Omalta pohjalta ponnistaen
Näkökulma 1/2001

Jaakko Anhava

Omalta pohjalta ponnistaen

Suomessa kielipurismi, erityisesti omapohjaisten sanojen kehittely kansainvälisen yhteissanaston vastineiksi, on leimautunut porvarillisen kansallishenkisyyden jäänteeksi. Asiaan saa laajempaa näkökulmaa katsomalla maan rajoja kauemmas.

Kielitoimiston entinen toimistopäällikkö Esko Koivusalo kirjoittaa:

”Toinen suuri taustatekijä, joka on muuttanut henkistä suursäätilaa Suomessa, on hieman kärjistäen sanottuna aitosuomalaisuuden kuolema. Alle viisikymmenvuotiailla ei ole enää elettyä kokemusta siitä arvo- ja aatemaailmasta, jonka itsenäisen Suomen ensimmäiset akateemiset sukupolvet rakensivat – –. Sen ytimenä oli suomalaiskansallisen kulttuuri-identiteetin etsintä ja kaiken suomalaisuuteen liittyvän arvostaminen ja vaaliminen.” (Koivusalo 1991: 12)

Edelleen (mts. 13):

”En ole haikailemassa aitosuomalaisuuden väistymistä, mutta tähdennän, että se on aikoinaan elävöittänyt suuresti eri aloilla suomen kielen viljelyä, mm. tietoista sanaston kehittelyä, ja vaikuttanut olennaisesti kansallisiin asenteisiin.”

Kielellinen aitosuomalaisuus, etenkin omapohjaisten vastineiden kehittely kansainväliselle yhteissanastolle eli sivistyssanoille, on tosin ollut arvostettua laajoissa kansalaispiireissä, mutta siitä huolimatta se on Koivusalon kuvaamalla tavalla ollut leimautunutta muuhun aitosuomalaisuuteen ja sitä kautta porvarilliseen kansallishenkisyyteen. Vasemmiston aitosuomalaiset ovat olleet yksittäisiä poikkeuksia, kuten taistolaiskommunistinen varatuomari Helge Rontu (ks. Rontu 1980); hänen pontimenaan oli näkemys omaperäisten sanojen kansanomaisesta demokraattisuudesta.

Eivät oikeistossakaan suinkaan kaikki ole kielellistä purismia kannattaneet: selkeästi porvarillista arvomaailmaa edustaneet pakinoitsija Olli ja pilapiirtäjä Kari piikittelivät oikeakielisyyttä tuon tuosta. Vaikka he täten pyrkivät ärsyttämäänkin, he myös tiesivät suuren osan yleisöään olevan kanssaan samaa mieltä. Mutta ensi sijassa ovat kielellistä aitosuomalaisuutta vierastaneet ikkunoita ulkomaailmaan availleet kosmopoliitit (vaikka muista syistä hekin joutuivat Ollin ja Karin hampaisiin).

Myös muualla kielipurismi on yleensä liittynyt leimaltaan oikeistolaiseen kansallisromantiikkaan: Pohjoismaissa, ltä-Euroopassa toiseen maailmansotaan asti ja jälleen sosialismin romahdettua, sekä etenkin Saksassa, josta koko kansallisromantiikka varsinaisesti oli lähtöisinkin ja jossa se joutui pysyvästi huonoon huutoon natsien omaksuttua sen karkeimmat muodot ideologiseen keitokseensa.

Tuntuu lähes itsestään selvältä, että Saksassa myös kielipurismi ja aitosaksalaisten sanojen sepittely kokivat natsiaikana yhden huippukausistaan. Siksi onkin mielenkiintoista, ettei purismi suinkaan ollut korkeimpien tahojen, Hitlerin ja Goebbelsin suosiossa. Goebbels piti purismia pikkuasioitten näpertelynä ja pilkkasi sitä vaikeasti käännettävällä luonnehdinnalla kleinbürgerliche Deutschtümelei (osapuilleen: ”pikkuporvarillista saksastelua” – Thomas 1990: 153).

Kuvaa vain vahvistaa se, että ”60- ja 70-luvun uusvasemmistolaisuus ja kansainvälinen akateeminen vallankumousliikehdintä kulkivat toiseen suuntaan” (Koivusalo 1991: 12). Toinen noiden vuosikymmenten nuorisovirtaus oli tietenkin yhtä kansainvälinen angloamerikkalainen populaarikulttuuri; vaikka rokkinuorisosta varmaan pääosa pikemminkin oli antipoliittista ja antivasemmistolaista, kansallisromanttinen aitosuomalaisuus oli sille yhtä vierasta kuin vasemmistolle. Ei siis ihme, että ”kun 80-luvun loppuvuosina sitten virta kääntyi selvästi takaisin oikealle, ei tuloksena suinkaan ollut paluu suomalaisuuden leimaamaan arvomaailmaan” (Koivusalo mp.).

Kaikkialla ei yhteys kuitenkaan ole yhtä selvä. On ainakin yksi maa, jossa puhdaskielisyyttä päinvastoin ajaa vasemmisto, ja vierasperäisten sanojen käyttö on usein tietoinen konservatiivinen tunnus. Maa on Turkki.

Turkin kielenpuhdistus

Islamin maailmassa oli vuosisatoja kaksi kulttuurikieltä ylitse muiden: arabia ja persia. Niiden aseman voi karkeasti rinnastaa länsimaisen kulttuurin latinaan ja ranskaan: arabia oli pyhän kirjan sekä teologian, filosofian ja oppisivistyksen kieli, persia (muualla kuin arabien parissa) hovikulttuurin, maailmallisen hienostuksen ja kaunokirjallisuuden ilmaisuväline. Monia muitakin kirjakieliä islamin kulttuurissa viljeltiin, mutta niiden käyttäjät opiskelivat kaikki arabiaa ja persiaa ja pitivät niitä kielen ja tyylin esikuvina.

Tästä syystä myös Turkin vanhan osmanien valtakunnan (ei siis ”ottomaanien”) ajan kirjakielessä oli valtavasti lainasanoja arabiasta ja persiasta. Eikä yksin lainasanoja, vaan oli omaksuttu myös lukuisia turkille vieraita kieliopillisia rakenteita, kuten persian genetiivi, joka muistuttaa englannin of-genetiivia (turkin genetiivirakenne on samantapainen kuin suomen, omistusliitteitä myöten). Arabian ja persian mukaiset rakenteet olivat hienostuksen merkki, ja mutkikas hovi- ja kansliakieli ja mitä koristeellisin tyyli olivat kaiken kirjoittamisen mallina.

Tavallinen kansa puhui rahvaankieltä, jossa kyllä myös oli paljon arabialais- ja persialaislainoja (kitap ’kirja’ < ar. kitab, dost ’ystävä’ < pers. sama) mutta josta kirjallinen kielenparsi etenkin lauseopiltaan oli niin kaukana, ettei tavallinen kansa olisi siitä paljon ymmärtänyt ääneen Iuettunakaan. Kun Turkin sulttaanikunta sortui ensimmäisessä maailmansodassa ja kenraali Kemal Atatürk perusti Turkin tasavallan (1923), keskeiseksi tehtäväksi kansansivistystyössä tulikin perinpohjaisin kielenuudistus, minkä historia tuntee. (Tiivis johdatus aiheeseen on Brendemoen 1998.)

Maailman toisena muslimimaana Turkki omaksui latinalaisen kirjaimiston 1928 (ensimmäinen oli Albania jo 1909), mutta kielen varsinainen mullistus koski sanavarastoa ja lauseoppia. Vaikka paljon sellaisia arkisanoja kuin kitap ja dost kieleen jäikin, varsinkin sivistyselämän sanastosta karsittiin 1920–30-luvulla sadoittain ellei tuhansittain arabialais-persialaista sanastoa ja korvattiin uusilla; ja modernin yhteiskunnan ja sivistyksen vaatimia uusia sanoja kehitettiin alusta pitäen uudelta pohjalta.

Tämä uusi pohja oli tietenkin usein turkin kieli, mutta ei aina: Atatürkin kansallismielisyyteen yhdistyi toisaalta maan modernisointi, minkä vuoksi Turkissakin ”avattiin ikkunoita Eurooppaan”. Lukuisia sanoja omaksuttiin myös Euroopan kielistä – ja mikä niistä vielä silloin miellettiin johtavaksi, siitä ovat jääneet kertomaan sellaiset sanat kuin soför ’autonkuljettaja’, virgül ’pilkku’ (välimerkkinä), asansör ’hissi’ (< chauffeur, virgule, ascenseur) ja monet muut.

Vaikka turkin omia ja sukukielten sana- ja keinovaroja innokkaasti hyödynnettiinkin, ei ensisijaisena tavoitteena siis ollut niinkään purismi kuin irtautuminen arabian ja persian painolastista, joka nähtiin kehityksen esteeksi. Tähän kelpasi eurooppalaisperäinen sanasto siinä missä aitoturkkilainenkin.

Kielipoliittinen jakolinja

Atatürkin kuoltua 1938 kiivain menneen torjunta laantui, ja kielenuudistusohjelmakin jäi sivuun 30-luvun jälkeen. Kokonaan ei kielellinen aitoturkkilaisuus suinkaan menettänyt voimaansa, ja nimenomaan Atatürkin jälkeen siitä on selvemmin tullut poliittisen katsomuksen tunnus.

Turkissa asetelma on kovin erilainen kuin länsimaissa on totuttu ajattelemaan: puhdaskielisyys on leimautunut poliittisen ja kulttuurisen vasemmiston asiaksi, konservatiiviset piirit taas suosivat vanhaa, osmaniajalta jäänyttä arabialais- ja persialaisperäistä sanastoa, jota kielenpuhdistuksesta huolimatta yhä on paljon jäljellä.

Syynä on Turkin yhteiskunnan länsimaista poikkeava luonne. Laajat kansankerrokset ovat yhä kouluja käymättömiä ja osaavat heikosti sekä arabiaa ja persiaa että Euroopan kieliä, joten kotoperäisillä sanoilla on aito kansansivistysarvo – niin kuin 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen Suomessa. Kulttuurikonservatiivit taas enimmin ovat lähtöisin vanhasta yläluokasta, jonka parissa kielenpuhdistuksesta huolimatta on arvostettu islamin klassista arabialais-persialaista sivistystä.

Länsimaista tarjoaa vertauskohdan Turkin rakas naapuri Kreikka, jossa kauan olivat kirjakielinä vastakkain klassisoiva katharevusa ja kansanomainen dimotiki; katharevusa oli konservatiivien ja dimotiki vasemmiston suosiossa (dimotiki on nyttemmin perinyt jokseenkin lopullisen voiton). Turkissa ei sentään ollut kahta erillistä kirjakieltä, mutta vanhan ja uuden tyylin erot ovat merkittävät.

Turkissa on koko sodanjälkeisen ajan, joskin aiempaa verkkaisemmin, korvattu vanhaa osmanisanastoa uudella. Nyt uusia sanoja on luotu nimenomaan turkin kielen pohjalta, etenkin tieteiden terminologiassa myös eurooppalaisten sivistyssanojen tilalle; tällä kertaa innoitus siis on selvemmin puristinen kuin sotien välillä.

Vastarinnastaan huolimatta konservatiivit eivät ole pystyneet patoamaan uusien sanojen virtaa: useilla opinaloilla niiden tarve on ollut liian ilmeinen kiistettäväksi, ja ajan mittaan lukuisat uudissanat ovat vakiintuneet yleiseen käyttöön. Nuoren polven turkkilaisten on monesti vaikea lukea jopa 1940–50-luvun tekstejä – ja tämä on täyttä totta, ei sellainen muotivaiva, joka lukemisvaikeuksista on nykysuomalaiselle nuorisolle tullut niin kuin hysteriasta viktoriaanisille hienostonaisille. Myös turkkia opiskelleiden ulkomaalaisten voi olla vaikea ymmärtää eri ajan kuin opiskeluaikansa kieltä: vanhempien nykyistä, nuorempien kolmen-neljän vuosikymmenen takaista.

Oman kielen arvo

Turkkilaisten asenteet kieleensä juontuvat Turkin yhteiskuntaoloista eivätkä sellaisinaan ole siirrettävissä muualle. Mutta ne osoittavat, ettei ylpeys omasta kielestä ja sen keinovaroista yksioikoisesti kuulu menneen maailman kansallisromantiikkaan eikä ole tunkkaista ja ahdasmielistä vierasvihaa.

”Purismi” on ruma sana: monet kielitieteilijätkin pitävät puhdaskielisyyspyrkimyksiä ainakin tarpeettomana elleivät suorastaan vahingollisena puuttumisena kielen spontaaniin kehitykseen. George Thomasin teoskin, johon edellä viittasin, sinänsä ansiokas ja perinpohjainen selvitys kielipurismin aatehistoriasta, näkee purismin pelkästään kielteisenä ilmiönä, kielikiihkoiluna; hän ei edes mieti, voisiko sillä ymmärrettävyyden kannalta olla myönteistäkin sisältöä. Kuitenkin sekä Turkissa että Suomessa sillä on ollut tärkeä merkitys juuri tässä suhteessa.

Turkilla olisi paljon oppimista Suomelta suhtautumisessa kielivähemmistöihinsä, etenkin kurdeihin. Suomella taas on hyvinkin oppimista turkkilaisten kielellisestä omanarvontunnosta – hekin mielivät mukaan Eurooppaan ja kansainvälistymiseen, mutta mikään ei saisi heitä pitämään turkkia toisen luokan kielenä eikä antamaan kouluopetusta englanniksi.

 

Jaakko Anhava on helsinkiläinen vapaa toimittaja.

Lähteet:

Brendemoen, Bernt 1998: The Turkish language reform. Teoksessa The Turkic languages, ed. by Lars Johanson and Eva Agnes Csató, s. 242–247. Routledge, London.

Koivusalo, Esko 1991: Suomen kielen asema yhdentyvässä Euroopassa. Kielikello 2 s. 10–15.

Rontu, Helge 1980: Sanakirjatyömme uusin saavutus. Virittäjä 84 s. 69–72.

Thomas, George 1990: Linguistic purism. Longman, New York.
Jaakko Anhava