Olen ollut runsaan vuoden verran Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin lääketieteen sanastolautakunnan jäsen. Lautakunnan tehtävänä on kehittää ja ylläpitää suomalaista lääketieteen termistöä. Sen jäseninä on lääkäreitä ja kieliasiantuntijoita.

Jo tähänastinen lyhyt tuttavuuteni lääketieteen kielen kanssa on vahvistanut käsitystäni siitä, että erikoisalan sanaston luominen on haasteellista ja vaikeaa työtä. Lääketieteen tutkimuksen kieli on pitkälti englanti, ja niinpä uudet käsitteet saavat useimmiten ensin englanninkielisen nimen. Olisi helppoa ja houkuttelevaa tyytyä siihen, että anti-inflammatory analgesic on suomeksi anti-inflammatorinen analgeetti tai anti-inflammatorinen kipulääke. Vaaditaan jonkin verran vaivannäköä, että siitä saadaan tavalliselle potilaallekin aukeava nimitys tulehduskipulääke.

On pitkälti asennekysymys, viitsitäänkö ja halutaanko nähdä vaivaa omakielisen termistön luomiseksi eri elämänalojen erikoiskieliin. Lääkärikunnassamme tällaisella myönteisellä asenteella on pitkät perinteet: Suomalainen Lääkäriseura Duodecim perustettiin yli sata vuotta sitten mm. huolehtimaan alan suomenkielisen sanaston kehittämisestä. Lääkärikunnan kiinnostuksesta alansa sanastotyötä kohtaan kertoo hyvää se, että sanastolautakunta saa usein käsiteltäväkseen lääkärien termikysymyksiä ja Duodecim-lehdessä julkaistuihin sanakilpailuihin tulee paljon vastauksia. Moni hyvä termi onkin syntynyt juuri sanakilpailussa. Omakielistä sanastoa kehitetään toki muillakin erikoisaloilla; mm. tietotekniikan sanaston suomentamiseksi tehdään jatkuvasti työtä. Eri asia on sitten se, halutaanko omakielisiä termejä käyttää. Sanaehdotusta on testattava käytännössä, ennen kuin se voi vakiintua. Jos ammattikunnalla ei ole halua edes yrittää vakiinnuttaa omakielistä sanastoa, ei sitä mikään sanastotyöryhmäkään voi tehdä.

Ei ole yllättävää, että suomenkielisen sanaston luomista ovat pitäneet tärkeänä juuri lääkärit. Lääketiede on ala, jossa asiantuntijat ja maallikot kohtaavat usein, jolloin on löydettävä molempien ymmärtämä kieli. Minkä tahansa tieteenalan kannalta on tärkeää, että siitä voi puhua ja kirjoittaa ja sen saavutuksia voi tehdä tunnetuksi myös äidinkielellään. Jos tekniikasta ja tieteestä ei voi kirjoittaa kuin vieraalla kielellä, palataan ajassa yli sata vuotta taaksepäin. Suomenkielinen kulttuuri on kovalla, tietoisella työllä luotu, eikä se säily ja kehity, ellei työtä jatketa eikä sen tuloksia hyödynnetä.

Englannin kielen ylivaltaa vastaan yritetään eri maissa toimia eri tavoin. Pohjoismaiset valtion varoin ylläpidetyt kielenhuoltoelimet ovat jo vuosia pyrkineet hillitsemään anglismitulvaa mm. valistuksen keinoin. Joissain maissa, esimerkiksi Ranskassa, ongelmaa yritetään ratkaista myös lainsäädännöllä. Kieltä ja kulttuuria ei kuitenkaan voi antaa ylhäältä päin. Jos kielenkäyttäjien asenteet omaa kieltään kohtaan ovat väheksyviä ja vierasta arvostavia, ei mikään laki tai viranomainen voi estää vieraan kielen käyttöä. Tavallisen kielenkäyttäjän suhde kieleensä lopulta ratkaisee, hyödynnetäänkö esimerkiksi mainonnassa ja yritysten nimissä oman kielen mahdollisuuksia vai vetääkö vieraan kielen lumo.

Keskustelu vieraasta vaikutuksesta ja lainasanoista kääntyy usein mustavalkoiseksi vastakkainasetteluksi. Sävyjä on kuitenkin enemmän, eikä muilta lainaaminen ole aina yksinomaan paha asia: nykysuomi on tulvillaan eri-ikäisiä lainasanoja, monet niistä aivan keskeistä sanastoamme. Parhaimmillaan lainaaminen voi olla tehokas keino rikastuttaa oman kielen ilmaisuvaroja. Ratkaisevaa on, millaisella asenteella vieraaseen suhtaudutaan: onko päällimmäisenä kriittinen kiinnostus vai kritiikitön ihailu ja omien lähtökohtien väheksyntä.