Ohjeita ja tulkintoja vierasnimien oikeinkirjoituksesta
Julkaisuja 2/2012

Sami Suviranta

Ohjeita ja tulkintoja vierasnimien oikeinkirjoituksesta

Kun käyttää muunkielisiä nimiä suomenkielisessä tekstissä tai puheessa, pitää olla tarkkana. Nimen kirjoitusasussa ja ääntämyksessä on paljon mietittävää. Kirjoitanko ja äännänkö vieraskielisen nimen samoin kuin alkukielessä vai käytänkö ehkä suomeen mukautettua muotoa tai peräti käännösnimeä?

Jukka K. Korpelan Vierasnimikirja antaa vierasnimien käyttöön runsaasti ohjeita yleensä helposti ymmärrettävässä muodossa. Kirja käsittelee nimien erilaisia muotoja ja rinnakkaisnimiä (Wassily Kandinsky ~ Vasili Kandinski, Vesisaari ~ Vadsø), nimien kirjoitusasuja ja ääntämystä ja nimien taivutusta, tavutusta ja aakkostusta. Lukija saa perinpohjaisia tietoja ja ohjeita vieraskielisiin nimiin sisältyvistä erikoismerkeistä ja tarkkeista ja erityisesti niiden tuottamisesta tietotekniikan keinoin.

Jotkin kirjan osuudet sivuavat nimiä vain vähän: esimerkiksi oikoluvun ja fonttien vähempikin käsittely riittäisi tässä kirjassa. Sen sijaan sovinnaisnimistä eli eksonyymeistä voisi kertoa enemmän. Luvunnimi Sovinnaisnimet ei vastaa sisältöä, koska luvun loppupuoli kertoo aivan muista aiheista, muun muassa vieraskielisten nimien alkukirjaimista ja nimistön yleisistä tietolähteistä.

Vierasnimet ja vieraat nimet

Nimetkin ovat sanoja tai sanaliittoja. Siksi sanoja koskevaa termistöä voi soveltaa myös nimiin. Voidaan puhua lainasanasta ja vastaavasti lainanimestä. Sellaisenaan lainattu sana tai sanaliitto, myös nimi, on sitaattilaina (wok, Gustav Vasa). Laina saattaa myös mukautua äänteellisesti ja kirjoitusasultaan suomeen helpommin sopivaksi (vokki).

Sitaattilainaa tai osin suomeen mukautunutta lainasanaa, joka käsitetään selvästi vierasperäiseksi, voi kutsua lyhyesti vierassanaksi. Nimistön alalla käytetään sitä muistuttavaa termiä vierasnimi, mutta sillä ei ole vielä vakiintunutta, täsmällistä määritelmää. Sitä on käytetty Kielikellossakin toisinaan suppeassa merkityksessä ’vieraskielinen nimi’ eli vain sitaattilainoista, toisinaan laajemmassa merkityksessä ’vierasperäinen nimi’, joka sisältää sekä sitaattilainat että mukautuneet lainat. Mielestäni olisi suotavaa vakiinnuttaa vierasnimi-termille tämä laajempi merkitys, joka rinnastuu paremmin vierassanan merkitykseen.

Kirjan nimestä Vierasnimikirja saattaisi olettaa, että kirjassa käytettäisiin yhdyssanamuotoista termiä vierasnimi. Niin ei kuitenkaan ole, vaan kirjoittaja on valinnut sen sijaan sanaliiton vieras nimi: ”kirjoitusasun tarkka noudattaminen vieraissa nimissä – –” (s. 39), ”Jos vieras nimi joudutaan jakamaan – –” (s. 64). Erilleen kirjoitetun ilmauksen kohdatessaan lukija joutuu päättelemään, onko kyseessä väljempi ilmaus ’nimi, joka ei ole tuttu’ vai täsmällinen termi. Korpela käyttää ilmausta vieras nimi kymmenissä kohdissa selvästi terminä, mutta ei selitä, missä merkityksessä. Yleensä merkitys näyttäisi olevan suppeampi, vain ’vieraskielinen nimi’, mutta paikoin myös suomenkieliset sovinnaisnimet (Lontoo, Baikaljärvi) kattava. Olisi ollut hyvä selittää termi ja käyttää sitä koko kirjassa yhtenäisessä merkityksessä. Vierasnimikirjassa olisi myös voinut hyvin puhua yhdyssanalla vierasnimistä, koska se olisi enemmän lisännyt kuin vähentänyt ymmärrettävyyttä.

Lähteet jäävät hämäriksi

Korpela on ilmeisestikin koonnut tietoa niin monista lähteistä, varsinkin verkkosivuilta, että täydellinen lähdeluettelo olisi pitkä kansantajuisessa teoksessa julkaistavaksi. Silti edes kirjan keskeiset ja suositettavimmat lähteet olisi esitettävä selvästi. Vierasnimikirjan tärkeimpiin lähteisiin kuuluvat selvästi Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas, Kielitoimiston nimiopas, Kielikello ja kotus.fi-verkkosivut. Korpela mainitsee ne kyllä tekstissä monesti, mutta niiden asema tulisi paremmin esiin, jos ne ja muutamat muut lähteet olisi koottu hyvän tavan mukaisesti luetteloksi kirjan loppuun.

Kirjassa on viittauksia verkkosivuihin, joilla on perusteellisempia ohjeita käsitellyistä aiheista. Sivulla 68 neuvotaan hakemaan lisätietoa sivustolta Merkkien kirjoittaminen osoitteessa www.julkaisija.fi/kirjoita/ ja sivulla 80 verkkosivulta www.cs.tut.fi/~jkorpela/merkit/tarkkeet.html. Sivujen tekijää ei kerrota viittauksen yhteydessä, mutta jo osoitteeseen sisältyvä ”jkorpela” antaa vihiä, että sivustot ovat kirjoittajan itse laatimia. Olisi asianmukaista mainita se suoraan.

Omia tulkintoja ja ohjeita

Korpela väittää, että ”suomenkielisessä puheessa vieraat nimet yleensä lausutaan kirjoitusasunsa mukaan” (s. 36), ”suomea puhuttaessa ei painoteta kreikkalaisia nimiä kreikan mukaisesti” (s. 137) ja ”venäläiset nimet äännetään suomenkielisessä puheessa yleensä kirjoitusasun mukaan” (s. 169). Tällaiset väitteet ovat liian yleistäviä. Onhan tavallista ääntää esimerkiksi venäläisiä nimiä arkipuheessakin jossain määrin kirjoitusasusta poikkeavasti, vähintään pidentämällä tiettyjä vokaaleja. Puhuja pyrkii taitojensa ja tilanteen mukaan ainakin jonkin verran kohti mielikuvaansa alkukielisestä ääntämyksestä.

Yleistyksistä voi syntyä käsitys, että alkukielen mukainen nimen ääntämys olisi jopa väärin. Niin ei voi olla, vaan jos suomen puhuja osaa nimen kreikkalaisen painotuksen tai venäläisen ääntämyksen, sen käytön täytyy olla sallittua, suotavaakin. Sivuilla 38–39 Korpela kyllä onkin tällä linjalla: huolitellussa puheessa vieraan kielen jäljittely viedään niin pitkälle kuin tuntuu kohtuulliselta vaatia. On toki otettava huomioon, että joskus nimen ääntäminen tarkasti alkukielen mukaisesti voi tehdä nimestä jopa tunnistamattoman.

Korpela moittii suotta Kielitoimiston ohjetta, joka koskee joennimiä Elbe ja Labe. Hänen mukaansa (s. 31) ”aivan mahdottomuuksiin päädyttäisiin”, jos joen Tšekissä olevaa osuutta kutsuttaisiin tšekinkielisellä nimellä Labe ja Saksan-osuutta saksankielisellä nimellä Elbe. Mielestäni sellainen käyttö olisi hyvin sopivaa, ja Kielitoimiston nimioppaan sivulla 155 oleva ohje sallii sen, muttei suinkaan vaadi sitä. Ohje ”Elbe saksa, suomi – tšekki Labe (joen Tšekin alueella virtaavasta osuudesta)” on nimittäin ymmärrettävä niin, että suomessa voi käyttää vakiintunutta nimeä Elbe joen koko pituudella ja sen vaihtoehtona paikallista nimeä Labe yläjuoksulla Tšekissä.

Vierasnimien taivutus tuottaa usein hankaluuksia. Kun vieraskielinen nimi joudutaan yhdistämään suomenkielisen taivutuspäätteen kanssa yhdeksi sanaksi, kahden kielen ääntämys- ja kirjoitustavat törmäävät tavalla, johon ei ole helppoja ratkaisuja. Varsinkin kirjoitusasuja koskevista kielenhuollon taivutussuosituksista tulee mutkikkaita (Marat’n, Stanleyyn, Ernőtä). Moni nimenkäyttäjä ei jaksakaan opetella niitä, vaan kirjoittaa taivutusmuodot omalla tavallaan. Korpela seuraa enimmäkseen Kielitoimiston ohjeita, mutta esittää käytännöllisyyteen vedoten eräissä kohdin myös niistä poikkeavia omia suosituksiaan (Stanleyhin). Nekään eivät silti aina ole sen loogisempia tai helpompia.

Nimen Stanley ääntämys [stänli] on suomalaiselle helppo, eivätkä sen mukaiset kirjoitusasut tuota ongelmia useimmissa taivutusmuodoissa (Stanleyn, Stanleylle). Korpela suosittaa kuitenkin sen sijaan outoa ääntämystä [stänlei] sekä nominatiiviin että muihin sijamuotoihin vain siksi, että eräistä muodoista saataisiin helpommin kirjoitettavia: Stanleytä [stänleitä], ei Stanley'ä [stänliä]. Tutun ääntämyksen tarkoituksellinen vääristäminen kaikissa sijoissa näin vähäisestä syystä ei ole mitenkään perusteltua.

Kielten kirjo ja englannin ylivalta

Esimerkkinimiä on kiitettävän runsaasti, mutta ne olisi pitänyt tarkastaa huolellisemmin. Gaudí on kirjassa esimerkkinä espanjankielisestä nimestä (s. 116), mutta nimeä on pidettävä katalaaninkielisenä. Nimiluettelon mukaan Afrikan osan nimi Maghreb olisi arabiaksi al-Maghrib. Arabiassa nimi on kuitenkin vakiintunut tarkoittamaan vain yhtä Maghrebin valtiota, Marokkoa.

Pääosan kirjan jälkipuoliskosta täyttää luku Kielikohtaisia tietoja, jossa on havainnolliset perustiedot yli 80 kielen kirjaimistosta ja ääntämyksestä. Muuta kuin latinalaista kirjaimistoa käyttävien kielten kohdalla on tietoja myös siirtokirjoituksesta. Suomalaisten usein kohtaamista kielistä taitaa puuttua vain thai.

Hakemiston englanninmukaisuus hämmentää: hakuasuina ei ole nimiä Jeanne d’Arc, Jylland ja Roma eikä myöskään sovinnaisnimiä Jyllanti, Rooma, vaan vain englanninkielisen käytön mukaiset Joan of Arc, Jutland, Rome. Järvennimi Bodensee (~ Bodenjärvi) on vain kohdassa Lake Constance. Korpela perustelee englannin merkityksen korostumista kirjassa sillä, että englanti on tiedon lähteiden valtakieli ja yleinen suomentamisen lähtökieli. Tällaisena hakemisto on kuitenkin kätevä vain englanninkielistä tekstiä  suomennettaessa – muissa hakutarpeissa nimi jää usein löytymättä.

Vierasnimikirja tarjoaa hyödyllistä tietoa etenkin vieraiden kielten erikoismerkeistä (ħ, ı, ß) ja kirjaimiin liittyvistä tarkkeista (à, ş, ů). Kirja sisältää suuren määrän vierasnimiä koskevia ohjeita, jotka ovat pääosin Kotimaisten kielten keskuksen Kielitoimiston nimistönhuollon kannan mukaisia. Kirjan uskottavuus kärsii eräistä omavaltaisista suosituksista ja lähteiden puutteellisesta esittämisestä.

Kirjoittaja työskentelee nimistöntutkijana Espoon kaupunkisuunnittelukeskuksessa.

Korpela, Jukka K.  2012: Vierasnimikirja. RPS-yhtiöt, Helsinki.

Sami Suviranta