Kielen järjestelmän ja kielenkäytön ohjailua, jota nykyään tavallisesti nimitämme kielenhuolloksi, nimitettiin Suomessa aina 1900-luvun puoliväliin asti yleisimmin oikeakielisyyydeksi. E. N. Setälän kuuluisa virkaanastujaisesitelmä, jossa hän käsitteli kielenohjailun periaatteita ja jota vuosikymmenien mittaan on paljon siteerattu, oli nimeltään ”Oikeakielisyydestä suomen kielen käytäntöön katsoen” (1893). Aikakauslehti Virittäjän kielenkäyttökysymyksille omistetulla osastolla oli vuoteen 1944 nimenä ”Oikeakielisyyttä”, ja E. A. Saarimaan tunnettujen opaskirjojen alaotsikko oli ”Oikeakielisyysohjeita”. Sanaa kielenhuolto ei ole Nykysuomen sanakirjassa vielä k-kirjaimen kohdalla (1953), mutta se on otettu mukaan sanakirjan täydennyksiin (1961). Suomen Akatemian kielitoimisto kuitenkin jo 1949 perustettiin ”suomen kielen huoltoa varten”.

Kielenhuolto-termi näyttäisi siis yleistyneen ja vakiintuneen 1950-luvulla. Se on sepitetty ulkomaisten mallien mukaan, vastineeksi lähinnä ruotsin språkvård-sanalle, joka oli tullut käyttöön jo aikaisemmin. Sanan ensimmäisiin käyttäjiin kuuluu E. A. Saarimaa, joka 40-luvulla esitteli Virittäjässä ruotsalaista kielenhuoltokirjallisuutta. Saarimaa kuitenkin käytti sanaa vain lainatessaan ja referoidessaan ruotsalaisia lähteitään; omassa tekstissään hän puhui edelleen oikeakielisyydestä. Matti Sadeniemi, joka 50-luvulla osallistui kielenhuollon pohjoismaiseen yhteistyöhön, käytti kielenhuolto-termiä jo omassakin tekstissään, sekä Pohjoismaiden käytännöistä kertoessaan että muutenkin. Voisi ajatella, että hänellä Kielitoimiston tuolloisena johtajana on ollut tärkeä vaikutus uuden termin yleistymiseen.

Vaikka terminvaihdos perustuukin ulkomaisiin esikuviin, se ei silti ole merkityksetön. Se näyttäisi olevan merkkinä siitä, että Suomessakin asenne kieleen ja kielenohjailun motivaatio olivat muuttumassa. Millaisista syvällisemmistä muutoksista oli kyse, kun oikeakielisyys vaihtui kielenhuoltoon?

Työtä kansalliskielen hyväksi

Suomen kirjakielen uudistus 1800-luvulla liittyi kansalliseen heräämiseen. Pian sen jälkeen, kun maamme vuonna 1809 oli liitetty autonomisena osana Venäjän keisarikuntaan, meille saapuivat etelästä ja lännestä romantiikan ja idealistisen filosofian virikkeet ja niiden mukana kansalliskielen käsite. Kansalliskieli oli keskeinen käsite jo 1800-luvun alussa ns. Turun romantikoille ja sittemmin 1800-luvun puolivälissä mm. Johan Vilhelm Snellmanille. Jo Turun romantikot omaksuivat sen ajatuksen, että Suomen kansalliskieli on suomi, että tämä kieli on vapautettava alistetusta asemastaan ja nostettava kansalliskielelle kuuluvaan asemaan.

Tilannehan oli 1800-luvun alussa sellainen, että suomea käytti puhekielenä vain maaseutuväestö ja kaupunkien palvelusväki ja kirjakielenä käytännöllisesti katsoen vain kirkko. Virkamiehet ja kaupunkien porvarit olivat siirtyneet käyttämään puhekielenään ruotsia; kirjallisuutta julkaistiin pääasiassa ruotsiksi ja varsinkin yliopiston piirissä latinaksi. Kirkollinen kirjakieli, ”pipliasuomi”, oli syntynyt käännöksinä ja perustui melko yksipuolisesti Lounais-Suomen murteisiin. Se oli lauserakenteiltaan vierasvoittoista, ja sen sanavarasto oli yksipuolisessa käytössä ymmärrettävästi jäänyt yksipuoliseksi.

Tavoitteita, joita jo Turun romantikot asettivat, olivat mm. suomen saaminen oppiaineeksi ja opetuskieleksi kouluihin ja yliopistoon, suomen taidon vaatiminen virkamiehiltä ja suomen ottaminen virkakieleksi sekä myös sivistyneistön siirtyminen käyttämään puhekielenään suomea. Tietysti myös kielen täytyi kehittyä pystyäkseen täyttämään nämä ja muut kansalliskielelle kuuluvat tehtävät.

Kirjakieli onnistuttiin uudistamaan yllättävän nopeasti, noin 50 vuodessa. 1870-luvulla kielemme jo pystyi täyttämään sivistyskielen keskeiset tehtävät hallinnossa, koulutuksessa ja kirjallisuudessa. Suomenkielinen sivistyneistö oli syntymässä osaksi koululaitoksen suomalaistumisen ansiosta, osaksi niin että sivistyskodeissa vaihdettiin puhekieli ruotsista suomeen. Kolmea puolta kirjakielen uudistuksessa on mielestäni syytä tähdentää. Ensinnäkin kirjakielen sanasto laajeni kattamaan keskeisten sivistysalojen tarpeet. Toiseksi kirjakielen murrepohja laajeni, kun siihen omaksuttiin sanastoa ja kieliopillisia piirteitä myös itämurteista. Kolmanneksi oikeinkirjoitus ja kieliopillinen rakenne kehittyivät – usein pitkällisten keskustelujen jälkeen.

Uudistuksissa pyrittiin kansallisromanttisen ajattelutavan mukaisesti toteuttamaan kansalliskielen omaa erityislaatua, sen ”ideaa”. Ajateltiin, että kielellä on ihannemuoto, joka eri murteita vertailemalla voidaan paljastaa. Kirjakieli voidaan kehittää tämän ihannemuodon mukaiseksi valitsemalla siihen eri murteiden parhaat piirteet ja puhdistamalla se sen omaa luonnetta häiritsevistä vieraista vaikutteista. Kielen puhdistamisen tarpeen toivat selvästi esiin jo kielenuudistuksemme alkuunpanijat 1800-luvun alkupuolella. Puhdaskielisyys eli purismi säilyi yhtenä suomen kirjakielen kehittelyn keskeisenä juonteena aina 1900-luvun puoliväliin asti.

Sanaston alalla puhdaskielisyyspyrkimykset eivät niinkään kohdistuneet jo omaksuttujen lainasanojen perkaamiseen kielestä kuin omakielisten nimitysten sepittämiseen sivistyskäsitteille, joilla ei vielä ollut nimitystä. Tämä olikin luonnollista tilanteessa, jossa uusien sanojen tarve kirjallisuuden alueen laajentuessa oli huutava. Hyvä esimerkki on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nimeäminen. Kun seura 1831 perustettiin, sille ei vielä perustavassa kokouksessa voitu antaa nimeä, koska ei ollut suomalaista nimitystä ’litteratuurin’ käsitteelle. Seura sai nimen vasta, kun Lönnrot oli varta vasten sepittänyt sanan kirjallisuus.

Elias Lönnrotia voidaan pitää 1800-luvun merkittävimpänä sanaseppänä. Hän myös perusteli eri yhteyksissä omakielisen sivistyssanaston merkitystä kieliyhteisölle. 1900-luvun puolella esimerkiksi tunnettu kielentutkija ja oikeakielisyysmies Lauri Hakulinen on puoltanut omapohjaista sanansepitystä aivan samoin argumentein kuin Lönnrot sata vuotta aikaisemmin. Hakulisen käyttöön ehdottamia nykykielen sanoja ovat esimerkiksi oikosulku, muovi ja tutka.

Paitsi sanaston köyhyyteen 1800-luvun kielenuudistajien huomio kohdistui lauserakenteiden vierasvoittoisuuteen. Mm. Lönnrot esitti sen ajatuksen, että muukalaisuus ei tunkeudu kieleen vain sanoissa vaan myös lauseissa. Lausemuukalaisuus on jopa vaarallisempaa kuin sanamuukalaisuus, koska sen mukana kielen rakenteen omintakeisuus vähitellen tuhoutuu. Lönnrot taistelikin tarmokkaasti lausemuukalaisuuksiksi ymmärtämiään kielen ilmiöitä vastaan, samoin monet 1800-luvun jälkipuolen kielimiehet. Lauseopillinen purismi on ollut aktiivista myös 1900-luvun puolella. Sen edustajina voi mainita erityisesti 30- ja 40-luvun johtavat oikeakielisyysmiehet Lauri Hakulisen ja E. A. Saarimaan. Saarimaan tunnetut opaskirjat ”Huonoa ja hyvää suomea” (1930) ja ”Kielenopas ” (1947) keskittyivät paljolti lauseopillisten ruotsinmukaisuuksien eli ”svetisismien” perkaamiseen kielestä.

Monessa kohdin lauseopillinen ohjailu on tuottanut tuloksia ja ollut eduksi paitsi kielen omintakeisuudelle myös sen selkeydelle. Sekä Hakulinen että Saarimaa tuomitsivat jyrkästi sellaiset epäsuomalaista passiivin käyttöä edustavat ilmaukset kuin esimerkiksi ”suljettu tavu”, ”pidennetty selkäydin”, ”liikutettu sydän”, ”hienosti puettu herrasmies”. Sellaiset ovatkin lähes täysin syrjäytyneet käytöstä, ja suomen passiivin erikoislaatu on pysynyt selvänä. Ohjailun ansiosta on myös väistynyt ruotsinmukainen tapa käyttää kaavamaisesti käänteistä sanajärjestystä lauseissa, jotka alkavat predikaatin määritteellä. Esimerkiksi seuraava Juhani Ahon lausepari vaikuttaa juuri sanajärjestyksensä vuoksi vanhahtavalta: ”Ennen olivat he sijoittuneet toisistaan niin kauas kuin mahdollista, mutta nyt istuvat he likempänä toisiansa.” Kun sanajärjestys on vapautunut vieraasta mallista, se voi entistä paremmin palvella niitä tehtäviä, joita sillä suomen kielessä perinnäisesti on ollut. Tosin sanajärjestyksen ohjailussakin on esiintynyt kaavamaisuutta, ja hienosyisen järjestelmän ymmärtämiseen on tarvittu monien tutkijoiden työtä.

Oikeakielisyyden kritiikkiä

Esimerkiksi ns. Prahan koulukunnan kirjakielentutkijoiden mielestä puhdaskielisyydellä on tehtävänsä kielellisen tietoisuuden herättämisessä ja varsinkin nuoren sivistyskielen arvovallan luomisessa. Mutta kun se on täyttänyt tämän tehtävän, sen on aika antaa tietä järkiperäiselle, epäpuristiselle kielenhuollolle. Ei ehkä ole sattumaa, että Suomessakin liioitellun puhdaskielisyyden kritiikkiä jo varhain (1928) esitti tunnettu slaavilaisten kielten tutkija J. J. Mikkola. Väsymättä Hakulisen ja Saarimaan puhdaskielisyysintoa kritisoi 30- ja 40-lukujen kielenhuollon kapinallinen Lauri Kettunen, suomen murteiden ja lähisukukielten tutkija.

Sekä Mikkola että Kettunen kritisoivat oikeakielisyysmiehiä myös siitä, että nämä pyrkivät jatkuvasti muuttamaan kieltä ja saivat kielenkäyttäjät tuntemaan itsensä epävarmoiksi. ”Alituinen korjailu on pitänyt kieltä levottomuuden tilassa”, toteaa Mikkola. Kettunen ilmaisee asian jyrkemmin, esimerkiksi näin: ”Kirjakieltä ei pidä hyödyttömästi muuttaa eikä turhilla uusilla rajoituksilla tehdä sitä niin vaikeasti hallittavaksi, että – kuten on jo tapahtumassa – kielenkäyttäjä on ainaisessa pelossa ja vavistuksessa ennen niin tuttua ja helppoa äidinkieltään kirjoittaessaan ja sitten, yrittäessään noita uusia ohjeita seurata, liioitteleekin ja tuottaa harmia itse ohjeiden antajille.”

Jo 1931 Kettunen julkaisi Virittäjässä kärkevän kritiikin Saarimaan ”Huonoa ja hyvää suomea” -kirjasta, mitä seurasi jyrkkäsanainen polemiikki. Kun Saarimaan Kielenopas oli ilmestynyt, Kettunen julkaisi sille vastakirjan ”Hyvää vapaata suomea. Ohjekirja suomen kielen käyttäjille” ja siihen liittyvän erillisen hakemiston (1949). Ohjekirja on nimenomaan tarkoitettu vastapainoksi Saarimaan oppaalle, ”jossa yhtenään on entistä ahdistavampaa kielen kahlitsemista”. Paitsi tieteellisillä foorumeilla kiistaa käytiin yleisessä lehdistössä jopa niin kiivaasti, että Helsingin Sanomat oli huolissaan suomen kielen kriisistä ja kulttuurivaarasta (pääkirjoitus 16.8.1949). Nya Pressen antoi asiaa koskevalle jutulleen otsikon ”Språkrenhetsfanatism finsk kulturfara”.

Tunnetuimpia Saarimaan ja Kettusen kiistoista on polemiikki yhdyssubstantiivien nominatiivi- ja genetiivialkuisuudesta. Saarimaa suositti genetiiviä nominatiivin sijaan, yleensä puristisin perustein. Huonoja nominatiivialkuisia yhdyssanoja esiintyi hänen mukaansa runsaasti ”ennen kaikkea ruotsin kielen vaikutuksesta”. Kettusen kirjassa vastaavan jakson nimenä on ”Genetiivivillitys yhdyssanoissa”. Kettunen vetoaa murteisiin ja sukukieliin: länsimurteissa käytetään yleisesti genetiiviä kuten virossa, itämurteissa nominatiivia kuten itäisissä sukukielissä. ”Kansanomaisilla nominatiiviyhdyssanoilla olkoon yleiskielessäkin aina – jo käytännöllisyytensä vuoksi – etuoikeus. Niille, jotka alati vainuavat ruotsin vaikutusta, voi suositella tutustumista karjalaan ja vepsään, jossa tällaisia yhdyssanoja on paljon.” Eri tapausryhmiä läpi käydessään hän korostaa erityisesti sitä, että sijojen vaihtelulla saadaan esiin merkitysten vivahde-eroja.

Jo 1942, siis vuosia ennen Kielenoppaan ja Kettusen vastakirjan ilmestymistä, oli Matti Sadeniemi julkaissut Virittäjässä maltillisen, pohdiskelevan kirjoituksen ”Nominatiivi – genetiivi?”. Siinä hän rauhallisesti analysoi yhdyssubstantiivien eri tyyppejä ja nominatiivin ja genetiivin käytön syitä ja ehtoja. On paljon tapauksia, joissa valintaa ei ole tarpeen tai edes mahdollista tehdä. Sekä nominatiivi että genetiivi ovat näissä tapauksissa oikein, niihin vain tullaan eri merkitysvivahteiden kautta. Suomessa on nominatiivialku usein silloinkin, kun ruotsissa on genetiivi, joten ainakaan näissä tapauksissa ruotsi ei ole voinut olla välittömänä mallina. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielivaliokunta käsitteli ongelmaa 1946 ja päätyi liberaaliin ”sadeniemeläiseen” kantaan: kaavamaiseen yhdenmukaisuuteen ei ole mahdollista päästä, eikä vanhoja vakiintuneita yhdyssanoja pitäisi radikaalisti muuttaa. Maltillisen liberaalilla linjalla ovat myös myöhemmät kieliopit ja kielioppaat.

Monissa muoto- ja lauseopin tapauksissa on kielen tuntemuksen syventyessä osoittautunut, että Saarimaa antoi ohjeensa liian kevein perustein ja että Kettunen oli oikeassa. Myöhemmät tutkijat ovat esittäneet normien väljennykselle aivan samoja perusteita, joita Kettunenkin esitti.

Yhtenä merkkipaaluna vanhan ja uuden rajalla on Osmo Ikolan artikkeli ”Kielenohjailu ja kieliyhteisö” (Virittäjä 1951). Ikola esittää siinä kielen muuttamispyrkimyksiä kohtaan samansisältöistä kritiikkiä kuin Kettunen, mutta maltillisesti. Hän tähdentää sitä, että kaikkien muutos- ja normittamisehdotusten kohtalo riippuu lopulta kieliyhteisöstä. Jokainen muutosehdotus synnyttää kieleen ainakin tilapäisen häiriötilan, joka aiheuttaa kielen käyttäjille epävarmuutta. Niinpä tulisikin ennen muutosehdotuksia harkita, onko muutoksesta koituva etu niin suuri, että se korvaa häiriöstä aiheutuvan haitan. Ohjeet olisi pyrittävä saamaan sellaisiksi, että niitä on mahdollista noudattaa ilman ohjekirjoja tai kohtuutonta muistin rasitusta.

Työtä kieliyhteisön hyväksi

Jos haluaisi Suomessa henkilöidä painopisteen muutoksen puristisesta oikeakielisyydestä kieliyhteisön tarpeista lähtevään funktionaaliseen kielenhuoltoon, sen voisi henkilöidä Matti Sadeniemeen. Sadeniemi tuli Nykysuomen sanakirjan päätoimittajaksi 1939, ja hänen johdollaan sanakirja ilmestyi 1951–1961. Kielitoimiston johtajaksi hänet nimitettiin 1950, ja tästä tehtävästä hän siirtyi eläkkeelle 1974. Hänen johtajakaudellaan vakiintui Kielitoimiston maltillinen ja realistinen toimintalinja, jossa lähtökohtina ovat vallitseva käytäntö ja kieliyhteisön tarpeet. ”Vakiintuneeseen älä kajoa” oli Sadeniemen oma toimintaohje. Kielitoimiston johtaja toimi myös kielilautakunnan sihteerinä, jonka tehtävänä yleensä oli kokouksissa käsiteltävien asioiden valmistelu. Tavaksi tuli, että kielilautakunnan käsittelyyn tulevat isot asiat valmistellaan perusteellisesti selvittämällä kirjakielen entinen ja nykyinen käytäntö, kielioppien kanta ja – aina asian mukaan – murteiden ja puhekielen käytäntö, joskus myös vastineet muissa kielissä. Jos on kyse normin muuttamisesta, pyritään ennakoimaan sen kaikki seuraukset.

Malttia ja harkintaa tarvittiinkin tilanteessa, jossa Kettusen ja Saarimaan kiista riehui lehdistössä ja luottamus kielimiehiin oli vaakalaudalla. Lainaan Kielitoimiston tutkijan Taru Kolehmaisen arviota 50-luvun alun tilanteesta:

”Perin inhimillisistä piirteistään huolimatta 40-luvun lopun kielikiistalla oli tärkeä merkitys. Kettusen ajatusten saama varovaisen myönteinen palaute osoittaa, että virallinen näkemys oikeakielisyydestä oli joutunut kriisiin. Nyt oli pakko pohtia, mihin suuntaan ohjailua olisi syytä lähteä kehittämään, jotta se palvelisi kielenkäyttöä mahdollisimman hyvin. Se valmisti tietä vapaammalle ilmapiirille, jota kielitoimiston uuden johtajan Matti Sadeniemen maltillinen toiminta osaltaan edisti. Oikeakielisyyden sijaan alettiinkin seuraavalla vuosikymmenellä puhua kielenhuollosta.”

Muutos oikeakielisyydestä kielenhuolloksi näyttäisi ilmentävän asenteen, jopa ajattelutavan muutosta. Oikeakielisyys edellyttää ”oikeaa” ja ”väärää”, ts. on kyse ”oikeiden” vaihtoehtojen valitsemisesta ”väärien” sijaan. ”Oikeaa” on ainakin suomen kielestä puhuttaessa usein arvioitu idealistisen, kansallisromanttisen kielikäsityksen mukaan: ”oikeaa” on se, mikä on ’kielen idean mukaista’, ’aitoa’ ja ’puhdasta’. Ei ole sattumaa, että Nykysuomen sanakirjassakin oikeakielisyys-hakusanasta on viite hakusanoihin puhdaskielisyys ja purismi. Kielenhuolto lähtee käytännöllisemmältä pohjalta. Sen kasvualustana on mm. kielitieteen nuorgrammaattiselle koulukunnalle ominainen ajatus kielestä ihmisten toiminnan välineenä, työkaluna, jota voidaan huoltaa kuten muitakin työkaluja. Kieltä huolletaan, jotta se palvelisi yhteiskunnallista toimintaa mahdollisimman hyvin. Otetaan huomioon erilaisten kielenkäyttötilanteiden erilaiset vaatimukset eikä oleteta, että yksi ja sama ratkaisu olisi kaikkialla oikea.

Suomessa kielenhuollon yhteiskunnallinen korostus on ollut erityisen selvä Esko Koivusalon kaudella. Hän seurasi Kielitoimiston johtajana Sadeniemeä ja toimi tässä tehtävässä sekä myös kielilautakunnan sihteerinä, kunnes 1990 siirtyi muihin tehtäviin. Hän arvosti suuresti edeltäjäänsä ja jatkoi hänen työtään samassa maltillisen liberaalisuuden hengessä. Kielen käyttökelpoisuus ja kielenkäytön selkeys olivat hänelle tärkeitä päämääriä. Teoreettisissa kirjoituksissaan hän käsitteli erityisesti yleiskielen asemaa ja sen määrittelyä. Seuraava lainaus valaisee hänen asennettaan kielenhuoltoon:

”Suomessa on jo melko pitkä käytännön kokemus siitä, etteivät kaikki kielioppaiden kartettaviksi leimaamat ilmaukset tosiasiallisesti vaikeuta tekstin ymmärrettävyyttä. Eräiden pannaan julistettujen ilmausten sitkeähenkisyys osoittaa, ettei tavanomainen kielitaju aina oivalla, miksi jokin ilmaus olisi kartettava. Ratkaisua ei pitäisi tehdä pelkästään kielentutkijan pitkälle koulutetun kielitajun perusteella.

Suomen kielen lautakunta on ollut päätöksenteossaan tietoisesti säästeliäs. Myös kielitoimiston sanakirjantoimittajilla on vallitsevan kielenkäytön kuvaus tärkeämpänä tavoitteena kuin vaihtoehtoisten ilmausten ’paremmuusjärjestyksen’ lainomainen määrittely. Kirjakielen ohjailussa on syytä tinkiä yhdenmukaisuuden vaatimuksesta, jos tämä menettely helpottaa yhteiseksi tarkoitetun ilmaisujärjestelmän oppimista. Tärkeintä on, ettei tingitä pyrkimyksestä selkeyteen silloin, kun selkeys on todella vaarassa.”

Koivusalon johtajakaudella oli havaittavissa selviä muutoksia kielenhuollon tarpeen perustelussa ja sen painopisteiden valinnassa. Entistä selvemmäksi tuli, että kielenhuoltoa tarvitaan kielen käyttäjien takia, ei niinkään kielen itsensä takia. Koivusalo perustelee kielenhuollon tarvetta nimenomaan yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Yhteinen hyvin toimiva kieli on kaikenlaatuisen vuorovaikutuksen ja myös demokratian toteutumisen edellytys. Kielenhuollon toimet tulee kohdistaa erityisesti sellaisiin kielenkäytön vinoumiin, jotka synnyttävät eriarvoisuutta ihmisten kesken ja estävät kielellisesti heikossa asemassa olevia käyttämästä oikeuksiaan ja toteuttamasta mahdollisuuksiaan. Koivusalo itse toimi varsinkin virkakielen ja lääketieteen kielen ymmärrettävyyden parantamiseksi.

Vuosina 1979–1981 työskenteli valtioneuvoston asettama virkakielikomitea, jonka tehtävänä oli selvittää hallinnon ja kansalaisten välisen viestinnän ongelmia ja ehdottaa toimia viestinnän parantamiseksi. Komitean mietintö Kieli ja virkakoneisto on perusteellinen ja hyvin kirjoitettu selvitys aiheestaan. Yksi sen välittömistä seurauksista oli valtioneuvoston päätös viranomaisten kielenkäytön selkeyttämisestä, ns. virkakielipäätös (1982). Jo ennen päätöksen antamista oli Kielitoimistossa aloitettu viranomaisten kielenkäyttökoulutus. Päätöksen vaikutuksesta koulutus on merkittävästi laajentunut, ja uudeksi toimintamuodoksi on tullut viranomaistekstien tarkistus. Virkakielen tutkimusta varten Kotimaisten kielten tutkimuskeskukseen on perustettu kaksi tutkijan virkaa. Päämääränä on komiteanmietinnön mukaisesti selkeä virkakieli.

Koivusaloa ovat Kielitoimiston johdossa seuranneet Maija Länsimäki, Anneli Räikkälä ja nykyinen kielenhuolto-osaston johtaja Pirjo Hiidenmaa. Sadeniemen aloittama kielenkäyttäjien tarpeista ja viestinnän vaatimuksista lähtevä linja on jatkunut, vaikka periaatteellisia kannanottoja sen puolesta ei olekaan tällä vuosikymmenellä ilmestynyt. Kirjakielen normeihin on tehty pieniä tarkistuksia lähinnä siksi, että entinen normi on osoittautunut heikosti perustelluksi tai että kieliyhteisö yksinkertaisesti ei ole hyväksynyt normia (esim. eräs, huomioida, montaa, etteikö, seurauksena). Vastaavanlaisiin tarkistuksiin on varmasti edelleen aihetta. Sen sijaan en näe tarpeelliseksi sellaista laajaa kirjakielen normitusperiaatteiden uudelleenarviointia, jollaista opetusministeriön asettama kielioppityöryhmä joitakin vuosia sitten ehdotti. On syytä palauttaa mieleen Ikolan viisas artikkeli vuodelta 1951.

 

Professori Päivi Rintala oli pitkään suomen kielen lautakunnan jäsen. Lautakunnan puheenjohtajana hän toimi 1988–1999. 

Kirjallisuutta

Ikola, Osmo 1951: Kielenohjailu ja kieliyhteisö. Virittäjä 55 s. 284–292. (Myös teoksessa Osmo Ikola, Kielen elämää ja käyttöä s. 125–136. WSOY, Porvoo 1990.)

Koivusalo, Esko 1985: Lauri Kettunen viron ja suomen kielen huoltajana. Kielikello 3/1985 s. 3–4.

Koivusalo, Esko 1997: Kielen aika. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 92. Edita, Helsinki.

Kolehmainen, Taru 1995: Kansa kielen asialla. Kielikello 2/1995 s. 3–10.

Rintala, Päivi 1994: Suomen kielen lautakunnan rooli kielenhuollossa. Kielikello 2/1994 s. 3–7.

Rintala, Päivi 1998: Kielikäsitys ja kielenohjailu. Sananjalka 40 s. 47–64.

Räikkälä, Anneli 1995: Menneiltä vuosilta. Kielikello 1/1995 s. 3–17.