivätkin käyttää vain yhtä kieltä. Sellaiset kielet, joita käytetään useissa Euroopan maissa, ovat itse asiassa harvassa.

Jos sanomme ”ei” kansallisille kielille ja rajoitamme yleiseurooppalaisiin yhteyksiin sopivat kielet muutamiin, säästämme luonnollisesti rahaa ja työtä. Samalla määräämme, mitä kieliä tulevaisuuden eurooppalaisten pitää opiskella. Tästä seuraa riski, että pienet kielet vähitellen katoavat, koska niiden käyttöala kapenee. Näin tuemme ajan mittaan kehitystä, joka muistuttaa kahta muutosprosessia, jotka jo nyt ovat nähtävissä: siirtymistä murteista standardikieleen ja suurten maailmankielien leviämistä.

On todettu, että enemmän kuin puolet maailman kaikista ihmisistä puhuu vain viittä prosenttia maailman kielistä. Noin kolmannes ihmiskunnasta puhuu noin kahtatoista prosenttia maailman kaikista kielistä. Pienet kielet ovat siis todella pieniä ja niitä puhuvat hyvin pienet ryhmät.

Voisimme sinänsä selvitä pienemmällä määrällä kieliä. Kielten määrä väheneekin koko ajan. Toiset kielet voittavat alaa ja toiset väistyvät. Euroopan historiassa on useammalla kuin yhdellä kielellä ollut valtakautensa: latina, ranska, saksa ja nykyään englanti ovat kukin vuorollaan olleet suuria ja keskeisiä kieliä, joita muita kieliä puhuvat ovat joutuneet oppimaan päästäkseen osallisiksi kulttuurisesta ja poliittisesta vallasta.

Voimme säästää rahaa ja vaivaa, jos päätämme, etteivät kaikki kielet kelpaa Euroopan yhteisellä areenalla. Samalla jaamme Euroopan ihmiset kahteen kastiin: niihin, jotka osaavat hyväksyttyjä kieliä, ja niihin, jotka eivät niitä osaa. On olemassa riski, että se, jolla jo on käytettävissään oikea kieli tai mahdollisuus hankkia itselleen oikean kielen riittävä taito, voi puolustaa etujaan paremmin yhteisiä asioita koskevassa päätöksenteossa. Se, jonka äidinkieli on jokin suuri, hyväksyttävä eurooppalainen kieli, kuuluu eturivin eliittiin, ja se jonka opeteltu kielitaito tällaisessa kielessä on riittävän hyvä, yltää toisen luokan eliittiin. Monikielisyytensä ansiosta hän voi toimia sillanrakentajana kieltä osaavien ja osaamattomien välillä. Yksilön vaikutusmahdollisuudet riippuvat ehkä ensi sijassa hänen kielitaidostaan ja vasta toissijaisesti hänen pätevyydestään ja soveltuvuudestaan. Tällainen kehitys ei ole demokraattista.

Kenen kieli valitaan?

Jos haluamme tehdä Euroopasta yksi- tai mahdollisesti kaksi- tai kolmikielisen, on hyvin vaikea päästä yhteisymmärrykseen siitä, mikä tai mitkä kielet silloin valittaisiin. Vain yhtä kieltä ei voida valita. Pohjoismaat äänestäisivät englannin puolesta. Mannereurooppalaiset maat huomauttaisivat silloin, että englanti on kenties maailmankieli, mutta Keski-Euroopasta katsottuna sitä puhutaan periferiassa. Jos valitsemme useampia kieliä ja pidämme lähtökohtana niiden tämänhetkistä poliittista ja taloudellista valtaa, tulevat kyseeseen (aakkosjärjestyksessä lueteltuina) englanti, ranska ja saksa. Ne eurooppalaiset, jotka eivät puhu näitä kieliä tai niille sukua olevia kieliä, joutuvat tällöin muita huonompaan asemaan.

Voimme lisätä kielten määrää ja ottaa mukaan sellaisia kieliä, joita puhutaan tai ymmärretään useammassa kuin yhdessä maassa. Edellä mainittujen kielten joukkoon voidaan tällöin lisätä hollanti, jota käytetään kahdessa maassa, venäjä, joka yhdistää entisen Neuvostoliiton alueen tasavaltoja ja jota ymmärretään entisissä sosialistisissa maissa, sekä italia, jota puhutaan myös Sveitsissä. Lisäksi voidaan valita yksi pohjoismaisista kielistä (esimerkiksi suurin eli ruotsi) ja tehdä siitä skandinaavinen lingua franca. Espanjakin täytyy ehkä ottaa mukaan, sillä se, samoin kuin englanti, on maailmankieli, vaikka sitä ei Euroopassa puhutakaan Espanjan ulkopuolella. Näin ollen päätyisimme kahdeksaan kieleen.

Jonkin kielen asema Euroopan kartalla ei kuitenkaan määräydy sen mukaan, kuinka moni puhuu sitä ensimmäisenä tai toisena kielenä, vaan ratkaiseva merkitys on myös kielenpuhujien taloudellisella ja poliittisella vaikutusvallalla sekä maantieteellisellä sijoittumisella Euroopan sydämeen tai laita-alueille.

Mitä useammalla kielellä uskomme Euroopan yhteistyön voivan toimia, sitä tasa-arvoisemmin jakautuvat eri maiden kesken mahdollisuudet vaikuttaa yhteisiin päätöksiin. Voimme aavistella tulevaisuuden epätasa-arvoa ei vain kieltä osaavien ja osaamattomien kesken vaan myös kansojen välillä: joillakin kansoilla on etuoikeus pelata kielen kotikentällä, kun taas toiset joutuvat pelaamaan kaikki pelinsä vieraskentällä.

Kompromissi?

Euroopalla täytyy siis olla varaa kansallisiin kieliin. Mutta kuinka moneen meillä on varaa ja millä tavalla kielet tulisi valita? Olen tässä yrittänyt miettiä sellaista ratkaisua, jossa yksi, kolme tai peräti kahdeksan kieltä olisi virallisia eurooppalaisia kieliä, ja olen tullut siihen tulokseen, että kaikki nämä ratkaisut johtavat epätasa-arvoon.

Jotkut maat ovat jo tehneet käytännön päätelmät kirjavasta tilanteesta ja suostuneet käyttämään vain sitä kansallista kieltä, joka on maan suurin tai jota käytetään myös muualla maan rajojen ulkopuolella. Toistaiseksi kukaan ei ole suoraan suostunut käymään kauppaa ja sopimaan yhteisistä taloudellisista ja poliittisista kysymyksistä naapurin kielellä. Omasta kielestä luopuminen on vallasta luopumista ja myös tietyllä tavalla nöyryyttävää.

Turvaamalla kansallisten kielten aseman voitamme arvoja, joita rahalla ei voi saada: kansojen ja ihmisten välisen tasa-arvon, elämänlaadun, kieleen sidoksissa olevan kulttuurin – esimerkiksi kansallisen kirjallisuuden –, säilytämme Euroopan monikielisyyden ja monikulttuurisuuden sekä puhujamäärältään pienet, alueellisesti suppea-alaiset kielet, esimerkiksi suomen.

Mutta kuinka todellisuudessa on mahdollista saavuttaa täysi tasa-arvo? Ensinnäkin on panostettava monikielisten sillanrakentajien koulutukseen. He voivat toimia tulkkeina, kääntäjinä ja kieltenopettajina. Jos haluamme liikkua Euroopassamme vapaasti kansakuntana ja yksilöinä, on meidän samanaikaisesti säilytettävä kielemme ja oltava avoimia muiden tarpeille ja kielille. Mielestäni perustavanlaatuinen tarve on saada puhua ja kirjoittaa omaa kieltään, mutta ei ole lainkaan niin varmaa, että sitä täytyy saada myös kuunnella ja lukea.

Ihmisen aktiivinen (tai produktiivinen) ja passiivinen (tai reseptiivinen) kielitaito eroavat suuresti toisistaan, oli kyseessä sitten äidinkieli tai vieras kieli. Pystymme ymmärtämään paljon sellaista, mitä kuulemme tai luemme, vaikka emme pystykään puhumaan ja kirjoittamaan asianomaista kieltä. Ehkä tulevaisuuden kompromissi on se, että keskusteltaessa julkisesti Euroopan areenoilla kukin puhuu omaa kansallista kieltään, mutta kuuntelijalle tulkataan vain muutamilla kielillä, joista hän voi valita. Eurooppalaisessa keskustelussa tämä asettaisi myös suomalaiset parempaan asemaan. Saisimme käyttää aktiivisesti sitä kieltä, jota todella hallitsemme, ja passiivisesti sitä, jota emme puhu mutta kuuntelemme sujuvasti.

Ratkaisu olisi sekä rationaalinen että inhimillinen, koska kenenkään ei tarvitsisi luopua omastaan mutta kaikkien olisi myös opittava jotain muuta ja uutta. Se että ”ingen människa äverger sitt modersmål”, ei estä sitä, että oppii tuntemaan uuden kielen – jonkun toisen ihmisen äidinkielen.

 

Kirjoitus oli alun perin kaksikielinen. Ruotsinkieliset osat on kääntänyt Sari Maamies.