Tämän lehden kannessa sanotaan Kielikellon olevan kielenhuollon tiedotuslehti. Mitä muita väyliä kielenhuollon käytössä on? Perustan laskee koulu, kun se opettaa kunkin ikäpolven käyttämään hyvää kirjoitettua kieltä sekä luomaan ja tulkitsemaan erilaisia tekstejä. Jonkin verran kielenhuoltoon kiinnitetään huomiota jatkokoulutuksen yhteydessä, ja monien työelämässä jo olevien mielestä hyvän suomen kielen taitaminen onkin osa hyvää ammattitaitoa. Erityisesti ja päätoimisesti suomen kielen huoltaminen kuuluu Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kielenhuolto-osastolle, jonka suuri yleisö tuntee kielitoimistona.

Kansalaiset tietävät, että kielitoimisto neuvoo kirjeitse ja puhelimitse, julkaisee Kielikelloa, antaa pyydettäessä lausuntoja sana- ja nimikysymyksistä, vastaa lehdissä ja radiossa kielikysymyksiin sekä järjestää tilauksesta kielenkäyttökoulutusta työelämässä jo oleville, erityisesti hallinnon virkamiehille. Mutta harva tulee ajatelleeksi, että kielenhuollon kysymyksiin otetaan kantaa myös laadittaessa nykykieltä kuvaavaa sanakirjaa ja että sanakirjassa tiedotetaan kielenhuollon suosituksista ja kannanotoista.

Eräät sanakirjat ovat sillä tavoin ainutkertaisia, että kansakunta laatii ne vain kerran historiansa aikana. Tällaisia ovat Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa tekeillä olevat Vanhan kirjasuomen sanakirja (valmistuttuaan 6-osainen), joka kattaa kirjoitetun kielemme sanaston kirjakielen alkuvaiheista 1500-luvulta Ruotsin vallan loppuun, vuoteen 1809, ja Suomen murteiden sanakirja (valmistuttuaan 20-osainen), joka pyrkii kuvaamaan kaikkien kansanmurteidemme sanaston.

Oman aikansa kieltä kuvaava sanakirja ei ole koskaan täysin ajantasainen. Uuden tekniikan ansiosta nykykielen sanakirja pystytään laatimaan entistä nopeammin ja useammin. Kielen sanaston kehitysvaiheista on mahdollista näin saada entistä tiheämmin poikkileikkauksia.

Kielitoimiston pitkäaikainen hanke on ollut nykykieltä käsittelevän sanakirjan, tänä vuonna kokonaisuudessaan valmistuneen kolmiosaisen Suomen kielen perussanakirjan laatiminen. On selvää, että Perussanakirjan – samoin kuin Kielikellonkin – antama kielenhuoltotieto on pitkävaikutteisempaa ja tavoittaa suuremman yleisön kuin neuvonta ja koulutus, jotka kohdistuvat kerrallaan yhteen ihmiseen tai pieneen ryhmään, vaikka myös niiden vaikutus yleensä säteilee toissijaisesti laajemmallekin. Kaikki eivät kuitenkaan osaa käyttää sanakirjaa tehokkaasti hyväkseen. Koulussa olisikin kaikkien muiden taitojen lisäksi tarpeen oppia käyttämään sanakirjaa, lukemaan sanakirjaa pintaa syvemmältä, löytämään oman kielen rikkaus sanakirjasta.

Kielikellon tämän numeron tarkoituksena on esitellä Perussanakirjan toimitustyössä otettuja kielenhuollon kantoja ja osoittaa, kuinka monella tavalla nykykielen sanakirjaa voi käyttää. Päätoimittaja Risto Haarala tarkastelee kirjoituksessaan, miten Perussanakirja sijoittuu erilaisten sanakirjojen kartalle. Toimitussihteeri Marja Lehtinen selvittelee sanakirjan esittämiä normeja: mikä on muuttunut, miten ja miksi. Erikseen käsitellään yhdysadjektiiveja ja yhdysverbejä. Toimittajista Riitta Eronen opastaa löytämään oikeat taivutusmuodot. Taru Kolehmainen kuvaa sanojen merkitysten muuttumista vertailemalla Nykysuomen sanakirjaa ja Perussanakirjaa. Eija-Riitta Grönros ohjaa löytämään sanakirjasta oikean tyylin mukaisia ilmauksia. Perussanakirjan uusista sanoista kirjoittavat yleisesti Risto Haarala ja Irma Nissinen ja erityisesti urheilukielen kannalta Minna Suorsa. Sari Maamies selvittelee monin esimerkein, miten monipuolista tietoa sanakirjasta saa sekä kielenhuoltaja että muu tietoa tarvitseva ja kielestä kiinnostunut.

Omaa kieltä omalla kielellä perusteellisesti kuvaavan sanakirjan ilmestyminen on kulttuurisaavutus, josta avautuu näkymiä moneen suuntaan: saamme paitsi tietoa kielestä myös kuvan oman aikamme elämänmuodosta. Kielikello kilisee tyytyväisyyttä Suomen kielen perussanakirjan valmistumisesta.