Nykysuomen murtuvat murrerajat
Artikkeli 2/1986

Aila Mielikäinen

Nykysuomen murtuvat murrerajat

Aiemmin suomen kielen tutkimuksen päähuomio oli vanhoissa kansanmurteissa. Vasta parin viime vuosikymmenen aikana kiinnostus on suuntautunut nykypuhekieleen. Miten vanhat ja nuoret eri puolilla Suomea puhuvat, murretta vai yleiskieltä vai niiden väliltä? Dosentti Aila Mielikäinen Jyväskylän yliopistosta on tutkinut sekä vanhaa murretta että nykypuhekieltä. Hän pyrkii alustuksessaan selvittämään, millainen puhe Suomessa on nykyisin todella yleistä ja mistä sen piirteet ovat peräisin.

Murteiden perintö nykypuhekielessä

Epävirallisen nykypuhesuomen tuntomerkkeinä on jo ennen sosiolingvistisiä tutkimuksia lueteltu parisenkymmentä äänne-, muoto- ja lauseopillista piirrettä, joiden edustus poikkeaa yleiskielen normeista. Usein nämä variantit mainitaan tyypillisinä helsinkiläisyyksinä, ja siksi niitä on saatettu erehtyä pitämään uusina puhekielen muodosteina. Tosiasiassa ne ovat kaikki kuuluneet jo moniin paikallismurteisiin, ja nimenomaan niiden levikkialueen laajuus selittää niiden säilymisen, leviämisen ja yleistymisen, vaikka muut murrepiirteet väistyisivätkin vähitellen.

Vanhastaan ovat esiintyneet pohjoisinta Suomea myöten kaikilla päämurrealueillamme mm. olla- ja ei-sanoja edeltävä a:n ja ä:n loppuheitto (meill-oli, siin-ei), s:n jälkeisen i:n loppuheitto (osas, tulis, suureks) ja painottomien diftongien i:n kato (punanen, antas < antaisi). Näistä ensin mainittu on niin yleinen, ettei sitä tavallisesti mainita edes murteellisuutena, ja osas-tyyppikin kattaa Lauri Kettusen murrekartaston (Suomen murteet III A) mukaan Kainuuta lukuun ottamatta lähes kaikki murteet.

Muutamat nykypuhekielen tuntomerkit ovat peräisin hämäläis-, pohjalais- ja savolaismurteista, ja näissäkin tapauksissa on yhteisen levikkialueen laajuus ja maantieteellinen keskeisyys riittävä syy murreasujen säilymiseen. Tällaisia ilmiöitä ovat yksiköllisen verbimuodon käyttö monikon 3. persoonassa (ne tulee), pronominit se ja ne henkilöihin viittaamassa, minä- ja sinä-pronominien lyhyet asut mulla, mun, mä(ä) sekä verbien pikapuhemuodot ei oo, ei mee tai mää, ei paa.

Länsimurteilla on valta-asema varianttien kilpailussa; niiden puolella on väkiluku suurempi, ja ne kattavat tiheimmin asutun Etelä-Suomen. Tämä on taannut seuraavien äänne- ja muotoasujen säilymisen: partisiippityyppi antanu, tehny, lyhyt 3. infinitiivin illatiivi (rupes) tekeen, kirjottaan ja tulla-verbin pikapuhetyyppi ei tuu. Varianttien asemaa vahvistaa vielä se, että ne ovat murteissakin jo levinneet itämurteiden puolelle. Vastaavana itämurteisuutena voi mainita nykypuhekielen piirteistä ehkä vain passiivin käytön monikon 1. persoonassa (me tai myö tullaan), mutta se kuuluu persoonataivutuksen (me tulemme tai tulemma) rinnalle myös länsimurteissa. Tää, nää ‑pronominiasujen levikki on samoin pääasiassa itämurteinen, mutta lisäksi se kattaa hämäläismurteet ja osan lounaismurteistakin; yleisimpiä nämä pikapuheisuudet näyttävät Muoto-opin arkiston kokoelmien mukaan olevan eteläisimmässä Suomessa.

Aina ei levikkialueen tarvitse olla niin laaja kuin edellä luetelluissa piirteissä. Jos muoto on käytössä sekä länsi- että itämurteiden alueella, sen ”murteellisuus” saattaa laimentua. Paras esimerkki tästä on hämäläis- ja savolaismurteiden korkee, sormee, peltoo ‑tyyppi, jota ei tunnisteta nykyään enää miksikään murrepiirteeksi . Etelä-Suomeen painottuva asutus – siis väestötiheys – tukee taas toi, noi -pronominiasujen säilymistä nykypuhekielessä, sillä variantit ovat vanhastaan hämäläis- ja lounaismurteisia. Sen sijaan aivan eteläisimmälle rannikkokaistaleelle, Varsinais-Suomesta Uudenmaan kautta Kymenlaaksoon ulottuva a:n ja ä:n loppuheitto ja suunnilleen samoilla seuduilla esiintyvä pitkävokaalinen tyyppi lapsii, kouluu eivät näytä kovinkaan leviämiskykyisiltä. Alkuperäisen alueensa ulkopuolella niitä on tutkimusten mukaan tavattu lähinnä kaupunkilaisnuorten kielessä ja siinäkin vain muutamissa muotoryhmissä ja fraaseissa (tuol pihalla, must tuntuu; kolme tuntii, sai tehtyy).

Murrepiirteiden uudet levikkialueet

Edellä luetellut murrepiirteet edustavat enää osalle suomalaisia maantieteellistä murretta; useimmille ne lienevät jo taustastaan irtautuneita, yksinomaan puheen epävirallisuutta osoittavia äänne- ja muotoasuja. Niinpä niitä voisi ryhmitellä uudelleen monen muunkin seikan kuin murrelevikin perusteella. Osa piirteistä on yleisyydestään huolimatta sellaisia, etteivät ne ole vieläkään päässeet kovin laajalti alkuperäisen alueensa ulkopuolelle. Esimerkiksi peräpohjalaisten nuorten kielessä on säilynyt yhä enemmistönä ne tulit ‑tyyppi, ne tuli ei siis ole pystynyt syrjäyttämään sitä. Edelleen on samojen nuorten kielessä mie, sie lähes yksinomainen, ts. mä(ä), sä(ä) ei ole suinkaan yleistynyt vielä kaikkialle. Pohjalaismurteinen korkia, sanua -tyyppi on samoin pitänyt hyvin puolensa ainakin maaseudulla; nuoretkaan eivät ole sanottavasti omaksuneet vielä korkee, sanoo ‑asuja.

Nuorison puhekieli ei ole siis yhtenäistä, vaikka siihen viitataan usein laajalevikkisten piirteiden yhteydessä. Itse asiassa koko käsite sopinee paremmin määritettäväksi mm. tilannevaihtelun (puhetilanne, puheenaiheet, roolit) perusteella. Ikä on kuitenkin tärkeä seikka muotivarianttien leviämisessä: kaikki viimeaikaiset tutkimukset osoittavat, että juuri nuoret luopuvat ensiksi vanhoista murrepiirteistä ja omaksuvat vieraita variantteja. Lisäksi heidän puheensa on monilta osin yhdenmukaistumassa. Nykypuhekielisyyksinä luetellut äänne- ja muotoasut ovat usein vain rinnakkaisvariantteja (ei ole tai ei oo, minä tai , meillä oli tai meill-oli jne.), mutta nuorten kielessä nämä puhekielen piirteet ovat selvästi valtaamassa alaa yleiskielisiltä ilmauksilta, kuten taulukosta 1 käy ilmi.

Taulukko 1. Eräiden puhekielen piirteiden yleisyys (prosentteina) vanhoilla ja nuorilla jyväskyläläisillä.

Piirre 60–70-vuotiaat 17-vuotiaat
meill-oli 48 64
ne tulee (mon. 3. p) 84 97
mä(ä), sä(ä): mu-, su-, 35 98
tää, nää 38 92
ei oo (olla-verbistä) 65 97
tekeen, kirjottaan 25 39

 Nykypuhekielen tuntomerkeistä voisi päätellä, että vaihtelutapauksissa pyritään aina lyhyempiin äänne- ja muotoasuihin. Kielen oma rakenne voi kuitenkin jarruttaa muutosta: esimerkiksi eteläpohjalaiset nuoret näyttävät siirtyvän murteellisesta korkia-asusta mieluummin samanrakenteiseen korkea-asuun kuin kaksitavuiseen korkee-tyyppiin. Mä(ä), sä(ä) ‑pronominiasut näyttävät yleistyvän parhaiten siellä, missä niitä on ennestäänkin käytetty minä, sinä ‑varianttien rinnalla. Murteissa on kuitenkin melkoisia eroja: savolaismurteissa lyhyiden asujen käyttö on rajoittunut ulkopaikallissijoihin (mulla, multa, mulle), kun taas eteläpohjalais- ja hämäläismurteissa pikapuhemuodot ovat olleet mahdollisia kaikissa sijoissa. Väliin jäävältä vyöhykkeeltä puuttuvat taas sisäpaikallissijat mussa, musta, muhun (ks. karttaa). Silti myös savolaismurteiden alueella on jonkinlainen pohja lyhyiden varianttien yleistymiseen, kun taas mie, sie -alueella niihin on selvästi vaikeampi siirtyä.

mulla, multa, mulle

myös mä, mun, mua

myös mussa, musta, muhun

Muutamissa vanhoissa murrepiirteissä näkyy uudenlainen tyyliperusteinen jako. Persoonapronominit hän ja he ovat useimmissa murteissa kuuluneet epäsuoraan esitykseen (se sanoi, että hän menee sinne) ja joihinkin erikoistapauksiin (kuka heitä muistaa). Nykypuhekielen tutkimusten mukaan ne ovat siirtymässä välittömään puheeseenkin, mutta pääasiassa vain silloin, kun pyritään kohteliaaseen puhetapaan tai kun on kysymys puhujalle tärkeistä henkilöistä. Olennaista ei ole siis enää toisen puheen referointi vaan se, kenelle puhutaan tai kenestä puhutaan.

Murre, yleiskieli ja ”siirtymämurteet”

Paikallismurteiden ja yleiskielen välille on syntynyt lukuisa joukko vaihtelevia kielimuotoja, eräänlaisia sekamurteita, joita on vaikea määrittää ja ryhmitellä tarkemmin. Sosiolingvistisissä tutkimuksissa on otettu avuksi käsite aluepuhekieli, jolla tarkoitetaan tasoittunutta murretta. Se ei kuitenkaan kuvaa kaikkia murteen ja yleiskielen välimuotoja, sillä sen ulkopuolelle jäävät esimerkiksi tasoittuneiden murteiden sekoitukset tai kokonaan murteisiin pohjautumattomat puhekielen muodot.

Seuraavat neljä näytettä havainnollistavat murteellisuus- ja yleiskielisyysasteeltaan vaihtelevia puhekielen muotoja. Puhetilanteena on ollut yksilöhaastattelu, joka ei ainakaan kaikilta tuottane epävirallisinta kieltä. Haastateltavat ovat syntymäpaikkakunnallaan asuvia, ja nauhoitukset on tehty 1970-luvulla.

1) Jos ei harrastaasim mitää, lukis vaan kaikem päivää ni, minkälaanen sitä sitte olis – – se olis silloon erakko vois sanuaj jotta on – – yks erakko jos, täytyy ilimam muuta täytyy koululaasella olla harrastuksia, ja melekeen sanompa jotta poikkeuksetta niitä onki, ainakij jonkillaisia harrastuksia kaikilla (17-vuotias lapualainen koulupoika).

2) Helsinkiläisetki sannoo et se om mukava tullaj Jyväskylää sinne ainaki eksyy että ku ei tiiä, ku se joka päivä o erilaiset, suunnat tuolla katuloilla että, että ku ei tiiä oikeem mihim paikkaa, mihin suuntaa saa ajaa aamulla ja mihi illalla ja, hyvääm paikkaaj jättää autosan ni ei pääsek kuv viikom päästä poes siitä – – sehä kulukee tuo liikennem melekeen kaikki tuo keskustan kautta mikä pohjosiinkim menee (38-vuotias jyväskyläläinen mies).

3) Kyllä mulla kovastip prosyyreita on ja, en nyt osaas sanoom mää, välillä jo aattelin et mä taidan siirtääs sen (matkan) syksyyn että, jos menis vasta seuraavana syksynä siin-o, siin-o niin suuri ero lähtees syksyllä et täältä on ihana lähtees syksyllä etelään koska tääl-on – – harmaata ja pimeetä mut minusta se on se takasintulo nii ankeeta että en tahdop päästä, vauhtii ollenkaa – – (41-vuotias jyväskyläläinen nainen).

4) (Äänilevyjä hoidetaan) ilmam muuta, kunnollisilla puhdistuksilla aina ennen soittoa, ja, ei missään tapauksessa, auringovvalolle eikä, kohdellampuille, alttiina, ja, aivan, hämmästyttävää on kuinka monet ihmiset aivan, tiedostamattaan pilaavat, auton takaikkunalla, sekä kasetit että levyt, koska, varsinkin kesällä jos sattuu aurinko paistaaj ja keväällä ja syksyllä nin, ne o ilmam muuta sillom pilalla, taikka lämpöpatteril läheisyydessä (35-vuotias jyväskyläläinen nainen).

Ensimmäisen näytteen kieli on vielä muutaman piirteen perusteella (minkälaanen, sanua, iliman) tunnistettavissa eteläpohjalaiseksi. Vaikka se ei ehkä täysin vastaa viime vuosisadalla puhuttua murretta (sanaston puolesta tämä ei olisi mahdollistakaan), sitä voi mielestäni hyvin nimittää yhä paikallis- tai aluemurteeksi.

Toisesta näytteestä näkyy yhä itämurteisuus (sannoo, ei tiiä, katuloilla), jopa savolaisuus (poes), mutta sen tarkemmin kielimuotoa ei pysty alueellisesti määrittämään. Se on siis jo tasoittunutta murretta, ja kuulijan tietämyksestä ja tietoisuudestakin riippuu, pitääkö sitä murteena vai ei. – Oma ongelmansa on tietenkin myös se, hyväksytäänkö murre-sanaa enää lainkaan käytettäväksi normittamattomasta puhekielestä vai tarkoitetaanko sillä aina vanhoja aluemurteita, siis pääasiassa viime vuosisadan kieltä. Esimerkiksi Englannissa on dialect-termi jouduttu puhdistamaan maalaisesta, sivistymättömästä ja karkeasta sivuvivahteestaan, kun sosiolingvistit ovat tarvinneet sitä kaupunki- ja sosiaalimurteiden nimityksenä (urban, social dialects). Jos murre määritetään yhä alaryhmittäin tunnistettavaksi alueelliseksi puhesuomen muodoksi (sydänhämäläiseksi, eteläpohjalaiseksi, pohjoissavolaiseksi), sopinee ”yleishämäläisen” tai ”yleissavolaisen” tai vain länsi- ja itämurteisen puhekielen nimitykseksi aluepuhekieli. Tässä suhteessa ei murteiden ja aluepuhekielten raja ole kovinkaan selvä, sillä jonkin murteen voi tunnistaa muutaman äännepiirteen ja sanan tai intonaation perusteella, toisia taas on vaikeampi paikantaa ja näin ollen myös erottaa aluepuhekielistä.

Kolmas näyte ei ole vielä yleiskieltä, mutta sitä ei voi pitää myöskään aluepuhekielenä, sillä sen perusteella ei voi enää päätellä, mistäpäin Suomea puhuja on. Aluepuhekielen ja yleiskielen väliin jää siis joukko kielimuotoja, jotka sisältävät murteiden laajalevikkisimpiä äänne- ja muotoasuja. Nämä kielimuodot valtaavat ilmeisesti yhä enemmän alaa muilta puhekielen muodoilta, ja niiden nimitykseksi sopisi käsitykseni mukaan yleispuhekieli, jos edellytetään, että puhekielellä tarkoitetaan normittamatonta puhuttua kieltä.

Viimeinen näyte on äänne- ja muotorakenteensa puolesta hyvin lähellä yleiskieltä. Puhujan epävirallisinta kieltä se ei selvästikään ole, sillä jopa sanasto ja lauserakenteet ovat virallisemman esittelytyylin mukaisia. Äänne- ja muotopiirteisiin on kuitenkin päässyt yllättävästi lyhyt infinitiivityyppi (sattuu) paistaan, jota saman haastateltavaryhmän naiset eivät erityisemmin suosi (osuus 10 % – miehillä 23 %).

Äänne- ja muotorakenteeltaan normitetun yleiskielen käyttö lähikielenä, siis yksilömurteena, lienee vähäistä. Kirjakieli on meillä selvästi ollut puhutusta kielestä erillinen kielimuoto, eivätkä asenteet näytä tukevan sen yleistymistä puhekieleksi, vaikka murteet tasoittuvatkin. Myös tähänastiset sosiolingvistiset tutkimukset osoittavat suomalaisten kielellisen repertoaarin vaihtelevan epävirallisissa tilanteissa aluemurteista neutraaliin yleispuhekieleen, joka ainakin muutamissa äänne- ja muotopiirteissä poikkeaa kielioppien normeista.

Termit ja normit

Edellä hahmottelemani kielimuotojen nelijako perustuu kokonaan käyttäjäkohtaiseen vaihteluun. Lähtökohtana ovat siis vielä vanhat paikallismurteet ja niistä tasoittuvat tai yleiskielistyvät muodot, jotka eroavat toisistaan lähinnä äänne- ja muotorakenteeltaan. Jatkumo murteista yleiskieleen ei ole kuitenkaan aivan näin yksioikoinen, sillä muuttoliike sekoittaa koko ajan kaikkia murteellisuuksia, eivätkä kirjavimmat sekamurteet siten mahdu edellisiin lokeroihin.

Erilaisten sekamurteiden kirjavuus on yhtenä syynä myös siihen, että sekä kielentutkijoiden että kielenhuoltajien käyttämä termistö on runsas ja epätäsmällinen. Tutkimuksista huolimatta ei uusia sosiaalimurteita ja rekistereitä ole pystytty määrittämään ja erottamaan selkeästi, ja siksi samojakin nimityksiä käytetään usein eri merkityksissä. Termeiltä odottaisi kuitenkin täsmällisyyttä ja objektiivisuutta; ei ole esimerkiksi mitään syytä ottaa puhekielen jaotteluperusteeksi kaupunkeja ja maaseutua (kaupunkikieli), pääkaupunkia (Helsingin puhekieli), tiettyä sosiaali- tai koulutusryhmää (sivistynyt tai sivistyneistön puhekieli), kielenkäyttäjien ikää (nuorten kieli tai nuorison puhekieli) tai vaikkapa viikonpäiviä (arkikieli). Nykysuomalaisen puhekielen muodot eivät jakaudu tällaisin perustein, eivätkä mainitsemani esimerkkitermit kata todellisuudessa kaikkia niitä kielimuotoja, joista niitä on käytetty. Termistössä olisi hyvä pitää erillään myös käyttäjäkohtainen ja tilannevaihtelu (murteet ja rekisterit), vaikka kieli onkin aina tavallaan molempia; esimerkiksi juttelukieli, esitelmäkieli ja lukupuhunta ovat rekistereitä.

Epävirallinen puhekieli ei kuitenkaan tarvitse normeja. Ongelmana on rekisterin valinta virallisissa tai puolivirallisissa tilanteissa. Yleiskieli ei ole niissäkään enää kaikkien normina, vaan normittamattoman puhekielen paine näyttää melkoiselta. Tämä on ymmärrettävää siitäkin syystä, että julkisen kielenkäytön osuus kasvaa jatkuvasti, puhetilanteet ja niiden virallisuusasteet monipuolistuvat eikä virallisen ja epävirallisen tilanteen ja kielenkäytön raja ole aina enää selvä. Murteet eivät ole meillä kuitenkaan koskaan saaneet samaa asemaa kuin esimerkiksi Norjassa ja Sveitsissä, ja vasta alueellisesta taustastaan irtautuneille puhekielisyyksille on ruvettu viime aikoina vaatimaan pääsyä virallisempiin rekistereihin.

Silti on ilmeisen vaikeaa, jopa mahdotonta ruveta määrittämään, mitkä puhekielen äänne- ja muotopiirteet kelpaisivat julkiseen kieleen. Kielenhuoltajat ja ‑tutkijat voivat olla ”tieteellisestä objektiivisuudestaan” huolimatta jopa maallikkoja herkkäkorvaisempia. Pohjalainen saattaa karsastaa korkee, pimee ‑tyyppiä, kaakkoissuomalainen tai peräpohjalainen mä(ä), sä(ä) ‑pronomineja ja kainuulainen jopa osas, lähtis ‑asuja. Syntyperäiselle pääkaupunkilaiselle kelpaa lähes kaikki, mitä hän itse puheessaan viljelee, kun taas sivistynyt kielikorva paheksuu jokaista yleiskielen vastaista murteellisuutta. Kuten taulukon 1 ikävertailuistakin voi päätellä, asennekynnysten korkeus riippuu paljolti paitsi omasta kielellisestä taustasta ja koulutuksesta myös iästä. Jos yleiskielen normien rinnalle ruvetaan vaatimaan ja laatimaan uusia normistoja, sosiolingvisti jää kiinnostuneena seuraamaan, miten puhekielen yhtenäistymistä seuraavaksi pyritään vastustamaan.

Lähteet

HÄMÄLÄINEN, SIMO O. Äänteelliset puhekielisyydet radiossa. Kielikello 3. Helsinki 1970.

KARLSSON, FRED Finsk grammatik. Helsinki 1978.

KARLSSON, FRED Suomen kielen äänne- ja muotorakenne. Juva 1983.

KETTUNEN, LAURI Suomen murteet III A. Murrekartasto. Helsinki 1940.

MIELIKÄINEN, AILA Nykypuhesuomen alueellista taustaa. Virittäjä 86. Helsinki 1982.

Muoto-opin arkiston kokoelmat. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Helsinki.

Nykysuomalaisen puhekielen murros, Jyväskylän osatutkimus. Raportit 1–3. Jyväskylän yliopiston suomen kielen ja viestinnän laitoksen julkaisuja 20, 24 ja 26. Jyväskylä 1980–1981.

PETYT, K. M. The Study of Dialect. Lontoo 1980.

SUOJANEN, M. K. – SUOJANEN, PÄIVIKKI (toim.) Sosiolingvistiikan näkymiä. Helsinki 1982.

Tampereen puhekieli tutkimuskohteena. Folia Fennistica & Linguistics. Tampereen yliopiston Suomen kielen ja yleisen kielitieteen laitoksen julkaisuja 6. Tampere 1982.
Aila Mielikäinen