Ollin kirjoittajanuran päättymisestä on jo nelisenkymmentä vuotta, mutta hänen pakinoitaan ja niiden mainioita oivalluksia – sekä sanoja että sanontoja – on jäänyt elämään suomalaisten kieleen ja mieleen.

Ollin luoma sana on muun muassa uutisoida (alun perin uudisoida), jonka hän oli kehittänyt yhden pakinahenkilönsä ”Eturientolan erikoisuuskirjeenvaihturin” sanaksi, samoin kuin tiedonanturin ja paikkaseudun. Ollin tarkoittamatta ja kielenhuoltajien vastustuksesta huolimatta uutisoida alkoi vähitellen levitä myös asiallisiin yhteyksiin, koska tarvittiin sanaa uutisten välittämiselle. Tämän vuoden (2004) helmikuussa suomen kielen lautakunta päätti vihdoin hyväksyä sanan sen poikkeuksellisena pidetystä muodostustavasta huolimatta, joten Ollin sana on monikymmenvuotisen epävirallisen käytön jälkeen nyt virallinen sana. Olli on siis ajankohtainen tänäänkin.

Ollin pakinoitsijanlaatu

Olli oli muun toimittajantyönsä ohella ahkera pakinoitsija. Hänen pakinoitaan ilmestyi sanomalehti Uudessa Suomessa neljänkymmenen vuoden ajan, monta kertaa viikossa. Pakinat eivät jääneet vain lehtien sivuille, vaan hän julkaisi niistä kokoelmina parikymmentä. Siten hänen pakinansa tulivat tutuiksi muillekin kuin Uuden Suomen lukijoille.

Ollin persoonallinen sanataide on kiehtonut myös kielentutkijoita. Merkittävin tutkimus lienee Jorma Vuoriniemen väitöskirja ”Ollin kieli nykysuomen kuvastimena” (1973). Siinä selvitetään Ollin kielenkäyttöä tulkinnan kannalta materiaalina hänen nokkela taiteilunsa ilmausten monitulkintaisuudella. ”Olli synnyttää tilanteita, joissa juttujen henkilöt käsittävät toisensa väärin tai joissa lukija huomaa tulkitsevansa kielen ilmaukset toisin kuin pakinoitsija tai hänen roolihenkilönsä” (mts.14). Nämä väärinkäsitystilanteet ovat tietenkin usein tekemällä tehtyjä, mutta siinä juuri oli hänen pakinoidensa juju.

Sanataitelijana Olli oli tietenkin pohjattoman kiinnostunut sanoista, sananmuodostuksesta, sanomisen tavasta ja myös kielenkäyttöön liittyvistä ohjeista eli kielenhuollosta. Kielitoimiston leikekirjasta, johon on koottu 1940-luvun loppupuolelta lähtien kielenhuoltoa ja Kielitoimistoa koskevia lehtijuttuja, näkee, että moneen kielikiistaan on myös pakinoitsija Olli ottanut terävästi kantaa pakinalla, joskus useammallakin.

Millaisia mielipiteitä Olli sitten esitti? Millainen kuva hänen kielenvaalijan laadustaan rakentuu pakinoiden perusteella? Tätä kysymystä tarkastellessani olen rajautunut Kielitoimiston arkiston leikekirjan pakinoihin, koska niiden yhteydessä olevista muista lehtileikkeistä – jotka ovat enimmäkseen mielipidekirjoituksia, joskus isompiakin artikkeleita – näkee, mihin yhteyteen pakina kulloinkin liittyy ja millaisia muut kannanotot ovat olleet. Pakinat ovat vuosilta 1946–1963, ja niitä on noin viisikymmentä. Ollin koko pakinatuotannon tarkastelu kielenhuoltoteeman kannalta olisi laajemmankin tutkimuksen arvoinen asia.

Sanojen taitaja

Valtaosa Ollin pakinoista liittyy sanoihin, etenkin sananmuodostukseen tai sanan merkitykseen. Kaikki sana-aiheiset pakinat eivät suinkaan ole kielikiistan inspiroimia, vaan kiinnostuksen takana saattaa olla muitakin syitä. Esimerkiksi pakinan Puhelin (1947) hän kirjoitti sen kunniaksi, että puhelin-sanan keksimisestä oli kulunut viisikymmentä vuotta. Sanan synnystä hän kertoo viittaamalla porvoolaisessa Uusimaa-lehdessä 1897 olleeseen juttuun, jonka mukaan sanavalmis savolaisukko oli tullut käymään toimituksessa ja pyytänyt saada ”pikapuhella” seinällä olevalla ”pikapuhelimella”. Siitä toimituksessa oli innostuttu kovasti. Olli siteeraa lehteä: ”Siinä omakielinen sana, joka sattuvasti ilmaisee, mistä on kysymys. Ja hyvältä se soi korvassa, kun sanan uutuus ehtii haihtua.” ”Pika-osa jäi nopeasti pois, mutta puhelin vakiintui hitaasti mutta varmasti”, Olli toteaa. Pakinasta käy ilmi Ollin nihkeys vierasperäisiä sanoja kohtaan, mikä on yksi hänen pakinoidensa läpi tunkeva teema.

Olympialaisten lähestyessä on usein ollut keskustelun ja kiistankin kohteena itse olympia-sana. Vuonna 1948 ei ongelmana kuitenkaan ollut sanan ääntäminen, kuten usein myöhemmin, vaan itse tapahtuman nimitys oli vielä hieman vakiintumaton: ”Yhteen aikaan ne olivat olympialaiset kisat. Ja sitten olympialaiskisat. Ja sitten olympiankisat.” Olli kertoo selvittäneensä asiantuntijoilta, että nyt ne ovat olympiakisat. Päätös ei oikein tyydytä Ollia, vaan hän heittää oman ehdotuksensa ”olympiaiset”, jonka mallina ovat sellaiset juhlien nimitykset kuin tanssiaiset, kuuliaiset, ristiäiset.

Varsinainen herkkupala Ollille oli monta vuotta kestänyt kiista ruumis- ja keho-sanasta. Lääkäripiireistä oli lähtenyt 1945 ehdotus, että ruumiin merkitys pitäisi rajata tarkoittamaan vain kuollutta ja että elävästä ruumiista alettaisiin käyttää uutta sanaa keho (enemmän Kielikellossa 2/1995). Kiistan toisena osapuolena oli kielilautakunta, joka yritti selittää, ettei sanojen vanhoja merkityksiä voi niin vain mennä jollain sopimuksella muuttamaan, koska silloin tehdään väkivaltaa kielelle. Kiista velloi yleisöosastoissa vuosia ja on aika ajoin pulpahtanut esiin myöhemminkin.

Olli osoitti lääkärien ehdotuksen mahdottomuuden kirjoittamalla yhden hersyvimmistä pakinoistaan ”Keho vai ruho” (1948) eli ”ruumis-keho-kysymys eläimelliseltä kannalta katsottuna”. Siinä hän tuo ilmi oman mielipiteensä taitavalla ironialla, joka kohdistuu ”kielenuudistajiin”. Hän oli edellisessä pakinassaan kirjoittanut lehmän ”kehonlämmöstä” ja kertoi saaneensa valistusta, että vain ihmisellä voi olla keho, lehmällä on ruho. Sitten hän pohtii, voidaanko ruhoa käyttää sekä elävästä että kuolleesta lehmästä ja toteaa: ”Jos on niin, että ruhoa on käytettävä naudan sekä elävästä että kuolleesta tomumajasta puhuttaessa, ovat asiat hullusti. Aivan yhtä hullusti kuin ihmisen ”ruumiin” suhteen. Kun puhutaan naudan ruhosta, ei silloin tiedetä, onko kyseessä ammuva ruho vaiko ammuttu ruho. Taas on kielenuudistajilla edessä hikinen tehtävä keksiä elävälle lehmänruholle uusi ikioma nimitys, koska keho on omistettu vain ihmiselle!”

Yksi Ollin tärkeimmistä sananmuodostukseen liittyvistä kannanotoista koski rahannimeä. Vuonna 1949 Suomen Pankki oli asettanut toimikunnan miettimään nimitystä uudelle rahayksikölle, joka olisi satakertainen arvoltaan vähäiseksi käyneeseen markkaan nähden. Yleisönosastot täyttyivät ehdotuksista uusiksi rahannimiksi, ja Ollikin innostui esittämään omia keksintöjään parin pakinan verran. Hänen ideointinsa lähtökohtana oli se yleinen tieto, että sana raha on ”esivaariemme” aikaan merkinnyt oravannahkaa. Siispä orava olisi hyvä rahayksikön nimi. Mutta mikä voisi olla penniä vastaava pienempi yksikkö? Jokin oravaa pienempi eläin tietenkin, esimerkiksi kärppä: yksi orava, sata kärppää. Olli huomaa kuitenkin, että oravan ja kärpän turkisarvot eivät oikein vastaa tällaista suhdetta. Mutta miten olisi yksi orava, sata häntää? Entä jos orava olisikin se pienempi yksikkö, ja isompi olisi vaikkapa karhu: yksi karhu, sata oravaa. Miksei voisi ajatella myös Suomen heraldista leijonaa markan sijalle: yksi leijona, sata pentua.

Kun toimikunnan riksi-ehdotus sitten tuli julki, hän yhtyi tuohtuneiden kansalaisten kuoroon. Hän järjesti riksi-sanasta runokilpailun, joka sai valtavan suosion. Suurin osa runoista oli riksiä vastaan. Tästä kilpailusta riitti Ollille aineistoa moneen pakinaan. – Voi vain kysyä, mikä vaikutus Ollin runokilpailulla oli siihen, että riksi-ehdotus lopulta haudattiin.¹

Kielineuvoja

Ollilla oli selviä kielenhuoltajan otteita siinäkin mielessä, että hän vastaili välillä lukijoiden kielikysymyksiin. Joku oli kysynyt asiasta, joka on myöhemminkin noussut esiin: miksi on raitiotie eikä raidetie? Raitiovaunun kiskohan selvästi raide niin kuin junanraidekin. Nykyajan kielineuvojan tavoin Ollikin yrittää ensin selvittää sanakirjasta raitio-sanan merkitystä. Hänellä ei kylläkään vielä silloin, 1949, ollut käytössään nykyajan kielineuvojan työvälineitä, Nykysuomen sanakirjaa eikä Perussanakirjaa; hän katsoi Lönnrotin sanakirjasta (1870-luvulta) ja sai selville, että raitio merkitsee rattaiden tai reen jättämää jälkeä tiessä. Hän huomaa, että junanraide on koholla maan pinnasta, raitiovaunun kisko taas ei, joten se todellakin muistuttaa uurretta tiessä eli raitiota. Varsin nokkela selitys.

Ollilta kysyttiin myös, mitä titteliä käytetään naisesta silloin, kun ei tiedetä, onko hän neiti vai rouva. Sekin on ollut ongelma vuosikymmenien sivu, mutta vuonna 1950 se tietenkin oli isompi kysymys kuin nykyisin, jolloin naisilla on paljon useammin jokin muu, oppiarvoon tai työtehtävään liittyvä titteli. Olli muisteli pakinassaan, miten aikoinaan jokin naispiiri yritti saada läpi vaatimusta, että kaikkia naisia alettaisiin kutsua rouviksi. Jossain vaiheessa taas oli esillä naisten yleistitteliksi kehitelty sana arvotar, joka ei kuitenkaan päässyt käyttöön. Olli ehdottaa ratkaisuksi lyhennettä ”Arv.”. ”Sen Arv. saa sitten kukin tulkita miten haluaa, joko arvoisa tai arvotar tai arvoitus tai arvaamatta titteliä.”

Joskus Olli ehtii ottaa esille jonkin kielikysymyksen, ennen kuin sitä on alettu vielä yleisesti pohtia. Kun Ruotsissa hyväksyttiin naispappeus 1958, Olli ryhtyy jo miettimään, millainen nimitys olisi hyvä keksiä Suomen naispapeille. Hän huomauttaa sanan naispappi epäloogisuudesta: papin alkuperä juontuu isä-sanasta (ven. pop, lat. papa) ja toteaa: ”Naispappi siis oikeastaan merkitsee naispuolista isää eli pappaa. Naispappa.” Eihän nainen voi olla pappa; siksi on keksittävä toinen sana. Ollilla on ehdotus valmiina: papitar.

Samalla tar-päätteellä ratkeaa kätevästi toinenkin nimitysongelma. Olli nimittäin keksi pohtia jo viisikymmentä vuotta sitten asiaa, joka on tullut ajankohtaiseksi aivan viime vuosina: voiko kirkkoherran virkaan nimitettyä naista sanoa kirkkoherraksi? Hän tarjoaa ongelman ratkaisuksi sanaa kirkkoherratar, vaikka myöntääkin, että se saattaa tarkoittaa myös kirkkoherran rouvaa. Sitten hän muistaa tittelin kuningatar, joka usein merkitsee kuninkaan rouvaa mutta voi olla myös virkanimike. Olkoon siis kirkkoherran rouva kirkkoherran rouva mutta naispuolinen viranhaltija kirkkoherratar.

Oikeakielisyyden vaalija

Yksi kielenhuollon ”kuuma peruna” oli pitkään huomioda-verbin käytön karkaaminen ’huomioiden tekemisen’ merkityksestä’ huomioon ottamisen’ tai ’huomaamisen’ merkitykseen. Olli toteaa pakinassaan vallitsevan tilanteen (1953) ja todistelee sitä poimimillaan esimerkeillä, aivan niin kuin kielen ilmiöistä kirjoittavat kielenhuoltajat nykyäänkin. Hän ei kuitenkaan jää heristelemään sormeaan kielen rappiolle vaan on realisti: ”Mutta jos tämä käsitys todella on kärsinyt haaksirikon, julistettakoon kielenvalvojain taholla huomioida virallisestikin voittajaksi ja kaikessa laajuudessa käytännössä kelvolliseksi, jotta se ei enää harvoille uskollisillekaan tuota tunnonvaivoja. Ottaa huomioon on kieltämättä hankalampi kuin notkea huomioida.” Neuvonsa loppuun Olli heittää vielä ollimaisen loppukaneetin: ”Vuoroaan jäävät silloin vielä odottamaan sellaisetkin kuin ottaa vaarin (vaarioida) ja kiinnittää toiveita (toivioida).” – Ollin järkevää ehdotusta huomioida-verbin laajemman käytön hyväksymisestä noudatettiinkin, mutta vasta monenkymmenen vuoden vastaanhangoittelun jälkeen, vuonna 1994.

Ollin ottaa kantaa myös vapaa-loppuisiin yhdysadjektiiveihin, kielenhuollon kesto-ongelmia nekin. Asia tuli ajankohtaiseksi, kun elintarvikesäännöstelyn purkaminen alkoi näkyä ilmoituksissa ”korttivapaista” tuotteista. Pakinakirves iski niin että lastut sinkoilivat: ”En ole mikään oikeakielisyysintoilija, mutta korttivapaa, verovapaa, säännöstelyvapaa, tullivapaa ja muut mokomat ovat niin ala-arvoisen keinotekoista kieltä, ettei se enää nykyaikana saisi tulla kysymykseen” (1949).

Aika ajoin on väitelty siitä, miten luetaan kirjaimet l, m, n, r, s; siis esimerkiksi ”äl” vai ”el”. Erikoisen kiivasta keskustelu oli 1960-luvun alussa. Olli uskaltautuu mukaan vaikka toteaakin: ”Uhkarohkeata sekaantua kielikysymyksiin. Ne näyttävät ihmeellisesti ärsyttävän ihmisiä. Jos on toista mieltä kuin toinen, menettää kunniansa, teilataan (kuvannollisesti), pistetään piikkitynnyriin ja hirtetään.” Kielilautakunta oli juuri saanut läpi ohjeen, jonka mukaan piti sanoa esimerkiksi ”Äs tee teen uutisia”. Se aiheutti kovasti vastustusta, koska korva oli tottunut kuulemaan ”Es tee teetä”, kuten Ollikin toteaa. Hän asettuu kuitenkin puolustamaan kielenhuollon kantaa vetoamalla ”mielikirjaansa” Lönnrotin sanakirjaan, joka jo 1870-luvulla neuvoi sanomaan s-kirjainta ässäksi.

Kielenhuoltajien toimenkuvaan on kuulunut läpi vuosikymmenien huoli lakikielen vaikeaselkoisuudesta. Olli ilmentää huolensa parodian keinoin: hän laatii pakinan (1953), joka on kokonaan yhtä virkettä ja joka on täynnä lakikielen koukeroisia rakenteita. Se alkaa näin: ”Koska, ja katsoen siihen, että valtakunnassamme julkisesti ilmestyvien sanomalehtien kautta ei vastoin parempaa tietoa on julkisuuteen tullut, että asianmukaisessa järjestyksessä perustettu ja myös Oikeudenkäymiskaaren 8 luvussa lähemmin määritellyn toimintansa aloittanut uusi Helsingin Hovioikeus on keskuudessansa vireille herättänyt kysymyksen erityisten tuomarin viittojen käytäntöönottamisesta – –.”

Vierassanojen vastustaja

Vierassanoja kuvatessaan Olli intoutuu tavallistakin hersyvämpään ilmaisuun ja viiltävämpään ivaan. Vierassanoissa Ollia harmittavat etenkin vieraat äänteet, jotka eivät tahdo suomalaisilta sujua (1953): ”Suomalaisen kieli on tottunut kovaan leipään ja kalanruotoihin. Se ei osaa notkeasti vatkutella sellaista siirappia kuin beet ja deet. Sivistyksen nimessä näitä äitelyyksiä on kuitenkin yritettävä kieleskellä, vaikka ne usein kovien kerakkeiden karikkoon karahtavatkin.”

Olli ivaa monessa pakinassaan sivistyssanojen runsasta ja tarpeetonta käyttöä (1955) : ”Suomenkieli kehittyy ja hienostuu niin nopeasti, ettei ennätä perässä pysyä. Tarkoituksena kuuluu olevan, että suomenkielessä on oltava mahdollisimman paljon ulkolaisia sanoja, jotta ulkomaalaiset helpommin ymmärtäisivät suomea. Tosin suomalaiset tällöin vaikeammin ymmärtävät omaa kieltään. Mutta he ovat niin tottuneita kamppailemaan vaikeuksien kanssa (ks. Suomen historia 1–9780).”

Hän käyttää myös liioittelun tehokeinoa (1957): ”Ei ole tarvinnut kovinkaan ekspressiivisen fenomenaalista observatiokykyä verifioidakseen sitä faktumia, että suomenkieli viime aikoina on giganttisessa skaalassa kehittynyt kontinentaalisen kulttuurikielen suuntaan. – – Kohta olemme pääsemässä siihen ideaaliseen nirvanaan, että serveeraamme suomenkieltä, jota ulkomaalaiset ymmärtävät ilman tulkkia.”

Erityisesti Ollia harmittavat sellaiset tapaukset, jolloin vakiintuneen suomenkielisen sanan sijaan on alettu käyttää tarpeettomasti vierasta sanaa (1952): ”Joskus Snellmanin aikana nykyistä obligatiota sanottiin suomenkielellä velkaseteliksi. Myöhemmin sitä sanottiin osioksi. Ennenvanhaan myös puhuttiin valtionavustuksista, mutta nyt sen suomenkielinen nimitys on subventio. Tasoitus tai hyvitys on uusimmassa suomenkielessä kompensaatio. Siten pyritään stabilisatioon. – – Mutta on se kamalaa, kun suomenkieli muuttuu sellaiseksi, ettei siitä tavallinen mies pellonaidan takaa ymmärrä hölynpölyä. Ja vaikka ymmärtäisi, ei osaa lausua.” – Tähän tekisi mieli lisätä, ettei sitä osata myöskään kirjoittaa, sillä niin kuin näkyy, vierassanojen oikeinkirjoitus on Ollilla niin kuin muillakin vielä jonkin verran vakiintumatonta.

Kielen rakastaja

Edellisestä käy ilmi, että Olli teki kielipakinoillaan samaa työtä kuin kielenhuoltajat yleensäkin: hän selvitteli sanojen alkuperää ja merkitystä, vastasi kielikysymyksiin, otti kantaa oikeakielisyyskiistoihin, puuttui kielen ymmärrettävyyttä heikentäviin ilmiöihin, kuten vierasperäisyyksien tai muotisanojen käyttöön, ja seurasi valppaasti kielen kehitystä. Työnsä hän teki kadehdittavan taitavin sanakääntein, usein parodiaa tai ironiaa viljellen.

Kieli oli Ollille tärkeä asia. Professori Rafael Koskimiehen sanoin: ”Usein pahoinpidelty äidinkieli on hänen käsissään arvokasta materiaalia, jota ei saa tuhlata eikä käsitellä summittaisesti tai väärin” (Uusi Suomi 6.12.1958).

Ollin pakinat (esiintymisjärjestyksessä):

Puhelin 1947, Kisavuosi 1948, Keho vai ruho 1948, Raitio vai raide? 1949, Rahayksikkö 1949, Naisen arvoitus1950, Naispappeus 1958, Huomioida 1953, Parivapautta 1949, Sss 1960,
Tuomarinviitta 1953, Ratio 1953, Rally 1955,
Monologi 1957, Kieltä 1952.

Ks. malliksi Ollin pakinaa Baaribaari.

Lähteitä

Vuoriniemi, Jorma: Ollin kieli nykysuomen kuvastimena. SKS:n toimituksia 312. Vammala 1973

Kolehmainen, Taru: Kansa kielen asialla. Kielikello 2/1995.

Kolehmainen, Taru: Jäähyväiset markalle. Kielikello 1/2002.

¹ Asiasta enemmän artikkelissani Jäähyväiset markalle (Kielikello 1/2002).